Kristityt ovat kastanneet koko perhekuntansa välittömästi kristityiksi kerralla. Ei seurakuntia muodostettaessa ihmisiä perheissä eroteltu tosiuskoviin ja vähemmän uskoviin ihmisen mitan mukaan. Kaikki samaan perhekuntaan kuuluvat saivat saman kasteen uuteen uskoon ja uuteen liittoon perheenpäämiehen uskon ja tahdon mukaisesti. Yhteiskunta oli patriarkaalinen. Perheenpäämiehen tehtävä oli sitten opettaa kastetuille perhekuntalaisille käskyt.
Ef. 6:1 "LAPSET, olkaa vanhemmillenne kuuliaiset Herrassa, sillä se on oikein."
"olla Herrassa" tarkoittaa, että lapsia pidettiin uskovina Kristuksen ruumiiseen kastettuina jäseninä.
Lapsien uskoa ja kastetta lapsilta ei kielletty kristittyjen keskuudessa, kuten 1400-luvulla ilmestyneet hurmahenkiset lahkolaiset tekevät (eivät muuten ole kristittyjä ollenkaan sellaiset, jotka eivät huolehdi lapsiensa kastamisesta kristityiksi)
Mutta jos joku ei pidä huolta omaisistaan ja varsinkaan ei perhekuntalaisistaan, niin hän on kieltänyt uskon ja on uskotonta pahempi.
Yksi ruumis, monta jäsentä
1.Kor.12
12 Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin.
13 Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, ON KASTETTU yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä.
Uskonlahkojen KASTAMATTOMAT LAPSET eivät kuulu Kristuksen ruumiiseen, eivätkä LAHKOT peri Jumalan valtakuntaa.(Gal.5:20-21).
Jumalan sana on täysin selvä tässä asiassa. Halleluja!
Ef. 6:1 "LAPSET, olkaa vanhemmillenne kuuliaiset Herrassa, sillä se on oikein."
"olla Herrassa" tarkoittaa, että lapsia pidettiin uskovina Kristuksen ruumiiseen kastettuina jäseninä.
Lapsien uskoa ja kastetta lapsilta ei kielletty kristittyjen keskuudessa, kuten 1400-luvulla ilmestyneet hurmahenkiset lahkolaiset tekevät (eivät muuten ole kristittyjä ollenkaan sellaiset, jotka eivät huolehdi lapsiensa kastamisesta kristityiksi)
Mutta jos joku ei pidä huolta omaisistaan ja varsinkaan ei perhekuntalaisistaan, niin hän on kieltänyt uskon ja on uskotonta pahempi.
Yksi ruumis, monta jäsentä
1.Kor.12
12 Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin.
13 Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, ON KASTETTU yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä.
Uskonlahkojen KASTAMATTOMAT LAPSET eivät kuulu Kristuksen ruumiiseen, eivätkä LAHKOT peri Jumalan valtakuntaa.(Gal.5:20-21).
Jumalan sana on täysin selvä tässä asiassa. Halleluja!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kunta ja seurakunta eivät ole sama asia
On syytä sanoa, että vaikka elämme ns. kristityssä maassa, jossa on runsaasti Jumalan sanaa, niin todellinen tieto monista hengellisistä asioista on vähäistä. Pasuuna ei ole antanut selvää ääntä. Niinpä mm. seurakunta-totuus on monille melkoisen hämärä ja epäselvä.
Yleinen käsitys annetun opetuksen seurauksena on se, että kunta ja seurakunta ovat sama asia ja että paikkakunnan rajat ovat seurakunnan rajoja. Jotkut täsmentävät tätä selittäen, että paikkakunnan rajojen sisäpuolella olevat lapsena kastetut ja kirkonkirjoihin merkityt muodostavat seurakunnan. Tämä on niin yleinen näkemys, että tämän yhteisön ulkopuolella olevia on sanottu lahkolaisiksi.
Tästä seuraa, että lähes kaikkia luterilaisen kirkon ulkopuolisia seurakuntia on nimitetty lahkolaisseurakunniksi. Vaikka viime vuosina nämä käsitykset ovatkin vähän muuttuneet, niin edelleen näyttää tämä jako olevan yleisenä mielipiteenä. Uudesta testamentista emme saa tukea tällaiselle yleiselle seurakunnalle. Raamattu ei tunne seurakuntaa, johon hyväksytään kääntymättömät ja uudestisyntymättömät ihmiset.
Apostolien lähettämät seurakuntakirjeet ja koko Uuden testamentin opetus tekevät selvän eron uskovaisen ja uskottoman välillä (2. Kor. 6:14-17). Tämä ei tarkoita maailmasta pois lähtemistä, ei edes jonnekin luostariin vetäytymistä. Se tarkoittaa erottautumista uskomattomien yhteydestä, niistä harrastuksista ja menoista, joissa ennen vaelsimme ja viihdyimme kuin kala vedessä. Kun puhumme harrastuksista, niin luonnollisesti on hyviä harrastuksia, joissa kristitty voi olla mukana.
Usein koetetaan tukea yleistä paikkakuntaseurakuntaa sanoilla, jotka on kirjoitettu Matt. 13:30: "Antakaa molempien kasvaa yhdessä elonleikkuuseen asti ja elonaikana minä sanon leikkuumiehille: 'Kootkaa ensin lusteet ja sitokaa ne kimppuihin poltettaviksi, mutta nisu korjatkaa minun aittoihini'." Sanat näyttävät tukevan ns. paikkakuntaseurakuntaa. Sanotaanhan selvästi: antakaa nisujen ja lusteitten kasvaa yhdessä, kunnes elonleikkuussa tapahtuu erotus. Tätä jaetta ei saa erottaa tekstiyhteydestään eikä muusta Uuden testamentin opetuksesta. Jos jotakin asiaa opetetaan vain irrallisilla lauseilla, niin se voi johtaa hyvin mielettömiin tulkintoihin.
Kun luemme em. Matt. 13. lukua, niin saamme vastauksen kysymykseen, mistä pellosta Jeesus puhui. Jeesuksen puheen jälkeen opetuslapset sanoivat: "Selitä meille vertaus pellon lusteesta." Jeesus selitti sen niin selvästi, että jokaisen pitäisi se ymmärtää. "Pelto on maailma, hyvä siemen ovat valtakunnan lapset, vihamies, joka kylvi, on perkele, elonaika on maailman loppu ja leikkuumiehet ovat enkelit" (Matt. 13:36-39). Pelto on maailma. On eri asia puhua maailmasta ja seurakunnasta. Seurakunta on Jumalan viljelysmaa, johon on istutettu Jumalan istutukset, Jumalan ihmiset. Maailma on pelto, jossa olemme yhdessä, niin jumalattomat kuin uskovaisetkin.
Täällä maailmassa kuljemme samoja teitä ja katuja, teemme työtä samojen pöytien ja koneitten ääressä. Täällä asumme samoissa huoneissa ja kodeissa. Olemme maailmassa, mutta emme ole maailmasta. Jeesus sanoi rukouksessaan: "En minä rukoile, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahasta." Sanomme vielä uudelleen: maailma ja seurakunta eivät ole sama asia.
Mikä on seurakunta?
Monista puutteistaan huolimatta seurakunta on Jumalan seurakunta. Kuten mies antaa nimensä vaimolleen, on Jumala ja Kristus antanut nimensä seurakunnalle. Niinpä Uuden testamentin lehdille on kirjoitettu: "Korinttossa olevalle Jumalan seurakunnalle, Kristuksessa Jeesuksessa pyhitetyille, jotka ovat kutsutut ja pyhät" (1. Kor. 1:2). "…paimentamaan Herran seurakuntaa, jonka hän on omalla verellään itsellensä ansainnut" (Ap.t. 20:28).
Meidän ei tulisi leikkimielelläkään nimittää seurakuntaa ihmisten nimillä. Meillä voi olla tehtävänä synnyttää seurakuntia evankeliumin sanalla, paimentaa ja opettaa niitä, mutta aina on muistettava, että lauma on Jumalan.
Seurakunnalla on luja ja kestävä perustus
Seurakunnan perustukseksi eivät kelpaa meidän työmme ja saavutuksemme, eivät sakramentit eivätkä Pyhän Hengen lahjat. Niillä kaikilla on merkityksensä omalla paikallaan. Mutta on vain yksi perustus, seurakunnan kulmakivi. "Sillä muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä on pantu, ja se on Jeesus Kristus" (1. Kor. 3:11). Tämä perustus on koeteltu, kestävä ja kallisarvoinen. Sen hinnaksi eivät riittäneet hopeat ja kullat. Hintana on Jeesuksen Kristuksen viaton veri. Tämä perustus on niin kestävä, että Jeesuksen sanojen mukaan eivät tuonelan portitkaan sitä voita.
Seurakunta on vuosituhansien aikana saanut käydä läpi monet myrskyt, koetukset ja vainot. Sen asema on joskus ollut kuin ruispellon raesateen jälkeen. Kun ankarat vainot ovat lyöneet sen hajalle ja maahan, on näyttänyt siltä, ettei se koskaan enää kykene nousemaan ylös. Mutta seurakunta on noussut. Seurakunta elää voimallisena ja vahvana. Salaisuus on siinä, että sillä on luja perustus. Riemullinen on apostolin kirjoittama voittolaulu (Room. 8 : 35-39).
Seurakunta on ylhäältä syntynyt uskovien yhteys
Samoin kuin seurakunnan perustus on ainutlaatuinen, on myös sen syntyminen. Seurakunta ei ole tästä maasta ja maallinen. Uuden liiton seurakunta on ylhäältä syntynyt uskovien yhteys. Ensimmäisenä helluntaina Jerusalemiin syntyi seurakunta. Se ei syntynyt inhimillisen järjestelyn tuloksena. Ei ollut komiteaa suunnittelemassa helluntaipäivän tapahtumia. Kaikki tapahtui räjähdyksenomaisesti.
Tiedämme, että "räjähdyksen" suunnittelija ja toteuttaja oli Jumala. Pieni uskovien joukko odotti yläsalissa lupauksen täyttymistä (Ap.t. 1:4,5,8). Kun helluntaipäivä oli tullut, kävi yhtäkkiä humaus taivaasta, ja opetuslapset täyttyivät Pyhällä Hengellä. Hengellä täyttyneet alkoivat puhua muilla kielillä sen mukaan kuin Henki antoi heille puhuttavaa (Ap.t. 2:1-4).
Valtaisa kansanjoukko kokoontui tätä ihmettä katselemaan ja kuuntelemaan. He hämmästyivät kuullessaan Hengellä täytettyjen puhuvan heidän omia kieliään. Kuulijoiden joukossa oli ihmisiä monien eri kansojen keskuudesta. Seurakunnan ovet olivat avautumassa lupauksien mukaan kaikille luoduille.
Pietari astui esiin ja piti täynnä Pyhää Henkeä saarnan. Sen voi sanoa olleen evankeliumia, joka synnytti seurakunnan. Kuulijat saivat piston sydämeensä. He tulivat kysymään: "Mitä meidän on tehtävä, että pelastuisimme?" Pietari vastasi: "Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan." "Jotka nyt ottivat hänen sanansa vastaan, ne kastettiin, ja heitä lisääntyi sinä päivänä noin kolmetuhatta sielua". Näin syntyi seurakunta. Tämä seurakunta lisääntyi jatkuvasti uskoon tulleilla (Ap.t. 2:47, 4:4, 5:14, 6:7, 9:31 jne).
Seurakunnat syntyivät ja lisääntyivät Pyhän Hengen virvoittavasta vaikutuksesta. Seurakuntakirjeistä käy ilmi, että nämä seurakunnat koostuivat uskovista. "Efesossa oleville pyhille ja uskoville." Ei siis kaikille asukkaille, vaan ainoastaan uudestisyntyneille, jotka Jumala oli eläviksi tehnyt (Ef. 2:1). Seurakunta ei ole samanlainen kuin jokin maallinen yhteisö, järjestö eikä edes sellainen kuin uskonnollinen yhdistys.
Seurakunta on Jumalan Hengestä ja Sanasta syntynyt hengellinen yhteisö. Siksi seurakunnan jäsenyys ei ole samanlaista kuin jonkin osuusliikkeen tai muun maallisen yhteisön jäsenyys. Seurakunnan jäseneksi ei ryhdytä eikä liitytä samalla tavalla kuin maallisten yhteisöjen jäseneksi tullaan. Ainoa tie on hengellinen uudestisyntyminen. Seurakunnan jäseniä ei yhdistä toisiinsa aate tai harrastus eikä samanlainen yhteiskunnallinen asema, vaan samasta Hengestä syntyminen (1. Kor. 12:13).
Seurakunta on eklesia. Professori Aapeli Saarisalo selittää Sanakirjassaan eklesian seuraavasti: "Seurakunta on niiden yhteisö, jotka maailmasta erotettuina ovat uskossa liittyneet Kristukseen." Hän jatkaa: "Tätä seurakuntaa eivät rajoita kansalliset eroavaisuudet, sen jäseniä ei yhdistä inhimillinen viisaus, vaan Hengen yhteys."
Seurakunnan kaksi muotoa
Universaalinen eli yleinen seurakunta
Uusi testamentti opettaa seurakunnasta kaksi muotoa. Ensiksi on ns. universaalinen eli yleinen seurakunta. Siihen kuuluvat maailman kaikki uudestisyntyneet uskovaiset. Tässä ei ole erotusta juutalaisen eikä kreikkalaisen välillä. Vanhan testamentin aikana tunnettiin vain Israel seurakuntana, ja me pakanat, joihin me suomalaisetkin kuulumme, vaelsimme ilman Jumalaa ja ilman toivoa maailmassa, Ef. 2:11,12.
Uudessa liitossa rajat ovat muuttuneet. Lue Ef. 2. ja 3. luku. Universaalinen seurakunta on todellinen Kristuksen morsian, joka temmataan Herran tulemuksessa yläilmoihin Karitsan häihin (1. Tess. 4:13-18). Ymmärrämme kuitenkin, että universaalinen seurakunta ei voi kokoontua näkyväiseen seurakunnankokoukseen. Vaikka järjestäisimme millaisen kristittyjen maailmankonferenssin, niin olisi mahdottomuus saada tämä seurakunta koolle. Emme edes tiedä, ketä tähän seurakuntaan kuuluu, sillä sen seurakunnan jäsenluettelot ovat ylhäällä (Ilm. 21:27).
Paikallisseurakunta
Jokaisella paikkakunnalla oli itsenäinen paikallisseurakunta. Lähes kaikki seurakuntakirjeet on kirjoitettu paikallisseurakunnalle. Muutamat kirjeet on kirjoitettu kiertokirjeinä usealle seurakunnalle. Samoin Ilmestyskirjassa olevat seurakuntakirjeet, jotka Johannes sai välitettäväkseen, ovat Vähä-Aasian seitsemälle paikallisseurakunnalle. Seurakunnat olivat syntyneet julistuksen tuloksena. Julistajat menivät eri paikkakunnille ja saarnasivat Sanaa. Niin syntyi seurakuntia (1. Kor. 4:15).
Vaikka käytännön syistä on monta seurakuntaa, muodostavat ne kaikki yhdessä yhden seurakunnan (Ap.t. 9:31). Kun Jumala katselee seurakuntaansa, Hän näkee näissä monissa yhden kokonaisuuden. Kun kerran pääsemme perille Herramme luokse, on oleva yksi lauma ja yksi paimen. Tämä lohduttaa täällä vajavaisuuden ajassa kilvoittelevaa Jumalan laumaa. Totuus yhdestä seurakunnasta ei kuitenkaan tee tyhjäksi totuutta paikallisseurakunnasta. Ymmärrämme, että vain paikallisseurakunta voi olla hengellinen kotimme. Tiedän, että monet kanssani arvostavat suuresti kotiseurakuntaansa. Jos hengellinen koti on terve opissa ja elämässä, se on Jumalan lahja uskovaiselle.
On kristittyjä, jotka sanovat heille riittävän tähän seurakuntaan kuulumisen. He nimittävät itseään valtakuntakristityiksi. He menevät sinne, mistä löytävät mieleisensä puhujat ja tilaisuudet. he eivät halua kantaa vastuuta, jota paikallisseurakunnassa kannetaan. He eivät halua alistua opetuksen eikä mahdollisen seurakuntakurin alaisuuteen.
Paikallisseurakunnan tehtävä on moninainen
Paikallisseurakunnan tehtävänä on hoitaa ja kasvattaa uskoon tulleita Jumalan lapsia. Ymmärrämme, että Kristus hoitaa, vaalii ja ravitsee laumaansa, mutta tätä kaikkea Hän tekee seurakuntansa kautta (Ef. 3:10). Seurakunnan keskellä saamme monenlaista apua. Hengellisen elämän alku on useimmiten heikkoa ja haparoivaa, kuten on luonnollisessakin elämässä. Jumalan perheessä on monenikäisiä ja tasoisia.
Johannes kirjoittaa lapsukaisista, nuorukaisista ja isistä (1. Joh. 2:12-14). Seurakunnassa on vastakääntyneitä, joita täytyy ruokkia maidolla. Nuorukaisen ikään ehtineet ovat ensimmäiset kiusansa kestäneet ja voittaneet. Hengelliset isät ovat kasvaneita hengellisessä elämässään ja voivat hoivata ja vahvistaa heikkoja.
Hengellisessä elämässä on luonnollisen elämän tavoin voimassa kasvamisen laki. Vilja kasvaa, kukat kasvavat, eläimet kasvavat ja ihmiset kasvavat. Hengellinen elämä ei tee poikkeusta. Vastakääntyneeltä ei voi vaatia samaa kypsyyttä kuin vuosikymmeniä kilvoitelleelta. Hengellinen taso riippuu siitä, miten olemme hengellisesti kasvaneet. Tässä kasvattajan eli seurakunnan osuus ei suinkaan ole vähäinen.
Seurakunnan tehtävänä on hoitaa, ravita, opettaa ja kasvattaa jäseniään, kuten luonnollisessa perheessä vanhemmat perheenjäsenet auttavat toisia. "...että jäsenet pitäisivät yhtäläistä huolta toinen toisestaan. Ja jos yksi jäsen kärsii, niin kaikki jäsenet kärsivät sen kanssa; tai jo jollekulle jäsenelle annetaan kunnia, niin kaikki jäsenet iloitsevat sen kanssa" (1. Kor. 12:25,26). "Mutta meidän vahvojen tulee kantaa heikkojen vajavaisuuksia, eikä elää itsellemme mieliksi" (Room. 15:l). Tätä sielujenhoitamistehtävää varten Jumala on antanut seurakuntavirkoja ja Pyhän Hengen lahjoja.
Vanhimman eli paimenen virka
Kun paikkakunnalle syntyi seurakunta, niin sitä mukaan kuin Jumala osoitti sopivia henkilöitä hoitamaan seurakunnan hengellistä elämää, seurakuntaan asetettiin vanhimpia. "Ja kun he olivat valinneet heille vanhimmat jokaisessa seurakunnassa, niin he rukoillen ja paastoten jättivät heidät Herran haltuun, johon he nyt uskoivat" (Ap.t. 14:23).
Tiitukselle Paavali kirjoitti: "Minä jätän sinut Kreetaan sitä varten, että järjestäisit mitä jäi järjestämättä, ja asettaisit, niinkuin minä sinulle määräsin, joka kaupunkiin vanhimmat" (Tiit. 1:5).
Vanhimpien tehtävä on tärkeä. On sanottu, että he ovat seurakunnan sydän. Jos sydän on terve, niin seurakunta on terve, mutta jos se on sairas, niin siitä säteilevät vaivat koko seurakuntaruumiiseen. Apostoli kirjoitti Timoteukselle ja Tiitukselle ohjeita vanhimpien ja diakonien valintaa ja tehtävää varten. Lue 1. Tim. 3. luku ja Tiit. 1. luku.
Vanhimpien vaellukseen kiinnitetään vakavaa huomiota. Heidän tulee olla esikuvina uskoville ja heillä tulee olla hyvä todistus ulkopuolella olevilta. Paimenien, jota nimeä vanhimmista myös käytetään, tulee olla sellaisia, jotka hallitsevat ja pitävät järjestyksen omissa kodeissaan. Jos joku ei osaa hallita omaa kotiaan, niin kuinka hän voisi pitää järjestystä seurakunnassa. Vaikka vanhimman lapset eivät pysyisi uskossa, niin ulkopuoliset kunnioittavat, kun näkevät hänen terveet kristilliset kasvatusperiaatteensa. Tuskin voimme vaatia, että vanhimpien lasten on säilyttävä uskossa kaikissa vaiheissa. Eiväthän vanhimmat kykene säilyttämään seurakunnassakaan kaikkia uskossa. Me teemme parhaamme, ja Jumala on voimallinen meidät varjelemaan.
Apostoli kirjoitti, että vanhimman on oltava yhden vaimon mies. Jos omat avioliittoasiat eivät ole kunnossa, niin miten hän kykenee ohjailemaan niitä, jotka näillä alueilla tarvitsevat apua.
Erityisesti kiinnitetään huomio vanhimman luonteeseen. Vanhin ei saa olla raju, riitaisa, tappelija, vaan päinvastoin maltillinen ja lempeä. Vanhimman tehtävä on suuressa määrin luonnekysymys. Kokemukset osoittavat, että sopeutumaton luonne saa aikaan epäsopua ja hajaannuksia. Maltillinen ja lempeä ei tarkoita sellaista, joka hyväksyy kaikki mielipiteet. Lujuus ja maltillisuus sopivat hyvin yhteen.
Vanhimmaksi ei saa valita äsken kääntynyttä. Nuorella uskovalla ei ole sitä kokemusta, jota pimeyden voimia vastaan taistelussa tarvitaan. Hänellä ei myöskään ole Sanan tuntemusta, jotta hän voisi neuvoa apua tarvitsevia. Erityisesti mainitaan ylpistymisen vaara. Sama vaara voi olla varttuneellakin uskovaisella, jos tämä ei ole valvonut hengellistä elämäänsä. Erityisesti kuitenkin kasvamattomalla, nuorella kristityllä on vaara paisua.
Paimenen tehtävässä voi onnistua paimenen mielellä. Oikea paimenen mieli on ilmoitettu Joh. 10:11: "Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä." Jos paimenella on sellainen mieli, että hän tahtoo antaa itsensä kokonaan Jeesukselle ja laumalle, niin hänellä on siunaus mukanaan. Jumalan perheessä on monenlaista sielunhoitoa. Perheessä on kiusattuja, tappiolle joutuneita, masentuneita ja monenlaisissa taisteluissa olevia. Kaikkia heitä on autettava. Oikea paimen elää mukana seurakunnan kaikissa vaiheissa, sen iloissa ja murheissa, voitoissa ja tappioissa. Hän ei ole mukana vain juhlakokouksissa paikkaansa kyselemässä, vaan edellä kulkijana rukouskokouksissa ja kaikessa seurakuntayhteydessä.
Paavali puhuu vakavia sanoja seurakunnan paimenille. "Ottakaa vaari itsestänne ja kaikesta laumasta, johon Pyhä Henki on pannut teidät kaitsijoiksi, paimentamaan Herran seurakuntaa, jonka hän on omalla verellänsä itsellensä ansainnut" (Ap.t. 20:28).
Samassa puheessa Paavali ilmoitti profeetallisen varoituksen: "Minä tiedän, että lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne on tuleva julmia susia, jotka eivät laumaa säästä, ja teidän omasta keskuudestanne nousee miehiä, jotka väärää puhetta puhuvat, vetääksensä opetuslapset mukaansa" (Ap.t. 20:29). Seurakuntaa uhkaavat monet vaarat. Sitä uhkaavat monenlaiset harhaopit ja hajottajat, jotka pyrkivät turmelemaan laumaa. Nämä vaarat uhkaavat usein, kuten apostoli puhui, sisäpuolelta. Vihollinen kiertää Jumalan kalliin lauman ympärillä päästäkseen sitä hajottamaan. Valitettavasti se joskus onnistuu. On sellaisia, jotka ovat kadottaneet hengellisen puhtautensa ja suostuneet vihollisen palvelijaksi. Paimenien on valvottava itseänsä ja Jumalan laumaa.
Seurakunnan opettajat
Paimenten rinnalla seurakunnan opettajilla on tärkeä tehtävä (Ef. 4:11). Raamatun opetus seurakunnassa on erittäin tärkeä. Vilpitön kristitty voi joutua harhaan ilman Raamatun opetusta. Vähemmän olisi harhateillä kulkevia uskovia, jos jokainen olisi löytänyt hengellisen kodin, jossa Jumalan antamat opettajat ohjaavat Raamatun sanalla elämää ja oppia.
Opetus ei saa jäädä yksipuoliseksi. Seurakuntaa on opetettava raittiiseen rukoukseen, pyhitykseen, Hengen lahjojen käyttämiseen, sielujenvoittamiseen jne. Opetus on ollut aina tärkeä, mutta sitä se on yhä enemmän viimeisinä aikoina, jolloin monet harhaopit voivat eksyttää valituitakin. Uskovan ei saa laiminlyödä opetuskokouksia (Kol. 3:16).
Yleinen pappeus
Seurakuntavirat ovat moninaisia (1. Kor. 12:5). Uuden liiton seurakunnassa on voimassa yleinen pappeus. Kaikki uudestisyntyneet ovat Jumalan pappeja (Ilm. 1:6). Kaikilla papeilla on tehtävä. Näitä tehtäviä kuvaa mielenkiintoisesti Kristuksen ruumis, joka on seurakunta. Kuten luonnollisessa ruumiissa kaikilla jäsenillä on paikkansa ja tehtävänsä, samoin on hengellisessä ruumiissa. Jäsenet eivät ole itse valinneet paikkaansa, vaan ovat saaneet sen syntymisen ihmeessä.
Seurakunta on jumalallinen suunnitelma. Jumala on täydellisessä viisaudessaan asettanut jokaisen jäsenen paikalleen (1. Kor. 12:18). Meidän tehtävämme jäseninä on pyrkiä selvyyteen Jumalan suunnitelmasta ja omasta tehtävästämme.
Ei ole oikein, jos lähes kaikki tehtävät seurakunnassa kasautuvat vain muutamien suoritettaviksi. Kukaan ei ole sellainen yleiskone, että voisi tehdä kaikkea, eikä sellainen ole Raamatun ohjeiden mukaista. Eihän ruumis ole yksi jäsen, vaan sillä on monta jäsentä. Joku on käsi, toinen on jalka, muutamat ovat korvana jne. Nivelet ja jänteet ovat yhtä tärkeitä. Jos ne eivät ole yhteistyössä mukana, niin seurakunta ei voi toimia kuten terve ruumis toimii.
Seurakuntavirat ja Pyhän Hengen lahjat ovat yhteydessä keskenään. Usein Hengen lahja viittaa tehtävään. Kun jokainen pyrkii omalle paikallensa ja yhteistyöhön toisten jäsenien kanssa, työ edistyy ja kuorma keventyy. Näin me rakennamme Kristuksen ruumista (Ef. 4:11,12).
Yhteenveto seurakuntaviroista
Seurakuntavirat ovat moninaiset (1. Kor. 12:5). Seurakuntavirka tarkoittaa, että teemme työtä seurakunnan yhteydessä (Ef. 3:10, Ap.t. 15:3,4, 2 Kor. 8:18,19,22,23). Virat ovat palveluvirkoja (Matt. 20:28, Ef. 4:12, 1 Kor. 3: 5).
Vanhimmat ovat paimenia. Ylipaimen on Jeesus Kristus (Joh. 10:11,14, 1 Piet. 5:4). Vanhimmat ovat alipaimenia. Jokaisessa seurakunnassa on oma itsenäinen vanhimmisto, jonka tehtävänä on hoitaa laumaa (Tiit. 1:5). On rukoiltava, että seurakuntaan saataisiin paimenia. Jumala antaa niitä rukousvastauksena (Ef. 4:11, 4. Moos. 27: 16, 17). Ennen kuin heidät valitaan tehtävään, heitä on koeteltava (1. Tim. 3:10). Seurakunnassa nähdään, ketä Jumala suosittelee (2. Kor. 10:18). Raamattu asettaa vanhimmille tiettyjä vaatimuksia. Lue (1. Tim. 3:1-7, Tiit. 1:5-10, Joh. 21:15-17). Paimenen tehtävät ovat hyvin moninaiset. Lue Ap.t. 20:28, Hebr. 13:17, Tiit. 1:9,10 ja Jaak. 5:14-16. Seurakunnalla on vastuu paimenistaan. Lue 1. Tess. 5:12,13, 1. Tim. 5:17,19. Lue vanhimmiston kokouksista Ap.t. 20:17 ("kutsui vanhimmat").
Diakonin eli seurakuntapalvelijan virka (Fil. 1:l, Ap.t. 6:3,4). Seurakuntapalvelijalle asetettavat vaatimukset (Ap.t. 6. luku, 1 Tim. 3:8,9). Myös sisaret voivat palvella diakoneina (Room. 16:l, Fil. 4:2,3). Diakonit hoitavat mm. talousasioita vanhimmiston apuna.
Seurakunnan kokoukset
Seurakunnalla on monenlaisia kokouksia. Vaikka sana "seurakunnankokous" mainitaankin vain pari kertaa, niin kokouksista kerrotaan kuitenkin paljon. Terveeseen hengelliseen elämään kuuluu kokoontuminen yhteen toisten uskovien kanssa (Ap.t. 2:43,44). Vain paikallisseurakunta voi kokoontua näkyväiseen kokoukseen. Seurakunnankokouksia ei saa laiminlyödä (Hebr. 10:25). Kokouksien hengellistä tasoa on valvottava (1. Kor. 11: 17-19).
Näillä kokouksilla on useita eri merkityksiä. Me kokoonnumme virkistymään yhteisestä uskosta (Room. 1:12). Yhdessä me rakennumme Hengessä, Ef. 2:22. Seurakunnan järjestämiskokoukset (Ap.t. 6:1-6, 14:22,23). On huomattava, että seurakunnan syntyminen ja sen järjestäminen ovat eri asioita. Opetuskokoukset (Ap.t. 2:42). Tätä tehtävää varten Jumala on antanut seurakunnalle opettajia (Ef. 4:11). Rukouskokoukset (Ap.t. 4:23-31, 12:5). Leivänmurtaminen eli ehtoollinen (1. Kor. 11:23-34, Ap.t. 20:7). Pyhän Hengen lahjojen käyttäminen (1. Kor. 14:26). Herätyskokoukset. Apostolien teoissa kerrotaan useista herätys- ja pelastuskokouksista. Lähetyskokoukset (Ap.t. 13:1-3, 14:26-28).
Perillä Herran luona kokoontuva seurakunta koostuu kaikista pyhistä, jotka ovat valkaisseet vaatteensa Karitsan veressä ja joiden nimet ovat Karitsan elämänkirjassa (Ilm. 21:27, 2. Tess. 2. luku).
Seurakuntakuri
Seurakunnan sielunhoidolliseen tehtävään kuuluu seurakuntakurin noudattaminen. Tätä tehtävää hoitavat hengellisesti taitavat (1. Kor. 6:5, Gal. 6:1,2). Seurakuntakurin noudattaminen on aloitettava ajoissa, se on aloitettava jo julistuksesta (2. Tim. 4:2). Tehtävää on suoritettava yhteistyönä (2. Kor. 10:6, 1. Kor. 5:3,4). Seurakuntakurin noudattamisessa auttavat Pyhän Hengen lahjat (Ap.t. 5:1-10; 8:18-23).
Seurakuntakuri on osa sielunhoitoa (1. Tess. 5:14). Se on perhekuria (Ef. 2:19, 1. Kor. 4:14,15,21). Kurin vaikuttimena on rakkaus (Hebr. 12:6, Ilm. 3:19, 2. Kor. 2:4-7). Vaikuttimena ovat myös vanhurskaus ja oikeudenmukaisuus (3. Moos. 1:15, 1. Tim. 5:21).
Seurakuntakurin päämääränä on sielujen pelastuminen (1. Kor. 5:5). Päämääränä on myös seurakunnan puhtaus (1. Kor. 5:6, Gal. 5:9). Seurakuntakurin viimeinen vaihe on seurakunnan yhteydestä erottaminen. Kun kaikki muu mahdollinen on tehty, toimitaan 1. Kor. 5:5, 1 Tim. 1:20, 5:20 ja Joh. 20:23 mukaan. Raamattu opettaa myös suhtautumisesta tällaiseen erotettuun. Lue Matt. 18:17, 1. Kor. 5:11, Room. 16:17,18. Erotetun mielenlaatu ja hänen toimintansa ovat ratkaisevia. Asianomaiselle on aina säilytettävä paluun mahdollisuus seurakunnan yhteyteen (Luuk. 22:32, 1. Joh. 1:9, 2. Kor. 2:4-8).
Jatkossa on huomattava, että anteeksiantamus ja luottamus ovat eri asioita. Joku saavuttaa luottamuksensa takaisin nopeasti, toinen joutuu odottamaan pitkän aikaa. Kolmas ei saavuta koskaan entistä asemaansa. Näistä asioista voidaan opettaa raamattutunneilla tarpeen mukaan enemmän.
Seurakunnan talouden hoitaminen
Uusi testamentti ei tunne seurakunnassa jäsenmaksuja eikä veroja. Sellaiset asiat kuin ulosottomiehet, ulosmittaukset, pakkoverot ja pakkohuutokaupat eivät kuulu seurakunnan opetukseen. Yhteiskunnassa vallitsevat toiset lait. Yhteiskunnan jäseninä suoritamme veroja sille, kelle verot kuuluvat. Mutta olemme jo aikaisemmin todenneet, että yhteisunta ja seurakunta ovat kaksi eri asiaa. Seurakunnan talous hoidetaan jäsenten vapaaehtoisilla lahjoilla.
Kun ihmiset tulivat uskoon ja kokivat Jumalan suuren armon, vaikutti se suuren uhrimielen. Lue Ap.t. 2:44,45; 4:32,34,35. Jumalan armon vaikuttamasta uhrimielestä apostoli Paavali kirjoitti (2. Kor. 8:1-5). Apostolin ei tarvinnut pitää uhripuhetta ja pyytää runsasta lahjaa. Uskovat pääsivät mukaan uhraamiseen omasta halustaan ja paljolla pyytämisellään. Opettaessaan uhraamisesta Paavali kirjoitti: "Antakoon kukin niinkuin hänen sydämensä vaatii, ei surkeillen eikä pakosta, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa." Uhraaminen ei kuitenkaan saanut jäädä tunteen tasolle. Siksi apostoli Paavali opetti säännöllistä antamista. "Kunkin viikon ensimmäisenä päivänä pankoon jokainen kotonaan talteen menestyksensä mukaan, ettei keräyksiä tehtäisi vasta minun tultuani" (1. Kor. 16:1,2).
Jumalan valtakunnan työ tarvitsee varoja. Vapaaehtoisten uhrien avulla on seurakunta vienyt pelastuksen evankeliumia lähelle ja kauas. Niiden avulla on rakennettu rukoushuoneita, raamattuopistoja, kirjapainoja ja lähetetty lähetyssaarnaajia merten taakse (Saarn. 11:1).
Seurakunnan kirkastuminen
Nyt seurakunta elää muukalaisena maan päällä. Seurakunnassa on vielä paljon vajaata. Nyt elämme rakennustyössä. Jos menemme rakennustyömaalle, näemme siellä paljon keskeneräistä. Pian tämä työaika on kuitenkin päätöksessään. Silloin näemme Jumalan Majan täydessä loistossaan ja kirkkaudessaan. Me odotamme taivaasta Jeesusta Kristusta, joka on muuttava alennustilamme ruumiin kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi. Herra on asettava eteensä seurakunnan, jossa ei ole enää tahraa eikä ryppyä (Fil. 3:20,21). Mikä suuri armo on saada olla jäsenenä Jumalan seurakunnassa!
Suomessakin on uskonnonvapauslaki ja jokainen voi perustaa oman seurakunnan.
Maailmassa on noin 40.000 erilaista "seurakuntaa", jotka väittävät olevansa alkuseurakuntien kaltaisia kristittyjä. Lisäksi muut uskot ja uskonsuunnat lisäksi.
Mansonin lahko ja Daavidin oksan lahko mukaan lukien oli seurakuntia.
Vetoat Raamatunlauseeseen:
"Uskonlahkojen KASTAMATTOMAT LAPSET eivät kuulu Kristuksen ruumiiseen, eivätkä LAHKOT peri Jumalan valtakuntaa.(Gal.5:20-21)."
Galatalaiskirje:
5:20 epäjumalanpalvelus, noituus, vihamielisyys, riita, kateellisuus, vihat, juonet, eriseurat, lahkot,
5:21 kateus, juomingit, mässäykset ja muut senkaltaiset, joista teille edeltäpäin sanon, niinkuin jo ennenkin olen sanonut, että ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa.
Eriseuraa, sunilainen, olet itse!
Sunilaisena vihaat myös lapsiakastavia luterilaisia ja katolilaisia, joten tuo aloituksesi ja siihen itse vastaamisesi, noin pienessä (alle 10 minuuttia) ajassa, paljasti sinut!
Sunilaisuus on niin lyhytaikainen ilmiö, ettei se teidän lahkonne ole vielä ehtinyt ottaa tätä ennen kantaa lastenne kastamiseen!
KariHenrikkihän se on teidän sunilaisten piispa kun Suni antoi sille pääkastajan valtuudet!
Piispa KariHenrikki, kastaa Teuvon, Armikin ja piispa KariHenrikin nimeen uudet, sunilaisten lahkoon syntyneet lapset!
`alleujjaa, `alleujjaa!
Lopun ajan uskonlahkot (lusteen kylvö) hokevat kyllä kovasti Jeesuksen nimeä, mutta eivät edes kasta lapsiaan kristityiksi, kuten Jeesus on käskyn antanut(Matt.28:19-20)
Jeesus sanoo noille tottelemattomille hurmahenkisille lahkolaisille taivaanportilla näin:
Mt.7
22 Moni sanoo minulle sinä päivänä: 'Herra, Herra, emmekö me sinun nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimesi kautta ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa?'
23 Ja silloin minä lausun heille julki: 'Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät'.
sitten, mutta eipähän näytä tulleen vastaukseni perille!
Onko tämä palsta jo sunilaisten vallassa?
Ihmettelin vain siinä perille tulemattomassani kirjoituksessa, että et kieltänyt sunilaisuuttasi!
Mikä olet?
Luterilainen, vaiko katolilainen, vaiko ihan jotain muuta?
Itse olen luterilainen!
Minä kirjoitan vain sen minkä Jumalan sana todeksi sanoo.
Olet sunilainen lahkolainen!
Eikös joo!
Lapsikastehöpinöilläsi et vanhaa lapsikastettua luterilaiskonkaria vejättele!
Eikös juu!
Et vieläkään kieltänyt olevasi sunilaisuuteen uskova!
Sunilainen-lahkolainen siis olet!