Kuoleman jälkeisessä elämässä ihminen ei voi enää tehdä mitään uutta aloitetta, hän ei voi etsiä siellä Jumalaa, ellei hän ole tehnyt sitä täällä. Useat materialistismieliset ihmiset ajattelevat suruttomuudessaan: ”No, näkeehän sitten, kun on kuollut, onko elämää, Jumalaa olemassa. Silloin on aika ajatella niitä asioita, tämä elämä on täynnä muita mielenkiintoisia asioita, iloja ja suruja, tämä elämä on niin raskas, tässä on niin paljon työtä ja huolta, ettei tässä jouda ajattelemaan niin ikäviä asioita kuin kuolema.” Tällainen mielentila johtuu ehkä siitä, että ihmisiä on väärällä tavalla pelotettu kuoleman jälkeisellä elämällä. Heitä on peloteltu kaikenlaisilla kauhuilla ja helveteillä pitkien vuosisatojen aikana. Sen tähden on koko tuo kysymys tullut vastenmieliseksi, sillä heille ei ole osattu selittää, minkä tähden olisi tärkeää ajatella niitä asioita.
Ei niitä asioita pidä pelätä, ei kuoleman jälkeisen elämän tutkimista pidä kammota. Kirkot ja uskonnot ovat pelotelleet ihmisiä: ei niitä saa tutkia, täytyy uskoa, niin kuin me selitämme, muuten käy huonosti. Sillä tavalla on isketty harhaan, kun päin vastoin olisi pitänyt sanoa: miettikää näitä asioita, etsikää totuutta sen tähden, että teillä on siitä hyötyä kuoleman jälkeisessä elämässä. Jos ette nyt etsi Jumalaa, on teidän miltei mahdotonta kuoleman jälkeen ruveta häntä etsimään. Sillä kuoleman jälkeen ihminen Joutuu siihen asemaan, ettei hän enää ole välittömässä yhteydessä omaan sisimpään Itseensä.
On aivan kuin jokin verho olisi laskettu alas ihmisen ja hänen korkeamman minänsä välille. Kuoleman jälkeen ihminen ei ole vapaa samalla tavalla kuin täällä. Tässä nykyisessä elämässä on ihmisellä se vapaus, jota voisimme nimittää moraaliseksi vapaudeksi, mutta se on häneltä viety kuoleman jälkeen. Ja sen tähden ihminen, joka ei käytä tätä hyväkseen, kuten kaikissa uskonnoissa on tarkoitettu, että tärkeä aika on nyt, sitten tulee yö, pimeys, laskeutuu tuo verho meidän silmiemme eteen, niin ettei ihminen voi nähdä totuutta samalla tavalla kuin täällä. ”Vaeltakaa niin kauan kuin teillä valo on”, sanoo Jeesus evankeliumissa.
Kuoleman jälkeen ihminen on sisäisesti katsoen velvollinen, pakotettu jatkamaan sitä elämää, mitä hän on täällä elänyt. Niitä harrastuksia, mitä hän on täällä aloittanut, hän jatkaa, uusia hän ei voi saada. Tietysti ihminen kuoleman jälkeen näkee paljon sellaista, mitä hän ei ole täällä nähnyt. Tietysti hän tulee toisenlaiseen maailmaan, saa kokea ja nähdä paljon, ja monestakin voi tuntua, jos saa kurkistaa kuolleitten maailmaan, että heidän elämänsä vasta on vapaata ja ihanaa ja ihmeellistä, hehän vasta kehittyvät.
Niin meistä voi tuntua, sillä ulkopuoliselta kannalta katsoen kuoleman jälkeinen elämä on kyllä sangen ihanaa, vapaata, kaunista, mutta sisäisesti katsoen, tietäjän silmällä katsoen se on sittenkin epävapaata, moraalisesti epävapaata sen tähden, että ihminen ei ole silloin välittömässä yhteydessä sisäisen Jumalansa kanssa.
Kuoleman jälkeinen elämä on lepoa, ja sen tarkoitus on olla lepoa. Kaikki viisaat myöntävät sen, että elämä täällä maan päällä tietämättömyydessä, synnissä, kaikissa vaikeuksissa on raskasta. Ihminen ei jaksaisi yhtämittaa elää tällaista elämää. Hänelle on lepo luonnollinen, hänen sielulleen on lepo luonnollinen, sillä ihminen ehtii niin vähän miettiä tätä elämää maallisen elämän aikana. Monet ihmiset eivät tietysti haluakaan sitä miettiä, mutta vaikka ihminen tahtoisikin sitä miettiä, hän ehtii verrattain vähän, hänen täytyy kokea kaikenlaista. Tämä näkyväinen elämä on kuin kokemuksien keräämistä, kuin koulun käymistä, läksyjen lukemista ja sitten kuoleman jälkeen meitä kuulustellaan. Sen tähden on kuoleman jälkeinen elämä oleva lepoa, onnea.
Kaikki sellaiset pelottelut, jotka puhuvat kadotuksesta ja helvetin tuskista, ovat turhia, sillä vaikka ihmisellä olisi tuskiakin kuoleman jälkeen, ne ovat ohimeneviä. Se mikä häntä todellisuudessa odottaa, on onni, ilo, lepo ja rauha. Kun me tämän uskoisimme ja ymmärtäisimme, silloin nykyinen elämä tulisi helpommaksi, silloin me paljon helpommin jaksaisimme kantaa tämän elämän taakat. Ja monet sen uskovatkin.
Ihmisen todellinen elämä on se, mikä vietetään taivaassa, taivas on kuoleman jälkeisen elämän sisin mysterio. Taivas on sitä, että ihminen elää ikään kuin uudelleen maallisen elämänsä, mutta ilman sen suruja, ilman sen pettymyksiä, ristiriitoja ja epäsointuja. Hän elää tuon vanhan maallisen elämän uudestaan sellaisessa muodossa, että kaikki, mitä hän on toivonut, ikävöinyt, hyvää ajatellut, tuntenut, tavoitellut, yrittänyt, se kaikki siinä toteutuu ja toteutuu tuhatkertaisesti, ihmeellisen täydellisellä tavalla. Siinä taivaassa on ihmisen paras persoonallinen itse mukana. Hän on sitä, mitä hän oli parhaimpina hetkinään maan päällä, silloin kun hän rakasti, tahtoi hyvää, teki hyvää. Sitä kaikkea hän on taivaassa, hän on kuin lapsi, voisi sanoa, joka ei tiedä mitään pahasta, joka saa kaikki, mitä tahtoo ja osaa toivoa, mutta hän ei osaa muuta toivoa, kun sellaista, mitä on toivonut maan päällä. Siis kaikkea kaunista, mitä ihminen on nyt voinut toivoa, hän saa.
Se on ihmeellinen tila tuo taivastila, aivan ihmeellinen. Ihmisen persoonallisuus on kuin suunnattomasti viisastunut, sillä vaikka hän ei aloita mitään uutta, niin kaikki vanha, mikä hänessä maallisessa elämässä oli, se kehittyy siellä niin pitkälle, kuin voi. Ihminen, joka esimerkiksi on rakastanut musiikkia, mutta ei ole voinut täällä sitä puolta itsestään kehittää, saa elää taivaassa sävelissä; hän voi siellä laulaa sydämensä pohjasta, ja hänestä on se laulu niin ihanaa, että koko maailma sitä kuuntelee. Kaikki, joita hän rakastaa, ovat hänen ympärillään, heille hän saa näyttää, kuinka paljon hän heitä rakastaa. ─ Sitä kaikkea on taivaassa.
Me tiedämme, että taivaan jälkeen tulee toinen kuolema, viimeinen tuomio, ylösnousemus. Sillä taivaselämä vie siihen, että pyhin, korkein ja kaunein, mitä ihmisen persoonallisuudessa on, yhtyy jumalalliseen minään, jotta jumalallinen minä voisi muistaa jotain siitä elämästä. Jumalallinen minä ei voi muistaa mitään ristiriitoja, alhaista syntiä, pahaa; jumalallinen Itse muistaa ainoastaan menneestä elämästä sen, mikä siinä oli kirkasta, pyhää ja oikeaa. Sen tähden taivastila päättyy tuohon viimeiseen tuomioon, jolloin ihmisen jumalallinen minä ottaa itseensä persoonallisuudesta sen, mitä siinä on pyhää ja korkeaa.
Taivaassa ollessaan ihminen ei voi antaa itsestään mitään tietoa. Hän ei voi kummitella maan päällä, ei voi esiintyä spiritistisissä istunnoissa, ei voi aineellistua, taivastila on pyhä ja suojattu.
Tietääkö ihminen maallisesta elämästä mitään tuossa taivaassa ollessaan?
─ Ei, hän ei tiedä mitään tästä näkyväisestä, fyysillisestä elämästä, mutta tietää niistä, jotka ovat hänen rakkaitaan. ”Mutta”, me kysymme, ”kun hän ei näe tänne, äiti esim. ei näe lapsiaan, niin miten hän tietää niistä?”
Niin, hänellä on edessään, jos niin voimme sanoa, heidän sielunsa. Ja on sangen merkillistä, minkälainen on tuon taivaassa olijan kokemus, sillä vaikka nuo häntä ympäröivät omaiset ovat täysin eläviä, niin on kuitenkin ihmeellinen ero joskus, sen vainaja panee merkille, sillä joskus tapahtuu niin kuin joku noista rakkaista yht'äkkiä säteilisi jotakin. Aivan odottamatonta rakkautta tulee heidän puoleltaan, odottamatonta kirkkautta, niin että vainajan taivaallinen onni lisääntyy tuhatkertaisesti.
Milloin tämä tapahtuu? ─ Silloin, kun hänen rakkaansa maan päällä häntä muistavat, ajattelevat hänestä kauniisti ja epäitsekkäästi. Ei niin, että itkevät ja tahtovat häntä takaisin, sehän ei juuri tapahdukaan enää, kun vainaja on tullut taivaaseen, on kulunut jo niin monta vuotta hänen kuolemastaan, että omaiset ovat voittaneet surunsa. Mutta kun he muistavat häntä, lapset isäänsä tai äitiään, silloin on aivan kuin heidän omasta sielustaan, sydämestään lähtisi säde siihen ─ jos niin voimme sanoa ─ kuvaan, mikä taivaassa on tuon vainajan luona, se kuva silloin elävöityy.
Tämä on ihmeellinen tosiseikka. Sen tähden on kyllä oikein, että ihmiset muistavat rakkaudella kuolleita, mutta jos se rakkaus ottaa ainoastaan tuon muodon, että me menemme heidän haudoilleen ja pidämme niistä huolta, niin heillä ei ole siitä mitään iloa. Kun koristamme heidän hautojaan, viemme kukkia ja laitamme hautakiviä, on se meitä itseämme varten, se on meidän omaa turhamaisuuttamme, me tahdomme silloin näyttää toisille, että me kunnioitamme vainajia. Kuolleille ei ole siitä mitään iloa, heille on iloa ainoastaan siitä, että me muistamme heitä rakkaudella. He eivät tiedä kivistä ja fyysillisistä kukista mitään, mutta meidän rakastavat ajatuksemme ovat ruusuja, jotka lähtevät heidän luokseen.
Ei niitä asioita pidä pelätä, ei kuoleman jälkeisen elämän tutkimista pidä kammota. Kirkot ja uskonnot ovat pelotelleet ihmisiä: ei niitä saa tutkia, täytyy uskoa, niin kuin me selitämme, muuten käy huonosti. Sillä tavalla on isketty harhaan, kun päin vastoin olisi pitänyt sanoa: miettikää näitä asioita, etsikää totuutta sen tähden, että teillä on siitä hyötyä kuoleman jälkeisessä elämässä. Jos ette nyt etsi Jumalaa, on teidän miltei mahdotonta kuoleman jälkeen ruveta häntä etsimään. Sillä kuoleman jälkeen ihminen Joutuu siihen asemaan, ettei hän enää ole välittömässä yhteydessä omaan sisimpään Itseensä.
On aivan kuin jokin verho olisi laskettu alas ihmisen ja hänen korkeamman minänsä välille. Kuoleman jälkeen ihminen ei ole vapaa samalla tavalla kuin täällä. Tässä nykyisessä elämässä on ihmisellä se vapaus, jota voisimme nimittää moraaliseksi vapaudeksi, mutta se on häneltä viety kuoleman jälkeen. Ja sen tähden ihminen, joka ei käytä tätä hyväkseen, kuten kaikissa uskonnoissa on tarkoitettu, että tärkeä aika on nyt, sitten tulee yö, pimeys, laskeutuu tuo verho meidän silmiemme eteen, niin ettei ihminen voi nähdä totuutta samalla tavalla kuin täällä. ”Vaeltakaa niin kauan kuin teillä valo on”, sanoo Jeesus evankeliumissa.
Kuoleman jälkeen ihminen on sisäisesti katsoen velvollinen, pakotettu jatkamaan sitä elämää, mitä hän on täällä elänyt. Niitä harrastuksia, mitä hän on täällä aloittanut, hän jatkaa, uusia hän ei voi saada. Tietysti ihminen kuoleman jälkeen näkee paljon sellaista, mitä hän ei ole täällä nähnyt. Tietysti hän tulee toisenlaiseen maailmaan, saa kokea ja nähdä paljon, ja monestakin voi tuntua, jos saa kurkistaa kuolleitten maailmaan, että heidän elämänsä vasta on vapaata ja ihanaa ja ihmeellistä, hehän vasta kehittyvät.
Niin meistä voi tuntua, sillä ulkopuoliselta kannalta katsoen kuoleman jälkeinen elämä on kyllä sangen ihanaa, vapaata, kaunista, mutta sisäisesti katsoen, tietäjän silmällä katsoen se on sittenkin epävapaata, moraalisesti epävapaata sen tähden, että ihminen ei ole silloin välittömässä yhteydessä sisäisen Jumalansa kanssa.
Kuoleman jälkeinen elämä on lepoa, ja sen tarkoitus on olla lepoa. Kaikki viisaat myöntävät sen, että elämä täällä maan päällä tietämättömyydessä, synnissä, kaikissa vaikeuksissa on raskasta. Ihminen ei jaksaisi yhtämittaa elää tällaista elämää. Hänelle on lepo luonnollinen, hänen sielulleen on lepo luonnollinen, sillä ihminen ehtii niin vähän miettiä tätä elämää maallisen elämän aikana. Monet ihmiset eivät tietysti haluakaan sitä miettiä, mutta vaikka ihminen tahtoisikin sitä miettiä, hän ehtii verrattain vähän, hänen täytyy kokea kaikenlaista. Tämä näkyväinen elämä on kuin kokemuksien keräämistä, kuin koulun käymistä, läksyjen lukemista ja sitten kuoleman jälkeen meitä kuulustellaan. Sen tähden on kuoleman jälkeinen elämä oleva lepoa, onnea.
Kaikki sellaiset pelottelut, jotka puhuvat kadotuksesta ja helvetin tuskista, ovat turhia, sillä vaikka ihmisellä olisi tuskiakin kuoleman jälkeen, ne ovat ohimeneviä. Se mikä häntä todellisuudessa odottaa, on onni, ilo, lepo ja rauha. Kun me tämän uskoisimme ja ymmärtäisimme, silloin nykyinen elämä tulisi helpommaksi, silloin me paljon helpommin jaksaisimme kantaa tämän elämän taakat. Ja monet sen uskovatkin.
Ihmisen todellinen elämä on se, mikä vietetään taivaassa, taivas on kuoleman jälkeisen elämän sisin mysterio. Taivas on sitä, että ihminen elää ikään kuin uudelleen maallisen elämänsä, mutta ilman sen suruja, ilman sen pettymyksiä, ristiriitoja ja epäsointuja. Hän elää tuon vanhan maallisen elämän uudestaan sellaisessa muodossa, että kaikki, mitä hän on toivonut, ikävöinyt, hyvää ajatellut, tuntenut, tavoitellut, yrittänyt, se kaikki siinä toteutuu ja toteutuu tuhatkertaisesti, ihmeellisen täydellisellä tavalla. Siinä taivaassa on ihmisen paras persoonallinen itse mukana. Hän on sitä, mitä hän oli parhaimpina hetkinään maan päällä, silloin kun hän rakasti, tahtoi hyvää, teki hyvää. Sitä kaikkea hän on taivaassa, hän on kuin lapsi, voisi sanoa, joka ei tiedä mitään pahasta, joka saa kaikki, mitä tahtoo ja osaa toivoa, mutta hän ei osaa muuta toivoa, kun sellaista, mitä on toivonut maan päällä. Siis kaikkea kaunista, mitä ihminen on nyt voinut toivoa, hän saa.
Se on ihmeellinen tila tuo taivastila, aivan ihmeellinen. Ihmisen persoonallisuus on kuin suunnattomasti viisastunut, sillä vaikka hän ei aloita mitään uutta, niin kaikki vanha, mikä hänessä maallisessa elämässä oli, se kehittyy siellä niin pitkälle, kuin voi. Ihminen, joka esimerkiksi on rakastanut musiikkia, mutta ei ole voinut täällä sitä puolta itsestään kehittää, saa elää taivaassa sävelissä; hän voi siellä laulaa sydämensä pohjasta, ja hänestä on se laulu niin ihanaa, että koko maailma sitä kuuntelee. Kaikki, joita hän rakastaa, ovat hänen ympärillään, heille hän saa näyttää, kuinka paljon hän heitä rakastaa. ─ Sitä kaikkea on taivaassa.
Me tiedämme, että taivaan jälkeen tulee toinen kuolema, viimeinen tuomio, ylösnousemus. Sillä taivaselämä vie siihen, että pyhin, korkein ja kaunein, mitä ihmisen persoonallisuudessa on, yhtyy jumalalliseen minään, jotta jumalallinen minä voisi muistaa jotain siitä elämästä. Jumalallinen minä ei voi muistaa mitään ristiriitoja, alhaista syntiä, pahaa; jumalallinen Itse muistaa ainoastaan menneestä elämästä sen, mikä siinä oli kirkasta, pyhää ja oikeaa. Sen tähden taivastila päättyy tuohon viimeiseen tuomioon, jolloin ihmisen jumalallinen minä ottaa itseensä persoonallisuudesta sen, mitä siinä on pyhää ja korkeaa.
Taivaassa ollessaan ihminen ei voi antaa itsestään mitään tietoa. Hän ei voi kummitella maan päällä, ei voi esiintyä spiritistisissä istunnoissa, ei voi aineellistua, taivastila on pyhä ja suojattu.
Tietääkö ihminen maallisesta elämästä mitään tuossa taivaassa ollessaan?
─ Ei, hän ei tiedä mitään tästä näkyväisestä, fyysillisestä elämästä, mutta tietää niistä, jotka ovat hänen rakkaitaan. ”Mutta”, me kysymme, ”kun hän ei näe tänne, äiti esim. ei näe lapsiaan, niin miten hän tietää niistä?”
Niin, hänellä on edessään, jos niin voimme sanoa, heidän sielunsa. Ja on sangen merkillistä, minkälainen on tuon taivaassa olijan kokemus, sillä vaikka nuo häntä ympäröivät omaiset ovat täysin eläviä, niin on kuitenkin ihmeellinen ero joskus, sen vainaja panee merkille, sillä joskus tapahtuu niin kuin joku noista rakkaista yht'äkkiä säteilisi jotakin. Aivan odottamatonta rakkautta tulee heidän puoleltaan, odottamatonta kirkkautta, niin että vainajan taivaallinen onni lisääntyy tuhatkertaisesti.
Milloin tämä tapahtuu? ─ Silloin, kun hänen rakkaansa maan päällä häntä muistavat, ajattelevat hänestä kauniisti ja epäitsekkäästi. Ei niin, että itkevät ja tahtovat häntä takaisin, sehän ei juuri tapahdukaan enää, kun vainaja on tullut taivaaseen, on kulunut jo niin monta vuotta hänen kuolemastaan, että omaiset ovat voittaneet surunsa. Mutta kun he muistavat häntä, lapset isäänsä tai äitiään, silloin on aivan kuin heidän omasta sielustaan, sydämestään lähtisi säde siihen ─ jos niin voimme sanoa ─ kuvaan, mikä taivaassa on tuon vainajan luona, se kuva silloin elävöityy.
Tämä on ihmeellinen tosiseikka. Sen tähden on kyllä oikein, että ihmiset muistavat rakkaudella kuolleita, mutta jos se rakkaus ottaa ainoastaan tuon muodon, että me menemme heidän haudoilleen ja pidämme niistä huolta, niin heillä ei ole siitä mitään iloa. Kun koristamme heidän hautojaan, viemme kukkia ja laitamme hautakiviä, on se meitä itseämme varten, se on meidän omaa turhamaisuuttamme, me tahdomme silloin näyttää toisille, että me kunnioitamme vainajia. Kuolleille ei ole siitä mitään iloa, heille on iloa ainoastaan siitä, että me muistamme heitä rakkaudella. He eivät tiedä kivistä ja fyysillisistä kukista mitään, mutta meidän rakastavat ajatuksemme ovat ruusuja, jotka lähtevät heidän luokseen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
mistäpä tiiät ton kaiken noin yksityiskohtaisesti, ja jos tiiät - piirräpä taivaasta kartta
uskomantonta sontaa. ei voi muuta sanoa.
Ei niistä tosiaan muuta voi sanoa.
kuulostaa tylsältä tuo taivaassa oleminen, kun kaikki on niin "täydellistä"..mutta mutta..et kertonut helvetistä mitään.? väitätkö sitten ettei ole saatanaa? entä jos ei "löydä" jumalaa?