Hei!
Vihdoin päätin minäkin tarttua kynään...vai sanottaisiinko näppäimistöön, jos täällä saisin uusia ajatuksia ja mielpiteitä omaan elämääni.
Olen 50-vuotias ja olen ollut avioliitossa 30 vuotta.
Tämä avioliitto on kestänyt monta myrskyä, monta uskottomuutta, mutta siinä on ollut paljon enemmän hyvää kuin huonoa.
Hyvää on ollut se, että mieheni on hyvä isä. Neljän lapsensa eteen hän raataa mielin määrin, että heillä olisi mahdollisuus opiskella ja kaikin puolin hyvä elämä. Heillä on kaikki, mitä rahalla saa ostaa kahdella jo oma asunto ja auto isän rahoilla hankittuna. Nuoremmat asuvat vielä kotona. Aikaa lapsille hänellä on ollut vähän, mutta minulla sitäkin enemmän.
Minunkin eteeni hän tekee paljon työtä: matkustelemme, ostelemme autoja ja asumme mukavasti isossa,hienossa omakotitalossa. Tietysti minulla on omakin työni.
Mutta sitten tulee se MUTTA. Kaikki tämä maksaa sen, että minä en koskaan vastusta häntä. Hän haluaa päättää kaikki suuret ja pienemmätkin asiat yksin. Ja se mitä hän päättää, on minun mukisematta hyväksyttävä.
Koskaan hän ei kysy minulta, "mitä mieltä olisit, jos...." tai "haluaisitko että tehtäisiin näin"
Jos vastustan häntä, seuraa ankara riita. Hän paiskoo huonekaluja ja huutaa, on pois kotoa yökausia, koska olen hänen mielestään niin "kiittämätön".
Kärsin kauheasti siitä, että minun mielipidettäni ei oteta huomioon missään asiassa. Yleensä aina myönnyn hänen tahtoonsa, mutta jos riitelemme, riita päättyy vasta kun käyn pyytämässä, että hän tulisi kotiin. Silloin hän tulee, mutta murjottaa edelleen päiväkausia. Pahimmat murjotukset on kestäneet kuukausia.
Lisäksi hän moittii minua melkeinpä kaikesta mitä teen. Myös ulkonäöstäni niin paljon, että olen alkanut ajattelemaan, että olenkin oikeasti ruma, eikä kukaan mies voisi minua rakastaa.
Mitä ihmettä pitäisi tehdä? Se on IHAN varma, ettei hn minnekään perheneuvolaan lähde.
Silja
Vihdoin päätin minäkin tarttua kynään...vai sanottaisiinko näppäimistöön, jos täällä saisin uusia ajatuksia ja mielpiteitä omaan elämääni.
Olen 50-vuotias ja olen ollut avioliitossa 30 vuotta.
Tämä avioliitto on kestänyt monta myrskyä, monta uskottomuutta, mutta siinä on ollut paljon enemmän hyvää kuin huonoa.
Hyvää on ollut se, että mieheni on hyvä isä. Neljän lapsensa eteen hän raataa mielin määrin, että heillä olisi mahdollisuus opiskella ja kaikin puolin hyvä elämä. Heillä on kaikki, mitä rahalla saa ostaa kahdella jo oma asunto ja auto isän rahoilla hankittuna. Nuoremmat asuvat vielä kotona. Aikaa lapsille hänellä on ollut vähän, mutta minulla sitäkin enemmän.
Minunkin eteeni hän tekee paljon työtä: matkustelemme, ostelemme autoja ja asumme mukavasti isossa,hienossa omakotitalossa. Tietysti minulla on omakin työni.
Mutta sitten tulee se MUTTA. Kaikki tämä maksaa sen, että minä en koskaan vastusta häntä. Hän haluaa päättää kaikki suuret ja pienemmätkin asiat yksin. Ja se mitä hän päättää, on minun mukisematta hyväksyttävä.
Koskaan hän ei kysy minulta, "mitä mieltä olisit, jos...." tai "haluaisitko että tehtäisiin näin"
Jos vastustan häntä, seuraa ankara riita. Hän paiskoo huonekaluja ja huutaa, on pois kotoa yökausia, koska olen hänen mielestään niin "kiittämätön".
Kärsin kauheasti siitä, että minun mielipidettäni ei oteta huomioon missään asiassa. Yleensä aina myönnyn hänen tahtoonsa, mutta jos riitelemme, riita päättyy vasta kun käyn pyytämässä, että hän tulisi kotiin. Silloin hän tulee, mutta murjottaa edelleen päiväkausia. Pahimmat murjotukset on kestäneet kuukausia.
Lisäksi hän moittii minua melkeinpä kaikesta mitä teen. Myös ulkonäöstäni niin paljon, että olen alkanut ajattelemaan, että olenkin oikeasti ruma, eikä kukaan mies voisi minua rakastaa.
Mitä ihmettä pitäisi tehdä? Se on IHAN varma, ettei hn minnekään perheneuvolaan lähde.
Silja
Vastaukset 13
Vanhimmat
Hmm, itse en alistuisi toisen tahtoo vaan antaisin ilmi oman mielipiteen ja tahdon. Kai sitä nyt oma minä kuolee tuollaisessa tilanteessa. Jos mies ei ota toisten toiveita huomioon niin antaisin sellaisen miehen mennä enkä kotia sitä pyytelisi. Jos ei siitä opiksi ota niin eipä paljoa rakasta kun ei toista hyväksy. Tämä oli MINUN mielipide.
Hei kollega!
Jos et itse muuta elämääsi, elät loppuun asti samanlaisessa tilanteessa. Ikinä ei miehesi tule kysymään mielipidettäsi,
jos ei hän ole sitä 30 v:een tehnyt.
Tasavertainen parisuhde ei toimi tuolla tavalla,
olkoon kuinka hyvä ja työteliäs isä tahansa.
Suhteen kuuluu olla myös antoisa,keskusteleva ja toinen huomioon ottava!
Minä lähdin.En jaksanut joka mielipiteeni takia taistella.
Päätökset, joita sain itsenäisesti tehdä olivat luokkaa
"ranskanleipä vai sekaleipä"
Jos joku mies k(h)uvitteleee,että saa vaimonsa pidettyä nuhteessa tällä tavalla -miettisi kaksi kertaa;mutta ei ehkä kykene siihenkään ;)
Saila ja Senja ovat oikeassa. Et voi jatkaa tuolla tavoin. Eihan tuo ole elämää.
Minun mielestäni miehesi on hirveä tyranni. Alistumisesi huippu on, kun vielä pyydät (!) takaisin tuollaisen. Huh, mikä malli lapsillekin parisuhteeseen.
..meilläkin. Erotuksella että minun mieheni ei ole valmis tekemään lapsemme eteen mitään. Eikä tuo rahaa kotiin, välillä olen häntä elättänyt, jopa äitiyspäivärahoista. Eikä lähde kotoa, vaikka olen monesti pyytänyt.
Hanki itsellesi "rakastaja" joka antaa Sinulle itseluottamuksesi takaisin.Tee sitten uudelta pohjalta ratkaisusi tai ole tekemäti.
Voi että, Silja!
Taidat rakastaa miestäsi yhä vaan...
Miksi siedät häntä? Luulisi ettei teidän suhteessa tehdä päätöstä pysyä kotona rahan takia. Varmaan tuollaisesta avioliitosta lohkeaa rahaa sinunkin taskuusi, jos päätät lähteä.
MUTTA 30 vuotta tuollaista! Siihen on vaan yksi hölmö selitys: RAKKAUS!
RAKKAUS Tai USKO ja TOIVO siihen, että asiat muuttuvat tai läheisriippuvuus tai pelko siitä, miten hirveä ero/tulevaisuus on edessä tai asia on vasta nyt työn alla, kun lapset ovat isoja tai "papin aamenen velvoitus".
Näennäisesti hyvässä liitossa ihmiset voivat elää kovin kaukana toisistaan, jopa itsekin uskoen siihen, että asiat ovat hyvin.
Omalle peilikuvalleen on helppoa valehdella.
Helppo huokaista ja sulkea silmänsä, kun kukaan ei ole näkemässä.
Olen itsekin ollut sellaisessa avioliitossa vuosia, ennenkuin uskalsin irtaantua ja muutin lasteni kanssa pois.Vaikka kaikki "mammona" jäikin miehelle ja jouduin kaikki aloittamaan alusta, niin olen tänään onnellinen ja tasapainoinen ihminen joka myös osasi hakea apua perheneuvolastakin. Kyllä me naiset pärjätään missä vain ja varsinkin kun otamme oman elämämme haltuumme ja emme anna kenenkään tyrannisoida sitä enää..avioliitossahan pitäisi vallita tasavertainen kumppanuus...eikö totta!
Hei Silja!
Hyvä puoli tilanteessasi on se, että tiedostat sen jo itsekin. Totta kait mies tahtoo olla pomo, varsinkin jos toinen vielä antaa siihen mahdollisuuden, eli alistuu..
Repäise itsesi irti, eläkä missään nimessä anna hänen manipuloida, sillä tosi on että, omanarvontuntosi vain häviää kokonaan.
Seuraavan kerran, kun hän taas kiristää sinua pakenemalla, anna hänen mennä, eläkä missään tapauksessa hae takaisin, sillä jos yhdesti erehtyy hakemaan, hakee aina ja teillehän on jo käynyt niin, sinä vaan haet.
Etkä oikeastaan häviä mitään, jos jo tuohon ikään päätät itsekin omista asioistasi.
Nyt tulee sitä miehistä tekstiä.
Minulla oli vaimo joka käyttäytyi aivan samalla tavalla.Suorastaan osti lapset rahalla ja mammonalla,hän kun oli niinsanottu perijätär,mitä en naimisiin mennessä tiennyt,eikä minulle mitään kerrottukaan sen kummemmin,jos jotain kysyin niin vastaus oli mitä se sinulle kuuluu.tunsin itseni siivellä eläjäksi,vaikka on minulla hyvä työpaikka ja tienaan kohtalaisen hyvin,mutta ei sitä noteerata palkkani menee kuulemma talon ylläpitoon joka ei sekään minulle kuulu vaikka talon ostin.Sitten minulla loksahti palaset paikoilleen ja päätin nyt tämä kulissiavioliitto saa luvan loppua,minulle ei mammona kelpaa,vaan aito tosi rakkaus,elän toivossa että sellainen eteeni vielä ilmestyy.Nyt olen villi ja vapaa,kiitos että huomasin ajoissa.
Liian passiivinen ihminen antaa voimansa pois!Ensin pitää puolensa ja sitten kuleksii vain virran mukana:)Helppoa..... toinen tekee kaikki ratkaisut,ostokset,matkat ja ynm.Ja sinulle jää vain hiljainen kiukku,paha-olo mielestäni et elä omaa elämääsi.Sinun pitää päättää kenen elämää haluat elää ja päätöksesi jälkeen se on vain hyväksyttävä.Elämäsi ei ole ollut helppoa niin sanotun "kuoresi" alla on varmasti paljon vihaa ja katkeruutta olet kasannut sitä vuosia.Jos aiot muuttua niin sekään ei ole helppoa muutos ei tapahdu hetkessä,mutta silloin on tiedettävä mitä todella haluaa.Ja kun sen tiedät sinulla on tavoite."jos mikään ei muutu kaikki pysyy ennallaan"Kukaan ei voi antaa sinulle avaimia siihen mitä sinä haluat elämälläsi...kokemuksia voimme jakaa ja sitä miten "me" tai minä olen elänyt.Käänteistä kirjoitus niin ,että ajattelet että joku ystäväsi on sen sinulle kirjoittanut.Miten auttaisit häntä.mitä sanoisit......miltä se tuntuu.
Oma tila on otettava ja siintä on pidettävä huolta kukaan ei raivaa sitä puolestasi.Aloita pienistä asiosta pikku-hiljaa.Opettele sanomaan EI....ääneen..silloin kun niin tunnet.Minä tiedän.....olen sanonut kyllä kyllä....vaikka sisäkuntani huusi EI!
Varmasti sinulla on paljon läheisiä jotka rakastavat sinua.Voi olla myöskin,että heillä on huoli sinusta? Keskustele ja puhu miltä sinusta tuntuu silloin huomaat että taakkasi keventyy;))
Tsemppiä elämääsi.
Kuinka hyvä nainen noin voi elää?Eikö kahden ihmisen lämmin rehellinen suhde ole parhainta maailmassa ilman maallista mammonaa ja muille ihmisille näyttämistä eli kulissia.
Alkuosa tarinastasi oli vielä ihan siedettävä; kaikissahan on vikansa. Mutta se, että miehesi paiskoo tavaroita, ja saat pyydellä häntä takaisin kotiin, se on minusta hyvä syy erota. Ethän uskalla sanoa mitään, kun saat pelätä, että tavarat lentelee. Olet varmaan joutunut pitämään sisässäsi paljon "lasten vuoksi". Minusta raha ei ole mikään syy olla elämättä, olla kuin varjo. ja sitäpaitsi miehesihän on lastesi isä, ja heillä on siten talous turvattu huolimatta siitä oletteko te aviossa vai ette. Vuokraisin sinuna oman asunnon. Sanot, että se on loppu, finito.
Elämästä kannattaa nauttia, pian voi tulla aika, että makaa vanhusten vuodeosastolla.