Kuoleman ajatus kestämätön

Kersantti Ärjylä kirjoitti:

Uskonnollisen ajattelun perusteita ja yleisiä piirteitä pohtiessa tulee mieleen sellainenkin seikka, että ihminen ei tahdo kestää ajatusta siitä, että elää hetken ja sen jälkeen kasvaa horsmaa. Varsinkin näin saattaa olla, jos on kokenut jääneensä elämässä osattomaksi jostain tärkeästä. Kuten aikaisemmin mainitsin, nämä puutteet voivat olla henkisiä, emotionaalisia tai sosiaalisia luonteeltaan. On helpompi selvitä kaikesta kärsimyksestä sillä, että olettaa saavansa korvauksen kaikesta - ja mikä parasta - hyvinvoiva, onnellinen ja menestyvä naapuri kärventyy helvetissä. Vahingonilo ja katkeruus näyttävät vakiintuneen uskovaisten universaaleiksi tunnetiloiksi, joka täälläkin forumilla paistaa kilometrien päähän. Vahingonilohan saa voimansa juuri osattomuudesta ja kateudesta. Sinänsä outoa, koska uskon olettaisi tuovan mielenrauhaa, tyyneyttä, lähimmäisenrakkautta, oikeudenmukaisuutta, suvaitsevaisuutta, hyvyyttä ja iloa. Nämä ovat kuitenkin juuri niitä ominaisuuksia, jotka uskovaisten ollessa kyseessä loistavat poissaolollaan tällä ja kaikilla muillakin keskusteluforumeilla. Uskovainen samaistuu paljon mielummin dikotomisen jumalansa negatiivisiin (inhimillisiin) piirteisiin eli ilkeyteen, vahingoniloon, kostonhimoon, väkivaltaisuuteen, mielivaltaan, väistelyyn ja epärehellisyyteen ja teeskentelyyn.

Hyvä ystäväni, joka syntyi varattomaan lestadiolaisperheeseen (ja joka on ehtymätön tarinoinnin kohde)kertoi, että yleistä liturgiaa sota-ajan lestadiolaisuudessa oli kuolemanjälkeinen elämä kultaisilla kaduilla kulkien. Vähän kolkko ajatus viettää ikuisuutensa yleisyytensä vuoksi arvottoman metallin päällä kulkien paikassa missä ei tarvitse kuitenkaan huolehtia elannosta kultaa kaivamalla. Asia kuvaa kuitenkin sitä toivetta, että kerran tulee olemaan, millä mällätä.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä