Käsitteistä "funk" ja "soul"

Itsessään musiikin lajitteleminen souliin, funkkiin, r&b:hin ym. ei ole tärkeää, mutta se helpottaa tiedottamista ja kommunikointia, kun käsitteet ovat kutakuinkin hallinnassa.

Jotta hämmentyisit lopullisesti, pitää vielä todeta, että monilta ensisijaisesti funkkiin keskittyviltä yhtyeiltä löytyy aivan huippuluokan soul-balladeja (Lakeside: Real love, Rose Royce: Love don´t live here anymore, Con Funk Shun: Who has the time)

funk-heebo kirjoitti:

Itsessään musiikin lajitteleminen souliin, funkkiin, r&b:hin ym. ei ole tärkeää, mutta se helpottaa tiedottamista ja kommunikointia, kun käsitteet ovat kutakuinkin hallinnassa.

Jotta hämmentyisit lopullisesti, pitää vielä todeta, että monilta ensisijaisesti funkkiin keskittyviltä yhtyeiltä löytyy aivan huippuluokan soul-balladeja (Lakeside: Real love, Rose Royce: Love don´t live here anymore, Con Funk Shun: Who has the time)

Lue lisää

on ensisijaisesti soul-artisti, mutta löytyyhän siltäkin ihan ehtaa funkia, niinkuin löytyy myös Eart Wind & Firelta, joka mielletään funk-bändiksi, soulia. Ei se niin yksinkertaista siis ole. Funkin isä on James Brown, joka teki myös soulin puolella merkittävän elämäntyön. 80-luvulla koko mustan musiikin johtotähtenä toimi Prince, joka yhdisti funkin, soulin ja rhythm and bluesin valkoisen popin alatyyppeihin hienoilla tuloksilla. 90-luvulla Jamiroquain kaltaiset funk-yhtyeet palauttelivat vanhaa mäiskettä, ja 2000-luvulla taas, ovat menestyneet enimmäkseen Outkastin kaltaiset hiphop-porukat. Mustan musiikin kehitys on siis jatkunut, vaikka nykyään siihen yhdistetään valitettavan usein MTV:n paska-r&b-artistit.

Muutamia suositeltavia mustan musiikin klassikoita ilmestymisärjestyksessä:

Kind of Blue- Miles Davis (1959)

Lady Soul- Aretha Franklin (1968)

What's Going On- Marvin Gaye (1971)

Innervisions- Stevie Wonder (1973)

Sign o' the Times- Prince (1987)

The Return of the Space Cowboy- Jamiroquai (1994)

Speakerboxxx/The Love Below- Outkast (2003)

Hyviä vastauksia, selvisi jo paremmin.

Eikös Prince ole kuitenkin ennemmin funkkia kuin r&b:tä? Tai siis, sehän on tehnyt kyllä myös poppia, rockia ja jazzia, ja hiphopia ja paljon muuta, mutta tämmöset biisit kun Kiss, Sexy MF ja Musicology ovat musta enemmän funk-tyylisuuntaan sopivia. Sign of the times taas on melkein kuin bluesia.

soulfunkbrother kirjoitti:

Eikös Prince ole kuitenkin ennemmin funkkia kuin r&b:tä? Tai siis, sehän on tehnyt kyllä myös poppia, rockia ja jazzia, ja hiphopia ja paljon muuta, mutta tämmöset biisit kun Kiss, Sexy MF ja Musicology ovat musta enemmän funk-tyylisuuntaan sopivia. Sign of the times taas on melkein kuin bluesia.

Lue lisää

mutta käsittääkseni Prince, Michael Jackson ja Whitney Houston yleensä lasketaan koko r&b:ksi kutsutun tyylisuunnan perustajiksi; nähdäkseni sen perusta on soulissa ja funkissa, mutta siihen on yhdistelty popin, rokin, hiphopin ja diskon elementtejä, kuka minkäkinlaisessa suhteessa. Näistä kolmesta Houston on ehkä eniten pop ja Prince eniten funk, mutta kaikille on ominaista "mustan" ja "valkoisen" musiikin raja-aitojen yli loikkiminen.

Daddy Pop kirjoitti:

mutta käsittääkseni Prince, Michael Jackson ja Whitney Houston yleensä lasketaan koko r&b:ksi kutsutun tyylisuunnan perustajiksi; nähdäkseni sen perusta on soulissa ja funkissa, mutta siihen on yhdistelty popin, rokin, hiphopin ja diskon elementtejä, kuka minkäkinlaisessa suhteessa. Näistä kolmesta Houston on ehkä eniten pop ja Prince eniten funk, mutta kaikille on ominaista "mustan" ja "valkoisen" musiikin raja-aitojen yli loikkiminen.

Lue lisää

-tuplakiekko ('87) kiteyttää loistavasti Princen loikkimisen eri tyylilajeissa: nimikappale on elektrobluesia, Housequake funkia, Slow Love soulia, Starfish And Coffee poppia ja I Could Never Take the Place of Your Man rockia. Biisistä The Cross taas on vaikea sanoa, onko soulia, hardrockia vai balladi. Ja se on pelkästään hyvä asia.

Michael Jackson on minusta vanhan liiton R&B-artistiksi luokiteltava: esim. Thriller ei ole soulia, muttei poppiakaan, vaan jotain näiden välistä. Eli R&B:tä. Kyseessä on kuitenkin eri tyylisuunta kuin mitä nykypäivän R&B tarkoittaa: uudella vuosituhannella se on tarkoittanut kuin jotain rapin feminiinista vastinetta, jota tekevät kyllä miehetkin, mm. Usher ja Justin. Mustan musiikin kanssa sillä ei enää juurikaan ole tekemistä.

Eikä tule unohtaa Stevie Wonderin Songs in the Key of Lifeakaan, joka on enimmäkseen R&B:tä, ei soulia eikä funkia. Kun taas Innervisions on selkeästi soulia. Mutta vaikeitahan nämä karsinat ovat ja turhia niin kauan kuin musiikki toimii.

-M-ikk-o- kirjoitti:

-tuplakiekko ('87) kiteyttää loistavasti Princen loikkimisen eri tyylilajeissa: nimikappale on elektrobluesia, Housequake funkia, Slow Love soulia, Starfish And Coffee poppia ja I Could Never Take the Place of Your Man rockia. Biisistä The Cross taas on vaikea sanoa, onko soulia, hardrockia vai balladi. Ja se on pelkästään hyvä asia.

Michael Jackson on minusta vanhan liiton R&B-artistiksi luokiteltava: esim. Thriller ei ole soulia, muttei poppiakaan, vaan jotain näiden välistä. Eli R&B:tä. Kyseessä on kuitenkin eri tyylisuunta kuin mitä nykypäivän R&B tarkoittaa: uudella vuosituhannella se on tarkoittanut kuin jotain rapin feminiinista vastinetta, jota tekevät kyllä miehetkin, mm. Usher ja Justin. Mustan musiikin kanssa sillä ei enää juurikaan ole tekemistä.

Eikä tule unohtaa Stevie Wonderin Songs in the Key of Lifeakaan, joka on enimmäkseen R&B:tä, ei soulia eikä funkia. Kun taas Innervisions on selkeästi soulia. Mutta vaikeitahan nämä karsinat ovat ja turhia niin kauan kuin musiikki toimii.

Lue lisää

edustaa siis joillekin jo vanhan liiton r&b:tä? Kyllä se minusta yhdessä Princen 1980-luvun levyjen kanssa oli tämän uuden r&b:n alku; "vanhan liiton r&b:tä" on minun nähdäkseni vanha rhytm and blues tyyliin Dinah Washington, Ray Charles ja The Platters. Ja kyllähän rap ja 2000-luvun hiphop ovat edelleen mustaa musiikkia - afroamerikkalaista musiikkiahan melkein kaikki aikamme populaarimusiikki on, kantria ja iskelmiä lukuun ottamatta.

Daddy Pop kirjoitti:

edustaa siis joillekin jo vanhan liiton r&b:tä? Kyllä se minusta yhdessä Princen 1980-luvun levyjen kanssa oli tämän uuden r&b:n alku; "vanhan liiton r&b:tä" on minun nähdäkseni vanha rhytm and blues tyyliin Dinah Washington, Ray Charles ja The Platters. Ja kyllähän rap ja 2000-luvun hiphop ovat edelleen mustaa musiikkia - afroamerikkalaista musiikkiahan melkein kaikki aikamme populaarimusiikki on, kantria ja iskelmiä lukuun ottamatta.

Lue lisää

Tämän päivän R&B on kaukana soulin ja funkin perinteestä ja mustan musiikin juurista. Se on enimmäkseen autotune-kikkailua, musiikillisesti köyhiä biittejä ja teknisesti käsiteltyä, porhahtavaa laulua. Ei toki kaikki; tarkoitan tällä oikeastaan lähinnä MTV:n pinnallisia roska-artisteja.

Rhythm and Blues -käsite on kieltämättä vaikea. Se voi ilmeisesti tarkoittaa niin Ray Charlesia, Princeä ja Michaelia kuin Rolling Stonesia ja Usheriakin. Rollarithan usein määritellään rock and roll/rhythm and blues -bändiksi. Se on sitten taas enemmän blues-pohjaista "r&b:tä".

"Ja kyllähän rap ja 2000-luvun hiphop ovat edelleen mustaa musiikkia - afroamerikkalaista musiikkiahan melkein kaikki aikamme populaarimusiikki on, kantria ja iskelmiä lukuun ottamatta."

Toki toki. Tarkoitin lähinnä, että usein alkuperäisen mustan musiikin hienous ja taika puuttuu nykyisestä mustasta musiikista. Ja esimerkiksi rapin muuttuessa taustoiltaan popimpaan suuntaan (Eminem), vähenee alkuperäisen rapin James Brown -perintö. No, onneksi muutama hieno poikkeus löytyy 2000-luvun rytmimusasta, esim. Outkast ja Alica Keys.

-M-ikk-o- kirjoitti:

Tämän päivän R&B on kaukana soulin ja funkin perinteestä ja mustan musiikin juurista. Se on enimmäkseen autotune-kikkailua, musiikillisesti köyhiä biittejä ja teknisesti käsiteltyä, porhahtavaa laulua. Ei toki kaikki; tarkoitan tällä oikeastaan lähinnä MTV:n pinnallisia roska-artisteja.

Rhythm and Blues -käsite on kieltämättä vaikea. Se voi ilmeisesti tarkoittaa niin Ray Charlesia, Princeä ja Michaelia kuin Rolling Stonesia ja Usheriakin. Rollarithan usein määritellään rock and roll/rhythm and blues -bändiksi. Se on sitten taas enemmän blues-pohjaista "r&b:tä".

"Ja kyllähän rap ja 2000-luvun hiphop ovat edelleen mustaa musiikkia - afroamerikkalaista musiikkiahan melkein kaikki aikamme populaarimusiikki on, kantria ja iskelmiä lukuun ottamatta."

Toki toki. Tarkoitin lähinnä, että usein alkuperäisen mustan musiikin hienous ja taika puuttuu nykyisestä mustasta musiikista. Ja esimerkiksi rapin muuttuessa taustoiltaan popimpaan suuntaan (Eminem), vähenee alkuperäisen rapin James Brown -perintö. No, onneksi muutama hieno poikkeus löytyy 2000-luvun rytmimusasta, esim. Outkast ja Alica Keys.

Lue lisää

niin kuin Jimi Hendrix ja Lenny Kravitz - tai ehkä rock & rollia niin kuin Little Richard ja Tina Turner, joka muuten näyttää ja kuulostaa kutakuinkin naispuoliselta Jaggerilta. Melko vähän Rolling Stonesilla on koskaan ollut mielestäni tekemistä sen paremmin vanhan rhythm & bluesin kuin uudemman r&b:nkään kanssa. No, tekihän nekin 1970-luvun lopussa diskohitin Miss You, mutta silloinhan diskoa tekivät kaikki Abbasta Pink Floydiin.

Daddy Pop kirjoitti:

niin kuin Jimi Hendrix ja Lenny Kravitz - tai ehkä rock & rollia niin kuin Little Richard ja Tina Turner, joka muuten näyttää ja kuulostaa kutakuinkin naispuoliselta Jaggerilta. Melko vähän Rolling Stonesilla on koskaan ollut mielestäni tekemistä sen paremmin vanhan rhythm & bluesin kuin uudemman r&b:nkään kanssa. No, tekihän nekin 1970-luvun lopussa diskohitin Miss You, mutta silloinhan diskoa tekivät kaikki Abbasta Pink Floydiin.

Lue lisää

oli aloittaessaan hyvinkin blues/rhythm and blues -vetoinen bändi. Alkuaikoinaan he soittivat paljon mm. Chuck Berry -covereita. Satisfaction-singlellä (1965) bändi löysi oman tyylinsä, ja seuraavan 12 vuoden aikana Rolling Stones määritteli sekä musiikillisella että imagollisella toiminnallaan rockin tuleville vuosikymmenille. Silti monissa 70-luvunkin kuolemattomissa Rollari-klassikoissa on kuultavissa blues-vaikutteita.

Fizai kirjoitti:

oli aloittaessaan hyvinkin blues/rhythm and blues -vetoinen bändi. Alkuaikoinaan he soittivat paljon mm. Chuck Berry -covereita. Satisfaction-singlellä (1965) bändi löysi oman tyylinsä, ja seuraavan 12 vuoden aikana Rolling Stones määritteli sekä musiikillisella että imagollisella toiminnallaan rockin tuleville vuosikymmenille. Silti monissa 70-luvunkin kuolemattomissa Rollari-klassikoissa on kuultavissa blues-vaikutteita.

Lue lisää

jos afroamerikkalaisesta populaarimusiikista puhutaan, ja sitähän Rollaritkin on. Vielä niinkin myöhään kuin 1991 myös Michael Jackson levytti kappaleen Black or white, joka on pohjimmiltaan bluesia.