...yhdeksi, ainoaksi... oikeaksi... ... täydelliseksi. Mitä me uskovina viestitämme rakastamisellamme?
Minkä viestin Jeesus antoi omilleen?
Kirkastusvuorella, yksinäisyydessä?
Öljymäellä, aasintamman selässä?
Getsemanen maatilalla, hetkeä ennen vangitsemistaan?
Ja viimein Galilean vuorella ylösnousemuksensa jälkeen?
Minkä viestin Jeesus antoi omilleen?
Kirkastusvuorella, yksinäisyydessä?
Öljymäellä, aasintamman selässä?
Getsemanen maatilalla, hetkeä ennen vangitsemistaan?
Ja viimein Galilean vuorella ylösnousemuksensa jälkeen?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ehkäpä alusta asti tuomituksi tuleminen lannistaa. Sitä alkaa ajatella, että on liian ylevää minulle tavoitella tuollaisia päämääriä, koska olen syntinen.
Jeesus ei käsittääkseni maininnut perisynnistä. Ehkäpä hän julistikin, täydellisyyttä jo tässä elämässä kaikille avoimena.
Tunnenko sinut, nickin takaa?
Anyway... kaikki me olemme syntisiä, kaikki me tarvitsemme Jeesusta. Tosin emme tunnista tuota tarvetta, jos turvaamme itseemme. Jos etsimme itsestämme uskoa tai mitä muuta tahansa 'ylevyyttä'.
Halu oppia tuntemaan Jeesusta; halu kysellä, millainen Jeesus, joka minua varten, minun tähteni... Halu oppia tuntemaan Hänet Persoonana, elävänä ja todellisena. Joka rekisteröi meidän toiveemme, kun emme sanoiksi asti tohdi niitä lausua. Ja jopa numeroi hiuksemme kuin muistaen meidät nimeltä. Joka ei laske meidän rikkomuksiamme, vaan aina rukoilee meidän edestämme. Että me kasvaisimme Hänen tuntemisessaan, että uskoisimme Hänen olevan Totuus&Rakkaus teillämme; yhtenä, ehyenä.
En tiedä tunnemmeko..tunnen monta Leenaa, enempää en sinusta tiedä.
Olet aivan oikeassa. Vetosin Raamattuun, mutta asetit aivan oikein tärkeysjärjestyksen, asettamalla Jeesuksen kaiken tämän oppi-pähkäilyn yläpuolelle. Olen itse taipuvainen ajattelemaan Kristusta jonkinlaisena ihmisyyden korkeimpana statuksena, jonka Jeesus saavutti. Nämä näkemykset eivät ole kuitenkaan ristiriidassa ja yhdyn täysin siihen, mitä sanoit.
Lähestymme loppukesää. Viime kesänä elin suvaitsevana kristittynä, joka ymmärsi ja kuunteli - ja päinvastoin. Olin ollut uskossa noin parikymmentä vuotta.
Eräänä sunnuntaina viime syksynä koin piston omassatunnossani: 'Mä en tunne Jeesusta.' En voinut torjua tuota ajatusta sanomalla: 'Tuskin kukaan muukaan tuntee, riittäähän usko.'
Se oli riisumisen hetki; kaikki&kokonaan tyhjennettiin; oma usko, uskominen, käsitykset, perinnäissäännöt otettiin pois. Kuka otti? Kuka riisui? Pyhä Henki puhdisti sydämeni uskolla, Hän 'poltti' hellävaraisesti kaiken sen, mikä ei kestäisi, ruokkisi, toisi ravintoa minulle itselleni eikä kenellekään toiselle.Minä olin&tulin&jäin erittäin yksin. Pyhä Henki opetti minut huutamaan Jeesusta, tuota nimeä, johon olin uskonut 20 vuotta, mutta Hänen sijaansa olin huutanut avuksi... muita ihmisiä (uskovia-kin).
Mistä armo saada huutaa avuksi Jeesusta? Se on Jumalan rakkautta.
Ajattelin, että Pyhä Henki kehottaa minua ensisijaisesti parannukseen synneistä, joihin olin ajautunut/langennut, tietoisesti-kin; toki niistäkin. Mutta ensisijaisesti: siitä puolittaisesta uskomisesta, siitä, ettei uskoni perustunut Jeesukseen. Miksi en tuntenut Jeesusta? Miksi en aiemmin janonnut Häntä? Miksi? Synti on iso asia; vain Pyhä Henki voi osoittaa synnin; vain Pyhä Henki voi antaa synnintunnon; se on puhdasta Jumalan armoa, jos synnin tunnistaa (itsessään/toisissa/yhteisössä).
Tuon uudistumisen jälkeen välittömästi Pyhä Henki on paloittain kirkastanut rakkautta. Vain rakkautta. Vain Jeesuksen rakkautta. Ne kaikki vuodet (vuosikymmenet), kun olin rukoillut Raamatun ohjeiden mukaan... uskonrukouksia, armolahjoja...
Jeesuksen rakkaus oli se, mitä tarvitsin. Olin antanut piestä itseäni erilaisten oppien ja ihmiskäskyjen alla. Mutta Jumala kuuli rukouksen: 'Opeta sinä minua. Tule sinä ja opeta minua. Anna minulle, mitä minä tarvitsen. Mikä saa minut uskomaan. Rakasta sinä minua.'
Olen miettinyt syntisyysasiaa ja tuntuu järkevältä, että matkallamme kohti Jumalaa syntisyys ei vähene meistä, vaan tietoisuuden parantuessa enemmänkin kasvaa. Mutta samalla myös usko siihen, että Jumala antaa anteeksi kasvaa, joka mahdollistaa henkisen ylösnousemisen nöyryydessä.
Olen nuori ja pahoittelen kömpelyyttäni, mutta minun täytyy vielä tajuta näitä oppirakennelmia, koska täytyy pysyä kärryillä. Ehkäpä minullekin vielä tulee päivä, jolloin saan suoran kutsumuksen.
... jos annoin käsityksen oppirakennelmasta.
Jeesus riittää.
Olen kiinnostunut luterilaisesta 'opista', koska olen joskus kokenut voimakkaan heräämisen, jossa sain jätettyä itseni suuressa määrin taka-alalle ja tunsin kauttani virtaavan jotain, joka on paljon enemmän kuin minä itse. Tunsin siis eräänlaista ykseyttä hyvin voimakkaasti.
Se on saanut minut miettimään paljon metafyysisiä kysymyksiä olemisesta ja kyseenalaistamaan monia käsityksiä, joiden varassa elämme. Tämä on varmasti tuttua sinulle ja monille muille.
Olen ollut monta vuotta kuulumatta kirkkoon, koska nimenomaan oppipuolella löytyy paljon ristiriitaisuuksia, joihin en voi uskoa. Esim. perisynti, raamatun pyhyys, ikuinen kadotus. Ehkä hieman myös se, että Jeesuksen elävän uskon sijasta on päädytty uskontoon Jeesuksesta, joka kääntää katseemme tuon ajan maailmanmenoon niin, että emme uskalla ottaa rohkeita askeleita kohti tulevaa.
Nämä ovat kuitenkin opillisia ristiriitoja, joilla ei ole mitään tekemistä Jeesuksen itsensä kanssa. Uskon nimittäin Jeesukseen ja juuri tämä on syy siihen, miksi olen hiljan liittynyt kirkon jäseneksi. Nämä opilliset ristiriidat tuntuvat kovin vähäpätöisiltä, kun ajattelee Kristuksen tosiasiaa. Siitä syystä tunnen vahvasti olevani kristitty ja on ilo kun saa jakaa tämän uskonsa muiden samanmielisten kanssa.
Yhteys on tärkeää. Sinä voit kokea sitä, oltiinpa luterilaisia/hellareita/vapareita etc. tai vaikka tapaisit jonkun uskovan ensi kertaa, muualtakin kuin Suomesta, vaikka puhuisitte eri kieltä. Jeesus yhdistää. Niin kauan kuin Jeesus saa olla Jeesus.
Tämä sittenkin ihanne?
Tiedät ehkä, että olen luterilainen. En piiloudu opin taa, vaan etsin Jeesusta. Ja yhteyttä.
Luulenpa, että olemme juuri saavuttaneet ko. yhteyden. Pahoittelen sitä, että olen hieman varautunut. Pelkästään sanoista tulkitsemalla on vaikeampi saada kuva siitä, minkälainen toinen on.
Keskusteleminen ei ole oikeassaolemista; puhuminen taas on suoraviivaisempaa. Enkä oikeasti viihdy näillä palstoilla; ellei olisi keskustelua..
Olen samaa mieltä. Pidän anonyymiydestä näillä palstoilla, koska se tietyllä tavalla poistaa rajoja sen suhteen, kuka kysyy ja kuka vastaa. On hauskaa esim. esittää väite, jonka tuntee olevan väärä, mutta perusteet puuttuvat. Kun sitten joku perustelee, miksei näin voi olla, tajuaa asian samalla itse.
Esim. monilla ateisteilla on aika hyviä uskonnon vastaisia perusteita ja he ovat hyvin kiinnostuneita uskonnollisista asioista. Vaikka mielipiteet ovat välillä hieman, sanoisinko kipakoita. On kuitenkin hyvä minusta, että kielteisenkin asenteen omaava henkilö vaivautuu ajattelemaan syvällisiä asioita.
En periaatteessa haluaisi olla päivittäin tietokoneen äärellä. Olisi kiva, jos tämäntyylinen keskustelu olisi mahdollista luonnollisemmalla tavalla. Kuitenkin on todella mahtavaa, että tämä on nykyään mahdollista.
Kun on itse saanut tulla tuntemaan oman syntisyytensa ja Jumalalle kelpaamattomuutensa ilman Jeesusta ja sitten saanut armahduksen, on armosta tullut osalliseksi rakkaudeksi, joka virtaa&pulppuaa ilman omaa lahjaa&ansiota. Siitä on kiitollinen - siitäkin.
Eihän se ole omien hengellisten fiilareiden kans näpertelyä, vaan ennen kaikkea ennakkoluulottomuutta, tervettä kyseenalaistamista ja totuuden janoa - Jumalan tuntemisen nälkää.
Ateisteissa kuin meissä uskovissa on vilpittömiä etsijiä. Suoruus mielipiteissä on avoimuutta, missä uskovilla(kin) olisi opettelemista.
Minulle on haasteellista rajan löytäminen siihen, kuinka paljon voin missäkin tilanteessa kertoa näkemyksistäni. Joillekkin voi puhua hyvinkin suoraan siitä, miten kokee asioiden olevan ja toisille on tärkeää se, ettei ole liian julistava.
Sä olet pysynyt persoonana. Olen joskus ajatellut ekaa lausetta Raamatusta, jonka luin tullessani uskoon. *Etsikää, niin te löydätte etc.*
Upeat uskovat ihmiset(kin) menettävät merkityksen tai eivät vain saa sitä kunniaa, mikä on Jumalan ja kuuluu Hänelle.
Kukaan ihminen ei saanut minua tulemaan uskoon. (Okay - ehkä joku rukoili?) Kukaan ei saanut minua uskovana ollessani kääntymään kahden tien kulkemiselta, synnissä elämisestä takaisin elävän Jumalan puoleen!
Ja:
Kuinka voisikaan. Se on Jumalan teko. Että me Häneen uskomme.
Tätä totuutta todistan; persoonana, Jumalan rakkauden kohteena.
Olen miettinyt tuota raja-kysymystä. Naisena/uskovana/ihmisenä etc. Taustasta (?) johtuen joskus suorastaan viihdyn paremmin (!!) ei-uskovien seurassa kuin uskovien... ?
Ja:
En mukautuen tämän maailmanajan mukaan, antautuen kantamaan yhteistä iestä uskottomien kanssa etc.
Olen miettinyt tänä aamuna, mihin tarvitaan ihmistä, kun halutaan uskoa Jumalaan... Ja miten ja millaista ja milloin...
Olen miettinyt tänä kesänä Jeesuksen rakkautta. Se on extremeä.