Anteeksi pyytämisestä

Äitini sanoi kerran: Kuinka monta kertaa minun oikein pitää pyytää anteeksi. Hämmästyin kovasti. Minua nimenomaan riepoi se, että hän ei koskaanollut myötänyt, saati sitten pyytänyt anteeksi harrastamaansa hajoittavaa vehkeilyä, joka pönkitti hänen tärkeyttään lähipiirin ihmisten välissä. (Eukko katsoi liikaa kauniita ja rohkeita, eikä ymmärtänyt, että siitä opittu ihmisten johdattelu, asioiden värittäminen ja vääristely ei oikein vetele oikeassa elämässä).

No, olen pohtinut niitä hänen moninkertaisia anteeksipyyntöjään. Ehkä villasukat ja kirjaillut sohvatyynyt olivat niitä anteeksipyyntöjä, mutta itse asiasta hän ei suostunut edes keskustelemaan. Kyselin useaan otteeseen vastauksia joihinkin kummallisuuksiin, mutta hän väitti, ettei ymmärrä mistä puhutaan ja vaihtoi nopeasti keskustelun aihetta. Hän oli oppinut omalta äidiltään ihmisten pompottelun ja sen, että äiti saa toimia ihan miten haluaa, eikä sitä tarvitse lapsilleen perustella. Eli minun pitää hyväksyä, että asioista ei keskustella avoimesti, jos ei halua hankaluuksia.

Vaikea on tuollaista kulttuuria niellä, ja vaikea on joskus tajuta noita anteeksipyyntöjäkin, joilla näyttää, ainakin päällisin puolin ajateltuna, olevan tarkoituksena vain antaa muuta ajateltavaa ja estää kiusalliset keskustelut. Mutta eihän ihmiseltä voi vaatia mitään sellaista, jota hän ei kertakaikkiaan osaa. Lapsena hakattuna ihmisenä hänellä on edelleen päällimmäisenä kiinnijäämisen pelko ja ajatus oman nahan säilyttämisestä keinolla millä hyvänsä, vaikka toisten kustannuksella. Näin minä olen sen tulkinnut.

Meikku-matelija kirjoitti:

Äitini sanoi kerran: Kuinka monta kertaa minun oikein pitää pyytää anteeksi. Hämmästyin kovasti. Minua nimenomaan riepoi se, että hän ei koskaanollut myötänyt, saati sitten pyytänyt anteeksi harrastamaansa hajoittavaa vehkeilyä, joka pönkitti hänen tärkeyttään lähipiirin ihmisten välissä. (Eukko katsoi liikaa kauniita ja rohkeita, eikä ymmärtänyt, että siitä opittu ihmisten johdattelu, asioiden värittäminen ja vääristely ei oikein vetele oikeassa elämässä).

No, olen pohtinut niitä hänen moninkertaisia anteeksipyyntöjään. Ehkä villasukat ja kirjaillut sohvatyynyt olivat niitä anteeksipyyntöjä, mutta itse asiasta hän ei suostunut edes keskustelemaan. Kyselin useaan otteeseen vastauksia joihinkin kummallisuuksiin, mutta hän väitti, ettei ymmärrä mistä puhutaan ja vaihtoi nopeasti keskustelun aihetta. Hän oli oppinut omalta äidiltään ihmisten pompottelun ja sen, että äiti saa toimia ihan miten haluaa, eikä sitä tarvitse lapsilleen perustella. Eli minun pitää hyväksyä, että asioista ei keskustella avoimesti, jos ei halua hankaluuksia.

Vaikea on tuollaista kulttuuria niellä, ja vaikea on joskus tajuta noita anteeksipyyntöjäkin, joilla näyttää, ainakin päällisin puolin ajateltuna, olevan tarkoituksena vain antaa muuta ajateltavaa ja estää kiusalliset keskustelut. Mutta eihän ihmiseltä voi vaatia mitään sellaista, jota hän ei kertakaikkiaan osaa. Lapsena hakattuna ihmisenä hänellä on edelleen päällimmäisenä kiinnijäämisen pelko ja ajatus oman nahan säilyttämisestä keinolla millä hyvänsä, vaikka toisten kustannuksella. Näin minä olen sen tulkinnut.

oli samanlainen ihminen.Vaikka kuolleista ei pahaa olisi hyvä puhua,niin myönnän ettei pappa ollut mikään anteeksi antamisen saati pyytämisen perikuva.

Hän myös oli sitä mieltä,että vanhemman oikeudella lapset saati sitä nuoremmat tulevat ja pyytävät häneltä anteeksi ja nielevät kaiken hänen tekemät kiusansa...

En koskaan voi rehellisesti sanoa rakastaneeni häntä tai tuntevani reiluksi ja luotettavaksi.

Olin jopa hieman peloissani kyläreissuilla,kun en tiennyt miten lähestyä tuota niin itseään täynnä olevaa ihmistä. Joka ei anteeksi osannut tai halunnut pyytää mitään.

Onneksi siis tavallaan "onneksi" minun isäni on siitä samasta asiasta kärsinyt kotonaan ja sen myötä oppinut itse pyytämään anteeksi. Ja oikeesti katumaan pahoja puheitaan..tai tekojaan.

Mutta kyllä se ihmisen helposti kylmäksi jättää,jos lähipiirissä on sellaisa joille anteeksi pyytäminen tai antaminen tuottaa ylivoimaisia vaikeuksia.

Lapsissakin näkee paljon niitä,joille on kauhea kynnys sanoa toiselle anteeksi en tarkoittanut loukata sinua...tai anteeksi että loukkasin sinua tahallani.

Menevät ihan lukkoon ja he menevät varmasti monesti siinä kohtaa lukkoon viellä aikuisenakin.

Meikku-matelija kirjoitti:

Äitini sanoi kerran: Kuinka monta kertaa minun oikein pitää pyytää anteeksi. Hämmästyin kovasti. Minua nimenomaan riepoi se, että hän ei koskaanollut myötänyt, saati sitten pyytänyt anteeksi harrastamaansa hajoittavaa vehkeilyä, joka pönkitti hänen tärkeyttään lähipiirin ihmisten välissä. (Eukko katsoi liikaa kauniita ja rohkeita, eikä ymmärtänyt, että siitä opittu ihmisten johdattelu, asioiden värittäminen ja vääristely ei oikein vetele oikeassa elämässä).

No, olen pohtinut niitä hänen moninkertaisia anteeksipyyntöjään. Ehkä villasukat ja kirjaillut sohvatyynyt olivat niitä anteeksipyyntöjä, mutta itse asiasta hän ei suostunut edes keskustelemaan. Kyselin useaan otteeseen vastauksia joihinkin kummallisuuksiin, mutta hän väitti, ettei ymmärrä mistä puhutaan ja vaihtoi nopeasti keskustelun aihetta. Hän oli oppinut omalta äidiltään ihmisten pompottelun ja sen, että äiti saa toimia ihan miten haluaa, eikä sitä tarvitse lapsilleen perustella. Eli minun pitää hyväksyä, että asioista ei keskustella avoimesti, jos ei halua hankaluuksia.

Vaikea on tuollaista kulttuuria niellä, ja vaikea on joskus tajuta noita anteeksipyyntöjäkin, joilla näyttää, ainakin päällisin puolin ajateltuna, olevan tarkoituksena vain antaa muuta ajateltavaa ja estää kiusalliset keskustelut. Mutta eihän ihmiseltä voi vaatia mitään sellaista, jota hän ei kertakaikkiaan osaa. Lapsena hakattuna ihmisenä hänellä on edelleen päällimmäisenä kiinnijäämisen pelko ja ajatus oman nahan säilyttämisestä keinolla millä hyvänsä, vaikka toisten kustannuksella. Näin minä olen sen tulkinnut.

>>Lapsena hakattuna ihmisenä hänellä on edelleen päällimmäisenä kiinnijäämisen pelko ja ajatus oman nahan säilyttämisestä keinolla millä hyvänsä, vaikka toisten kustannuksella. Näin minä olen sen tulkinnut.

Meikku-matelija kirjoitti:

Äitini sanoi kerran: Kuinka monta kertaa minun oikein pitää pyytää anteeksi. Hämmästyin kovasti. Minua nimenomaan riepoi se, että hän ei koskaanollut myötänyt, saati sitten pyytänyt anteeksi harrastamaansa hajoittavaa vehkeilyä, joka pönkitti hänen tärkeyttään lähipiirin ihmisten välissä. (Eukko katsoi liikaa kauniita ja rohkeita, eikä ymmärtänyt, että siitä opittu ihmisten johdattelu, asioiden värittäminen ja vääristely ei oikein vetele oikeassa elämässä).

No, olen pohtinut niitä hänen moninkertaisia anteeksipyyntöjään. Ehkä villasukat ja kirjaillut sohvatyynyt olivat niitä anteeksipyyntöjä, mutta itse asiasta hän ei suostunut edes keskustelemaan. Kyselin useaan otteeseen vastauksia joihinkin kummallisuuksiin, mutta hän väitti, ettei ymmärrä mistä puhutaan ja vaihtoi nopeasti keskustelun aihetta. Hän oli oppinut omalta äidiltään ihmisten pompottelun ja sen, että äiti saa toimia ihan miten haluaa, eikä sitä tarvitse lapsilleen perustella. Eli minun pitää hyväksyä, että asioista ei keskustella avoimesti, jos ei halua hankaluuksia.

Vaikea on tuollaista kulttuuria niellä, ja vaikea on joskus tajuta noita anteeksipyyntöjäkin, joilla näyttää, ainakin päällisin puolin ajateltuna, olevan tarkoituksena vain antaa muuta ajateltavaa ja estää kiusalliset keskustelut. Mutta eihän ihmiseltä voi vaatia mitään sellaista, jota hän ei kertakaikkiaan osaa. Lapsena hakattuna ihmisenä hänellä on edelleen päällimmäisenä kiinnijäämisen pelko ja ajatus oman nahan säilyttämisestä keinolla millä hyvänsä, vaikka toisten kustannuksella. Näin minä olen sen tulkinnut.

>>Lapsena hakattuna ihmisenä hänellä on edelleen päällimmäisenä kiinnijäämisen pelko ja ajatus oman nahan säilyttämisestä keinolla millä hyvänsä, vaikka toisten kustannuksella. Näin minä olen sen tulkinnut. >>

Olen jyrkästi tuosta eri mieltä. Minua on hakattu aivan pienestä asti asiatta ilman, että toinen vanhempi tai muut aikuiset olisivat puuttuneet hakkaamiseen.

Hemmetinmoinen oikeudentunto niistä hakkaamisista minuun kasvoi.

Se tunnevamma eli pelko jäi kyllä minuun elämään, että aina saa asiatta turpaansa eikä tukaan tule apuun. Niin on käynytkin elämän turvattomuus on kyllä siltä osin näyttäytynyt.

Tuo oman nahkan säilyttämisestä muiden kustannuksella ainakaan minuun jäänyt, vaan päinvastoin minusta tuli heikompien puolustaja käytännön elämässä.

kuin kloonatut kirjoitti:

>>Lapsena hakattuna ihmisenä hänellä on edelleen päällimmäisenä kiinnijäämisen pelko ja ajatus oman nahan säilyttämisestä keinolla millä hyvänsä, vaikka toisten kustannuksella. Näin minä olen sen tulkinnut. >>

Olen jyrkästi tuosta eri mieltä. Minua on hakattu aivan pienestä asti asiatta ilman, että toinen vanhempi tai muut aikuiset olisivat puuttuneet hakkaamiseen.

Hemmetinmoinen oikeudentunto niistä hakkaamisista minuun kasvoi.

Se tunnevamma eli pelko jäi kyllä minuun elämään, että aina saa asiatta turpaansa eikä tukaan tule apuun. Niin on käynytkin elämän turvattomuus on kyllä siltä osin näyttäytynyt.

Tuo oman nahkan säilyttämisestä muiden kustannuksella ainakaan minuun jäänyt, vaan päinvastoin minusta tuli heikompien puolustaja käytännön elämässä.

virheistä voi ja kannattaa oppia. Kun tietää miltä toisesta tuntuu,omankokemuksen myötä,on helppoa asettua vääryyttä vastaan...

Hieno juttu,että sinä otit asiaan paremman kannan,kuin he jotka sinua kaltoin kohtelivat :)

Nostan sulle hattua.

kuin kloonatut kirjoitti:

>>Lapsena hakattuna ihmisenä hänellä on edelleen päällimmäisenä kiinnijäämisen pelko ja ajatus oman nahan säilyttämisestä keinolla millä hyvänsä, vaikka toisten kustannuksella. Näin minä olen sen tulkinnut. >>

Olen jyrkästi tuosta eri mieltä. Minua on hakattu aivan pienestä asti asiatta ilman, että toinen vanhempi tai muut aikuiset olisivat puuttuneet hakkaamiseen.

Hemmetinmoinen oikeudentunto niistä hakkaamisista minuun kasvoi.

Se tunnevamma eli pelko jäi kyllä minuun elämään, että aina saa asiatta turpaansa eikä tukaan tule apuun. Niin on käynytkin elämän turvattomuus on kyllä siltä osin näyttäytynyt.

Tuo oman nahkan säilyttämisestä muiden kustannuksella ainakaan minuun jäänyt, vaan päinvastoin minusta tuli heikompien puolustaja käytännön elämässä.

Sinun tapasi suhtautua on tottakai hyvä, jopa ihailtava, tietenkin. On hyvä, kun ymmärtää, että se hakkaaja teki väärin, eikä jää jumiin siihen ja jopa jatka kulttuuria.

Äitini sanoi kerran tunteellisesti, että voi voi, kun hänen äitinsä eläessä presidentti ei vielä jakanut äitienpäivän kunniamerkkejä. Hänen äitinsäkin olisi voinut saada sellaisen. Minä sanoin, että ei kai niitä kunniamerkkejä lastenhakkajille anneta, vaikka olisi kuinka monta lastansa piessyt. Äitini katsoi hämmästyneenä. Omasta mielestään hän oli ansainnut kaikki hakkaamiset siksi, että oli niin villi ja, että vaatteitakin meni usein rikki ja hänen äidillään oli ollut niin rankkaa. Eihän perheväkivallasta voi selvitä, jos ei edes pysty tajuamaan tapahtunutta. Itsesuojeluasetelma voi jäädä päälle, eikä siitä voi minun mielestäni ihan kauheasti hakattua itseään syyttää, vaikka sitä onkin joskus lähes mahdotonta ymmärtää.

firerose kirjoitti:

virheistä voi ja kannattaa oppia. Kun tietää miltä toisesta tuntuu,omankokemuksen myötä,on helppoa asettua vääryyttä vastaan...

Hieno juttu,että sinä otit asiaan paremman kannan,kuin he jotka sinua kaltoin kohtelivat :)

Nostan sulle hattua.

Lapsina hakattuja tai sitten henkistä väkivaltaa kokeneita ihmisiä taitaa Suomessa olla tosi paljon, kun aikuiset ilmiset käyttäytyvät niinkuin käyttäytyvät.

Minusta tuossa jutussa on sellaista asiaa, jota kunkin itse kannattsi miettiä.

http://www.turunsanomat.fi/ajassa/?ts=1,3:1007:0:0,4:7:0:1:2008-02-01,104:7:515448,1:0:0:0:0:0:

vastauksestasi kirjoitti:

Lapsina hakattuja tai sitten henkistä väkivaltaa kokeneita ihmisiä taitaa Suomessa olla tosi paljon, kun aikuiset ilmiset käyttäytyvät niinkuin käyttäytyvät.

Minusta tuossa jutussa on sellaista asiaa, jota kunkin itse kannattsi miettiä.

http://www.turunsanomat.fi/ajassa/?ts=1,3:1007:0:0,4:7:0:1:2008-02-01,104:7:515448,1:0:0:0:0:0:

valittevasti taitaa oll aika paljon. Itse olen kokenut lähinnä henkistä kiusaamista aikuisten taholta koulussa ja sitten ikätovereilta myöskin koulussa.

Opettajakin osaa olla peto lapselle. Ja monesti kiusaaminen on jopa näkyvää,mutta kukaan ei muka näe tai uskalla nähdä sitä.

Pelätään puuttua asioihin,koska niin helposti saa siitä leiman ja joutuu itse silmän alle.

Ajat ovat kylmät nyt,jos olleet ennenkin. Kun taas pian se lama laskeutuu,niin pahaa pelkään et pahanolon lisääntyessä myös kiusaaminen lisääntyy :(

Ihminen on kummallinen kapistus...

niin se on.. kirjoitti:

>>Lapsena hakattuna ihmisenä hänellä on edelleen päällimmäisenä kiinnijäämisen pelko ja ajatus oman nahan säilyttämisestä keinolla millä hyvänsä, vaikka toisten kustannuksella. Näin minä olen sen tulkinnut.

Kun mä vielä pystyisin tajuamaan asian muutenkin, kuin loogisesti pohdittuna. Saattaa kuullostaa härskiltä, mutta olen vaihtanut mun äitini pariin muuhun mummoihmiseen.

Olishan se mukavaa olla hyvä ihminen, mutta kun tuo vuorovaikutus oman äidin kanssa ei kertakaikkiaan toimi. Ja onhan minun äidillä minun lisäksi kaksi muutakin lasta, jotka eivät vaadi avoimuutta. Mun uusilla mummokavereilla ei ole huolehtivia omaisia. Joten, eiköhän sitä sosiaalista hyvinvointia ja ylellisyttä voi vähän tasata vanhusten kesken.

Meikku-matelija kirjoitti:

Sinun tapasi suhtautua on tottakai hyvä, jopa ihailtava, tietenkin. On hyvä, kun ymmärtää, että se hakkaaja teki väärin, eikä jää jumiin siihen ja jopa jatka kulttuuria.

Äitini sanoi kerran tunteellisesti, että voi voi, kun hänen äitinsä eläessä presidentti ei vielä jakanut äitienpäivän kunniamerkkejä. Hänen äitinsäkin olisi voinut saada sellaisen. Minä sanoin, että ei kai niitä kunniamerkkejä lastenhakkajille anneta, vaikka olisi kuinka monta lastansa piessyt. Äitini katsoi hämmästyneenä. Omasta mielestään hän oli ansainnut kaikki hakkaamiset siksi, että oli niin villi ja, että vaatteitakin meni usein rikki ja hänen äidillään oli ollut niin rankkaa. Eihän perheväkivallasta voi selvitä, jos ei edes pysty tajuamaan tapahtunutta. Itsesuojeluasetelma voi jäädä päälle, eikä siitä voi minun mielestäni ihan kauheasti hakattua itseään syyttää, vaikka sitä onkin joskus lähes mahdotonta ymmärtää.

Ensinnäkin olen jo yli kuusikymppinen ihminen.

Näin minua kannustettiin opettelemaan lukeamaan.
Luulen, että muistan sen tilanteen koko loppuelämäni. Tätäkin kirjoittaessa näen sen tilanteen sieluni silmillä ja sydän alkoi hakkaamaan nopeammin.

Istuin kamarin pöydän ääressä aapinen avoinna pöydällä ja opettelin tavaamaan. Selkäni takana seisoi isä silitysraudan johto kaksinkerroin käsissään. Kädet nostettuna valmiiksi lyöntiasentoon, josko minä teen jonkun virheen niin opetusta tulee välittömästi.

Äiti oli keittiössä laittamssa ruokaa ja ovi sinne oli auki, joten kyllä hänen täytyi tietää...

Siihen aikaan ne silitysraudan johdot oli irroittavia ja se kumipäällysteinen johto oli huomattavasti paksumpi kuin nykyiset johdot.

Se kauhu oli hirveää mitä silloin tunsin. Piti koko ajan varoa ettei tee yhtään virhettä ja jos...

Ajatelkaa tätä tilannetta ja se täysin totta. En edes itse edes keksiä tuollaista. Ilmeisesti minua opetettiin, koska en muista muuta kuin tämän alkutilanteen tuosta. Täysi pimeys siitä, miten asiat eteni. En todellakaan muista kuin tuon alun.

Tätini siis isäni sisko kertoi minulle myöhemmin , että isä oli minua kohtaan tosi julma jo silloin kuin olin pieni, etten voi muistaa sitä , muttei tämä tätikään puuttunut asiaan vaikka tiesi siitä. Mummokin tiesi siitä ja isäni veljet.

No se laiha lohtu tässä on, ettei minua kuulemma oltu hakattu alle kaksi vuotiaana. Tämä kurinpito alkoi, kun lapselle siis minulle alkoi kehittyä orastavaa omaa tahtoa. Näin se tätini minulle kertoi.

Isäni ei muuten käyttänyt alkoholia hänen luonteensa oli kuulemma muuttunut sen jälkeen kun oli teini-ikäisenä jäänyt kaatuvan tukin alle ja isku oli kohdistunut päähän.

Ikinä minulta ei pyydetty anteeksi ja hakkaaminen loppui vasta kun tulin tarpeeksi isoksi. Ei isä eikä äiti ole koskaan näistä puhuneet enkä minä uskaltsanut kysyä. Nyt he molemmat ovat jo kuolleet.

tapauksen kirjoitti:

Ensinnäkin olen jo yli kuusikymppinen ihminen.

Näin minua kannustettiin opettelemaan lukeamaan.
Luulen, että muistan sen tilanteen koko loppuelämäni. Tätäkin kirjoittaessa näen sen tilanteen sieluni silmillä ja sydän alkoi hakkaamaan nopeammin.

Istuin kamarin pöydän ääressä aapinen avoinna pöydällä ja opettelin tavaamaan. Selkäni takana seisoi isä silitysraudan johto kaksinkerroin käsissään. Kädet nostettuna valmiiksi lyöntiasentoon, josko minä teen jonkun virheen niin opetusta tulee välittömästi.

Äiti oli keittiössä laittamssa ruokaa ja ovi sinne oli auki, joten kyllä hänen täytyi tietää...

Siihen aikaan ne silitysraudan johdot oli irroittavia ja se kumipäällysteinen johto oli huomattavasti paksumpi kuin nykyiset johdot.

Se kauhu oli hirveää mitä silloin tunsin. Piti koko ajan varoa ettei tee yhtään virhettä ja jos...

Ajatelkaa tätä tilannetta ja se täysin totta. En edes itse edes keksiä tuollaista. Ilmeisesti minua opetettiin, koska en muista muuta kuin tämän alkutilanteen tuosta. Täysi pimeys siitä, miten asiat eteni. En todellakaan muista kuin tuon alun.

Tätini siis isäni sisko kertoi minulle myöhemmin , että isä oli minua kohtaan tosi julma jo silloin kuin olin pieni, etten voi muistaa sitä , muttei tämä tätikään puuttunut asiaan vaikka tiesi siitä. Mummokin tiesi siitä ja isäni veljet.

No se laiha lohtu tässä on, ettei minua kuulemma oltu hakattu alle kaksi vuotiaana. Tämä kurinpito alkoi, kun lapselle siis minulle alkoi kehittyä orastavaa omaa tahtoa. Näin se tätini minulle kertoi.

Isäni ei muuten käyttänyt alkoholia hänen luonteensa oli kuulemma muuttunut sen jälkeen kun oli teini-ikäisenä jäänyt kaatuvan tukin alle ja isku oli kohdistunut päähän.

Ikinä minulta ei pyydetty anteeksi ja hakkaaminen loppui vasta kun tulin tarpeeksi isoksi. Ei isä eikä äiti ole koskaan näistä puhuneet enkä minä uskaltsanut kysyä. Nyt he molemmat ovat jo kuolleet.

Samanlaisesta sähköjohdosta sain omalta äidiltäni, kun en halunnut syödä jotain ruokaa. Olin ruipelolaiha ja kärsin vakavista ummetuksista, joiden takia minua vietiin jo ihan vauvana sairaalaan. Varhaislapsuudestani en muista kovin paljon, mutta alusta asti oli hemmetin kireät letit, vetivät silmätkin itämasiseen malliin.

No siihen aikaan syötiin munamaidolla liimattuja vehnälaatikoita ja muuta paskaa, onneksi. En syö vielä tänäpäivänäkään mitään remmillä syömään pakotettua ruokaa. Eli minulla ei ole mitään muuta vaihtoehtoa, kuin terveellinen ruoka. (aina pitää löytää asioista positiivinen puoli)

Äitini sanoi minulle raivostuneena joskus, kun olin jo aikuisiässä, että olin kummallinen lapsi, koska minusta ei saanut koskaan mitään otetta. Kysyin, että miksi ihmisestä pitää saada ote. Ei vastausta. Jo lapsesta muistan, kuinka sukulaiset keskustelivat vakavasti yhdessä miten minulta otetaan luulot pois. Aika karseeta, ja niiden miettijöiden hautajaisiin pitäis vielä viedä kukkia. En kyllä ymmärrä ihan kaikenlaista protokollaa.

Itsellänikin on jonkunasteinen syyllisys virheistä ja varsinkin sairaana olemisesta. Äitini menetti lapsen tämän synnynnäisen sairauden vuoksi juuri ennen minun odottamista, joten sikiöajan kemiat ovat kehollisessa muistissa, ja äitiä ei saa huolestuttaa sairaudella.

Minun kummitätiäni, serkkuani, rääkkäsi hänen äitipuolena aika estottomasti, torpedoi miehensä edellisen vaimon viisaan tyttären oppikoulun käynnin estämällä läksyjen tekemisen. Kaikki sukulaiset tiesivät asian, mutta kukaan ei puuttunut asiaan. Mielivallan hyväksyneet ihmiset antoivat mielivallan jatkua. Aika käsittämätöntä sekin. Kummitätini hyväksyy tapahtuneen jotenkin oudolla tavalla ja menee aika-ajoin mukaan suvun perinteisiin. Kummallista.

Meikku-matelija kirjoitti:

Samanlaisesta sähköjohdosta sain omalta äidiltäni, kun en halunnut syödä jotain ruokaa. Olin ruipelolaiha ja kärsin vakavista ummetuksista, joiden takia minua vietiin jo ihan vauvana sairaalaan. Varhaislapsuudestani en muista kovin paljon, mutta alusta asti oli hemmetin kireät letit, vetivät silmätkin itämasiseen malliin.

No siihen aikaan syötiin munamaidolla liimattuja vehnälaatikoita ja muuta paskaa, onneksi. En syö vielä tänäpäivänäkään mitään remmillä syömään pakotettua ruokaa. Eli minulla ei ole mitään muuta vaihtoehtoa, kuin terveellinen ruoka. (aina pitää löytää asioista positiivinen puoli)

Äitini sanoi minulle raivostuneena joskus, kun olin jo aikuisiässä, että olin kummallinen lapsi, koska minusta ei saanut koskaan mitään otetta. Kysyin, että miksi ihmisestä pitää saada ote. Ei vastausta. Jo lapsesta muistan, kuinka sukulaiset keskustelivat vakavasti yhdessä miten minulta otetaan luulot pois. Aika karseeta, ja niiden miettijöiden hautajaisiin pitäis vielä viedä kukkia. En kyllä ymmärrä ihan kaikenlaista protokollaa.

Itsellänikin on jonkunasteinen syyllisys virheistä ja varsinkin sairaana olemisesta. Äitini menetti lapsen tämän synnynnäisen sairauden vuoksi juuri ennen minun odottamista, joten sikiöajan kemiat ovat kehollisessa muistissa, ja äitiä ei saa huolestuttaa sairaudella.

Minun kummitätiäni, serkkuani, rääkkäsi hänen äitipuolena aika estottomasti, torpedoi miehensä edellisen vaimon viisaan tyttären oppikoulun käynnin estämällä läksyjen tekemisen. Kaikki sukulaiset tiesivät asian, mutta kukaan ei puuttunut asiaan. Mielivallan hyväksyneet ihmiset antoivat mielivallan jatkua. Aika käsittämätöntä sekin. Kummitätini hyväksyy tapahtuneen jotenkin oudolla tavalla ja menee aika-ajoin mukaan suvun perinteisiin. Kummallista.

Raamatussahan sanotaan, joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee, jos ei juuri sanasta sanaan noin, mutta sinnepäin kuitenkin.

Tuota opetustahan on sukupolvesta toiseen opetettu valtauskontomme toimesta. Ihmiset ovat sen todella hyvin oppineet ja käytännössä ansiokkaasti toteuttaneet.

Perheasioistahan ei saa puhua ulkopuolisille sehän on häpeällistä. Perheen julkinen kuva tärkein. Valitettavasti ihmiset omaksuvat jo hyvin varhain sen, ettei noista perheaioista saa puhua ja siksi perheväkivalta ja insesti voi jatkua sukupolvesta toiseen.

Nuorellakin sukupolvella on sisäistetty tuo vaikenemisen kulttuuri sen huomaa kun käy tuolla perheväkivalta palstalla. Niin se vain menee jostain syystä, että väkivallan kohde hakee syytä itsestään ensimmäiseksi ja yrittää muuta omaa käytöstään, jottei sellainen uusiutuisi.

Suurin osa meistä on kasvanut vaikenevissa kotioloissa ja sosiaalisissa ympyröissä ja sen kyllä huomaa suomalaisista.

Meillä monilla on aivan syyttä suotta kummalllisia aiheettomia syyllisyydentuntoja sekä pelkoja, jotka olemme omaksuneet lapsuudessamme ja niiden pois kytkeminen on tosi vaikeaa, kun olemme ne omaksuneet vahvasti tunnetasolla silloin, kun meillä ei
vielä kykyä kriittiseen ajatteluun. Vaikka kuinka tuon syyllisyyden tiedostaisi ja järkiperäisesti tajuaisi , niin kummasti se vai tuolla tunnetasolla meitä nakertaa.

Eipä täällä netissäkään näistä oikeastaan keskustella, vaikka täällä voi sen tehdä tuntemattomana. Jos joskus viittaa siihen suuntaan, niin usein se vaietaan kuoliaaksi tai sitten vastaukset ovat aivan älyttömiä.

Minusta tuntuu tosi hyvältä, että sinä myös kerroit omia kokemuksiasi täällä. Toivottavasti näistä asioista uskallettaisiin jo pikkuhiljaa puhua, ettei tuo sama ihmisten henkinen ja fyysinen pahointivointi pystyisi enää perheissä eikä muuallakaan jatkumaan.

Minusta kaikki ne ihmiset, jotka vaikenevat vaikka tietävät ovat syyllisiä siihen, että väkivalta voi jatkua edelleen, siellä missä sitä tapahtuu: kodeissa, kouluissa, työpaikoilla ja muualla yhteiskunnassamme.

Miksi muuten henkisestä ja fyysisestä väkivallasta ei saa puhua? Miksi? Miksi? Miksi?

voi saada anteeksi.Riippuu ihan siitä mitä on tehnyt ja kenelle :)