Miehen elämä sai alkunsa naisen kohdussa.
Siellä kohdun turvallisessa suojassa hän sai kehittyä eri vaiheitten läpi, kunnes oli aika jättää tuo lämpöisen turvallinen ympäristö, jossa kaikki hänen toiveensa täytettiin.
Ensimmäisten parkaisujen saattelemana vastalauseena maailman kylmyyttä ja vihamielisyyttä vastaan mies aloitti maallisen vaeltamisensa, luottaen edelleenkin häntä hoitavien käsien turvaan.
Pienestä miehenalusta kehittyi pieni elinvoimaa uhkuva ihminen, joka vaati ruokansa kun vatsaa nipisteli ja antoi ulos käyttämänsä välittämättä paikasta ja ajasta.
Vauvaikää seurasivat ensimmäiset itsenäiset ryömimiset, konttaamiset, askeleet ja puuhastelut sekä uteliaat tutkimukset kaikesta, mikä sattui käsien ja suun ulottuville.
Vähän varttuneempana alkoivat leikit, ensin itsekseen, sitten toisten poikien tai vanhempien ihmisten kanssa. Pieni mies alkoi kehittää omaa persoonallisuuttaan, alkoi vaatia omaa osaansa toisten miehenalkujen joukossa. Seurasivat ensimmäiset kahinat ja tappelut naapurin poikien kanssa, ensimmäiset voimain koetukset, ensimmäiset mustelmat ja kolhut.
Miehenalku ei juuri kiinnittänyt huomiotaan joihinkin ihmisenalkuihin, joita kutsuttiin tytöiksi. Eihän niistä ollut leikkikavereiksi, ne leikkii vain nukeilla ja alkaa huutaa äitiä ja itkeä, jos vähänkin sattuu. Eikä ne osaa potkia palloa eikä ne pidä sammakoista eikä madoista.
Mutta tuli sekin aika, vuosien kasvattaessa pojasta todellisen miehenalun alkavine parrankasvuineen, että hameväkikin alkoi kiinnostaa, enemmän vain uteliaisuudesta, ei juuri muusta. Eikä sitä sopinut tunnustaa, vaikka ihan pikkuisen alkoi pitääkin jostain naapurin tai viereisen pulpetin tytöstä, joka heitti häneen salaisen vilkaisun ja hymyn väläyksen. Jos kaverit sen huomaisivat, ne alkaisivat heti kiusata.
Nuoren miehen kääriytyminen tytön sormen ympärille oli kuitenkin alkanut. Vähän myöhemmin siihen kuuluivat salaiset hipaisut ohi kulkiessa, vielä vähän myöhemmin salaiset tapaamiset, ilman kummempaa tarkoitusta, kaverina vain.
Nuori mies kävi koulunsa, suoritti asevelvollisuutensa, jonka oletettiin kouluttavan pojasta miehen, jos hänessä oli ainesta siihen.
Seurasivat itsenäistymiset, työpaikka, todellisen ihastumisen ja avioitumisen ajat.
Tulivat omat lapset, uusi elämä, joka tulisi jatkumaan heidän kauttaan.
Mies oli miehuutensa kukkuloilla, hän tunsi oman voimansa ja mahdollisuutensa, joilla ei tuntunut olevan rajoja. Oli suunnitelmia, oli kuvitelmia ja haaveita, joista jotkut toteutuivat, useimmat kuitenkin jäivät haaveiksi.
Mikä lienee siinäkin, että toisia elämä heittelee laidasta toiseen, toisten elämä näyttää jatkuvan tasaisen rauhallisena ilman järkytyksiä tai vastoinkäymisiä.
Mutta jossakin vaiheessa ihminen alkaa tajuta, että ihmisen elinikä on rajattu, seitsemänkymmentä, korkeintaan kahdeksankymmentä vuotta. Vain jokunen harva, kuin poikkeuksena säännöstä tai viikatemiehen unohtamana, taivaltaa vielä muutaman ylimääräisen vuosikymmenen. Mutta he ovat poikkeuksia.
Juuri kun mies on päässyt voimantunnossaan huippukohtaan, alkaa rappeutuminen, ensin huomaamatta, ehkä hengenahdistuksena, ehkä kolotuksena luissa tai jäsenissä, ehkä toinen jalka tai käsi ei toimi aivan kuten ennen, silmien näkökyky alkaa heiketä, tarvitaan apuvälineitä, tai kuulo heikkenee tai jokin muu aiempaa elintoimintaa rajoittava ilmiö alkaa tulla esiin.
Tai ehkä ulkoinen, odottamaton sairaus, onnettomuus, katastrofi tai romahdus, on masentanut miehen mielen ja syönyt hänen itseluottamuksensa ja sisäisen voimansa.
Miehen elämässä on alkanut riisumisen aika. Toisen elämässä se voi alkaa kovinkin varhaisessa vaiheessa, toisen kohdalla myöhemmin, mutta se on väistämätön ennemmin tai myöhemmin.
Voiko mies mitenkään varautua tällaisen varalle, voiko mies tehdä ennakkovalmisteluja, jotka takaisivat pehmeän laskun?
Jotkut ovat tajunneet, että on tyhmää odottaa viimeistä varoitusta, on järkevämpää tehdä välttämättömät ratkaisut silloin, kun ne on mahdollista vielä tehdä ilman ulkoista pakkoa.
Haluan päättää tämän Saarnaajan sanoin.
Ja muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat
ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova:
”Nämä eivät minua miellytä”;
ennen kuin pimenee aurinko, päivänvalo, kuu ja tähdet
ja pilvet palaavat sateen jälkeenkin, jolloin huoneen haltijat vapisevat
ja voimain miehet käyvät koukkuisiksi ja jauhajanaiset ovat joutilaina,
kun ovat menneet vähiin, ja ikkunoista kurkistelijat jäävät pimeään,
ja kadulle vievät ovet sulkeutuvat ja myllyn ääni heikkenee
ja noustaan linnun lauluun ja kaikki laulun tyttäret hiljentyvät;
myös pelätään mäkiä, ja tiellä on kauhuja ja mantelipuu kukkii,
ja heinäsirkka kulkee kankeasti ja kapriisinnuppu on tehoton,
sillä ihminen menee iankaikkiseen majaansa ja valittajat vaeltavat kaduilla.
ennen kuin hopealanka katkeaa ja kultamalja särkyy
ja vesiastia rikkoutuu lähteellä
ja ammennusastia särkyneenä putoaa kaivoon,
Ja tomu palajaa maahan, niin kuin on ollutkin,
ja henki palajaa Jumalan tykö, joka sen on antanutkin.
(Saarnaaja 12:1-7)
Ei ihminen voi tietää, koska hänen elämänsä hopealanka katkeaa, eikä hänellä myöskään ole lupa oma-aloitteisesti pyrkiä jouduttamaan lähtöään maailmasta.
Mutta jokaisen ihmisen kohdalla tulee aika, jona Jumala sanoo kovat sanat:
”Sinä mieletön, tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta pois; kenelle sitten joutuu kaikki se, mitä olet hankkinut?” (Lk. 12.20)
Siellä kohdun turvallisessa suojassa hän sai kehittyä eri vaiheitten läpi, kunnes oli aika jättää tuo lämpöisen turvallinen ympäristö, jossa kaikki hänen toiveensa täytettiin.
Ensimmäisten parkaisujen saattelemana vastalauseena maailman kylmyyttä ja vihamielisyyttä vastaan mies aloitti maallisen vaeltamisensa, luottaen edelleenkin häntä hoitavien käsien turvaan.
Pienestä miehenalusta kehittyi pieni elinvoimaa uhkuva ihminen, joka vaati ruokansa kun vatsaa nipisteli ja antoi ulos käyttämänsä välittämättä paikasta ja ajasta.
Vauvaikää seurasivat ensimmäiset itsenäiset ryömimiset, konttaamiset, askeleet ja puuhastelut sekä uteliaat tutkimukset kaikesta, mikä sattui käsien ja suun ulottuville.
Vähän varttuneempana alkoivat leikit, ensin itsekseen, sitten toisten poikien tai vanhempien ihmisten kanssa. Pieni mies alkoi kehittää omaa persoonallisuuttaan, alkoi vaatia omaa osaansa toisten miehenalkujen joukossa. Seurasivat ensimmäiset kahinat ja tappelut naapurin poikien kanssa, ensimmäiset voimain koetukset, ensimmäiset mustelmat ja kolhut.
Miehenalku ei juuri kiinnittänyt huomiotaan joihinkin ihmisenalkuihin, joita kutsuttiin tytöiksi. Eihän niistä ollut leikkikavereiksi, ne leikkii vain nukeilla ja alkaa huutaa äitiä ja itkeä, jos vähänkin sattuu. Eikä ne osaa potkia palloa eikä ne pidä sammakoista eikä madoista.
Mutta tuli sekin aika, vuosien kasvattaessa pojasta todellisen miehenalun alkavine parrankasvuineen, että hameväkikin alkoi kiinnostaa, enemmän vain uteliaisuudesta, ei juuri muusta. Eikä sitä sopinut tunnustaa, vaikka ihan pikkuisen alkoi pitääkin jostain naapurin tai viereisen pulpetin tytöstä, joka heitti häneen salaisen vilkaisun ja hymyn väläyksen. Jos kaverit sen huomaisivat, ne alkaisivat heti kiusata.
Nuoren miehen kääriytyminen tytön sormen ympärille oli kuitenkin alkanut. Vähän myöhemmin siihen kuuluivat salaiset hipaisut ohi kulkiessa, vielä vähän myöhemmin salaiset tapaamiset, ilman kummempaa tarkoitusta, kaverina vain.
Nuori mies kävi koulunsa, suoritti asevelvollisuutensa, jonka oletettiin kouluttavan pojasta miehen, jos hänessä oli ainesta siihen.
Seurasivat itsenäistymiset, työpaikka, todellisen ihastumisen ja avioitumisen ajat.
Tulivat omat lapset, uusi elämä, joka tulisi jatkumaan heidän kauttaan.
Mies oli miehuutensa kukkuloilla, hän tunsi oman voimansa ja mahdollisuutensa, joilla ei tuntunut olevan rajoja. Oli suunnitelmia, oli kuvitelmia ja haaveita, joista jotkut toteutuivat, useimmat kuitenkin jäivät haaveiksi.
Mikä lienee siinäkin, että toisia elämä heittelee laidasta toiseen, toisten elämä näyttää jatkuvan tasaisen rauhallisena ilman järkytyksiä tai vastoinkäymisiä.
Mutta jossakin vaiheessa ihminen alkaa tajuta, että ihmisen elinikä on rajattu, seitsemänkymmentä, korkeintaan kahdeksankymmentä vuotta. Vain jokunen harva, kuin poikkeuksena säännöstä tai viikatemiehen unohtamana, taivaltaa vielä muutaman ylimääräisen vuosikymmenen. Mutta he ovat poikkeuksia.
Juuri kun mies on päässyt voimantunnossaan huippukohtaan, alkaa rappeutuminen, ensin huomaamatta, ehkä hengenahdistuksena, ehkä kolotuksena luissa tai jäsenissä, ehkä toinen jalka tai käsi ei toimi aivan kuten ennen, silmien näkökyky alkaa heiketä, tarvitaan apuvälineitä, tai kuulo heikkenee tai jokin muu aiempaa elintoimintaa rajoittava ilmiö alkaa tulla esiin.
Tai ehkä ulkoinen, odottamaton sairaus, onnettomuus, katastrofi tai romahdus, on masentanut miehen mielen ja syönyt hänen itseluottamuksensa ja sisäisen voimansa.
Miehen elämässä on alkanut riisumisen aika. Toisen elämässä se voi alkaa kovinkin varhaisessa vaiheessa, toisen kohdalla myöhemmin, mutta se on väistämätön ennemmin tai myöhemmin.
Voiko mies mitenkään varautua tällaisen varalle, voiko mies tehdä ennakkovalmisteluja, jotka takaisivat pehmeän laskun?
Jotkut ovat tajunneet, että on tyhmää odottaa viimeistä varoitusta, on järkevämpää tehdä välttämättömät ratkaisut silloin, kun ne on mahdollista vielä tehdä ilman ulkoista pakkoa.
Haluan päättää tämän Saarnaajan sanoin.
Ja muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat
ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova:
”Nämä eivät minua miellytä”;
ennen kuin pimenee aurinko, päivänvalo, kuu ja tähdet
ja pilvet palaavat sateen jälkeenkin, jolloin huoneen haltijat vapisevat
ja voimain miehet käyvät koukkuisiksi ja jauhajanaiset ovat joutilaina,
kun ovat menneet vähiin, ja ikkunoista kurkistelijat jäävät pimeään,
ja kadulle vievät ovet sulkeutuvat ja myllyn ääni heikkenee
ja noustaan linnun lauluun ja kaikki laulun tyttäret hiljentyvät;
myös pelätään mäkiä, ja tiellä on kauhuja ja mantelipuu kukkii,
ja heinäsirkka kulkee kankeasti ja kapriisinnuppu on tehoton,
sillä ihminen menee iankaikkiseen majaansa ja valittajat vaeltavat kaduilla.
ennen kuin hopealanka katkeaa ja kultamalja särkyy
ja vesiastia rikkoutuu lähteellä
ja ammennusastia särkyneenä putoaa kaivoon,
Ja tomu palajaa maahan, niin kuin on ollutkin,
ja henki palajaa Jumalan tykö, joka sen on antanutkin.
(Saarnaaja 12:1-7)
Ei ihminen voi tietää, koska hänen elämänsä hopealanka katkeaa, eikä hänellä myöskään ole lupa oma-aloitteisesti pyrkiä jouduttamaan lähtöään maailmasta.
Mutta jokaisen ihmisen kohdalla tulee aika, jona Jumala sanoo kovat sanat:
”Sinä mieletön, tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta pois; kenelle sitten joutuu kaikki se, mitä olet hankkinut?” (Lk. 12.20)
Vastaukset 3
Vanhimmat
käytit sanaa "hopealanka" koska se on juuri se joka katkeaa kun sielu eroaa fyysisestä ruumiistaan.
kun todistat, että sielu eroaa ruumiista eikä henki!
Yksikään käräjäoikeus ei ole tuominnut ketään, sielun riistämisestä vaan hengen !
"Älä ole tyhmä miksi kuolisit ennen aikaasi"
Ihminen itse on elävä sielu, ja kun henki lähtee, on hän kuollut sielu...miksi? siksi koska teki syntiä!
" Se sielu joka syntiä tekee sen on kuoltava"!!
Ja niin siinä sitten käy,,,,vaikka saatana väittää: " Ette suinkaan kuole"!!
Mutta hänhän onkin valhettelija!!
Minä uskon niin kuin minä haluan.