Opettaja-lehdessä ollut artikkeli ”Kunnissa kytee kielikatastrofi'(11.1.208) on herättänyt keskustelua valtakunnan päälehtiä myöten, ja huoli kielitaitovarantomme kapenemisesta onkin aiheellinen. Pienen kielen puhujina me suomalaiset tarvitsemme monipuolisesti eri kielten osaajia, silti lähes kaikki opiskelevat pääsääntöisesti ruotsia ja englantia. Ongelma on ratkaistavissa, mutta jostain syystä puheenvuoroissa on kierretty ongelman ydintä kuin kissa kuumaa puuroa. Ala-asteella aloitettavan toisen A-kielen suurempi suosio on pelkkää toiveajattelua kun neljäsluokkalainen ja hänen vanhempansa tietävät hyvin, että oikeasti kyse on kolmannesta kielestä, sillä seitsemännellä alkaa pakollinen ruotsi.
Ruotsin pakollisuus nielee kaikilla koulutuksen tasoilla ja sektoreilla paitsi paljon resursseja, myös ne mahdollisuudet, jotka kansallamme olisi kehittää kielivarantoaan monipuolisemmaksi. Ruotsille pitäisi olla tarjolla myös vaihtoehtoja. Tämä lisäisi paitsi ruotsia omasta päätöksestään lukevien motivaatiota, myös muiden kielten opiskelijoita. Rahalla voidaan palkata paljonkin eri kielten opettajia, mutta ihmisten aika ja resurssit ovat rajalliset. Lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet ruotsin oppimistulokset panostukseen nähden heikoiksi, samoin kuin useat kyselyt paljastavat ettei ruotsin pakko-opetuksella ole kansan enemmistön kannatusta. Suomi onkin maailman ainoa maa, jossa hallitus asettaa kansalaisilleen velvoitteen opetella 5% vähemmistön kieli. Onko meillä oikeasti varaa tähän? Missä ovat tulevaisuudessa suomalaiset saksan, ranskan, venäjän osaajat?
Kysymys kieltenopetuksesta on Suomessa enemmän puoluepolitiikkaa kuin pedagogiikkaa; niinpä maahamme on perustettu Vapaa kielivalinta –yhdistys, jonka tavoitteena on kieliosaamisen lisääminen Suomessa. Uusi yhdistys haluaa lisäksi asettaa kyseenalaiseksi vaatimuksen kaikkia kansalaisia koskevasta velvoitteesta osata ruotsia.
Yhdistys haluaa kysyä, eivätkö yksilöt pysty itse arvioimaan, mitä kieliä tarvitsevat? Onko ruotsin osaamisen tarve sama koko maassa? Miksi yksilöt eivät voisi itse määritellä omaa suomalaisuuttaan suhteessa suomen ja ruotsin kieliin? Eikö olisi parempi tukea ruotsin osaamista vapaaehtoisuuden pohjalta?
Ruotsin kielen kulttuurisen rikkauden kai kuitenkin pitäisi olla enemmän oikeus kuin kaikkia koskeva velvollisuus?
Kielipoliittinen keskustelu on ollut vaimeaa ja se on pääasiassa pyörinyt ”pakkoruotsi”-fraasin ympärillä, ja yleensä päättynyt hokemaan, että ”Suomi on kaksikielinen maa”. Asioista pitäisi kuitenkin pystyä puhumaan niiden oikeilla nimillä, kansalaisten arkitodellisuutta vasten.
Tammikuussa Oulun yliopistossa tarkastetussa väitöskirjassaan Hannu Niemi suosittelee, että ns. virkamiesruotsi poistettaisiin yliopistojen tutkinnoista.
Asiantuntijat ovat jo asiantilan oivaltaneet, milloin poliitikot heräävät todellisuuteen?
Ruotsin pakollisuus nielee kaikilla koulutuksen tasoilla ja sektoreilla paitsi paljon resursseja, myös ne mahdollisuudet, jotka kansallamme olisi kehittää kielivarantoaan monipuolisemmaksi. Ruotsille pitäisi olla tarjolla myös vaihtoehtoja. Tämä lisäisi paitsi ruotsia omasta päätöksestään lukevien motivaatiota, myös muiden kielten opiskelijoita. Rahalla voidaan palkata paljonkin eri kielten opettajia, mutta ihmisten aika ja resurssit ovat rajalliset. Lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet ruotsin oppimistulokset panostukseen nähden heikoiksi, samoin kuin useat kyselyt paljastavat ettei ruotsin pakko-opetuksella ole kansan enemmistön kannatusta. Suomi onkin maailman ainoa maa, jossa hallitus asettaa kansalaisilleen velvoitteen opetella 5% vähemmistön kieli. Onko meillä oikeasti varaa tähän? Missä ovat tulevaisuudessa suomalaiset saksan, ranskan, venäjän osaajat?
Kysymys kieltenopetuksesta on Suomessa enemmän puoluepolitiikkaa kuin pedagogiikkaa; niinpä maahamme on perustettu Vapaa kielivalinta –yhdistys, jonka tavoitteena on kieliosaamisen lisääminen Suomessa. Uusi yhdistys haluaa lisäksi asettaa kyseenalaiseksi vaatimuksen kaikkia kansalaisia koskevasta velvoitteesta osata ruotsia.
Yhdistys haluaa kysyä, eivätkö yksilöt pysty itse arvioimaan, mitä kieliä tarvitsevat? Onko ruotsin osaamisen tarve sama koko maassa? Miksi yksilöt eivät voisi itse määritellä omaa suomalaisuuttaan suhteessa suomen ja ruotsin kieliin? Eikö olisi parempi tukea ruotsin osaamista vapaaehtoisuuden pohjalta?
Ruotsin kielen kulttuurisen rikkauden kai kuitenkin pitäisi olla enemmän oikeus kuin kaikkia koskeva velvollisuus?
Kielipoliittinen keskustelu on ollut vaimeaa ja se on pääasiassa pyörinyt ”pakkoruotsi”-fraasin ympärillä, ja yleensä päättynyt hokemaan, että ”Suomi on kaksikielinen maa”. Asioista pitäisi kuitenkin pystyä puhumaan niiden oikeilla nimillä, kansalaisten arkitodellisuutta vasten.
Tammikuussa Oulun yliopistossa tarkastetussa väitöskirjassaan Hannu Niemi suosittelee, että ns. virkamiesruotsi poistettaisiin yliopistojen tutkinnoista.
Asiantuntijat ovat jo asiantilan oivaltaneet, milloin poliitikot heräävät todellisuuteen?
Vastaukset 3
Vanhimmat
keskenämme viisastella ja paskua muun maailman pahuutta.
Ruotsiin panostaminen tekee Suomesta todellisen impivaaran. Meidän tulee panostaa maailmankielten, ei ruotsin opiskeluun. Ne, jotka haluavat palvella ruotsalaisia, voivat valita valinnaisen ruotsin ja toteuttaa kutsumustaan.
Siksi päättäjiä ei kiinnosta koululaisten pakkoruotsiongelmat.