Minulla on jonkinmuotoinen ongelma purtavana,
enkä tiedä miten edetä.
Tämä on pitkä,minulle vakava viesti joten jos ei ole aikaa,hermoja tai tahtoa niin ei ole pakko jatkaa tästä eteenpäin.
Olen seurustellut/ollut avoliitossa naisen kanssa jo muutaman vuoden,kaikki hyvin siis.
Kun tavattiin hän oli nuori,kaunis ja vapaa,
ja onhan hän nuori ja kaunis edellenkin.=)
Meillä oli siihen aikaan läheinen hyvä suhde,jaettiin kaikki asiat,niin hyvässä kuin huonossakin.Rakastin häntä mielettömän paljon,ja rakastan toki edelleenkin.Jossain vaiheessa hän alkoi sitten muuttumaan ja seuraavien vuosien aikana hän alkoi käymään kokouksissa.Kävin itse jonkin aikaa mutta homma tyssäsi sitten minun kohdallani siihen kun useiden tapahtumien jälkeen
huomasin pääsaarnaajan kaksinaamaisen petollisuuden.Hän ajoi takaa jotain aivan omahyväisen omaa agendaa,eikä hän katsonut hyvällä vieraita kansalaisuuksia,ihonväriä tai muita sellaisia tekijöitä.Niissä seurakunnissa missä käytiin kokouksissa oli melko kirjavaa seuraa maailman jokaisesta kolkasta.
Raamatusta,rakkaastani ja kaikesta muusta huolimatta en voinnut kuolevaisessa mielessäni sitä sulattaa,en sitten millään.Tai sitten en vaan ollut tarpeeksi "aito" tai "hyvä" uskovainen.Huomattuaan tämän silmissäni hän esitti minulle uhkavaatimuksen :"Poistu meidän seurakunnasta tai sinut poistetaan!"No enpä jäännyt sinne sitä raukkaa miettimään.Vuodet vierivät ja naiseni käy muualla kokouksissa tätä nykyä.Sielläkin tosin aina välillä oli eräs käärmeenkielinen mies joka ei osannut muuta kuin tuoda intriigiä mukaansa.Hän juonitteli ihmisiä toisia vastaan,ja jokaista valunutta kyyneltä hän väitti Herran tahdoksi.Jokaisen kokouksen jälkeen jollakin oli paha mieli tai itku kurkussa.Noh,hän sitten jossain vaiheessa itse ymmärsi ettei hiljaisesta diplomatiasta ja Raamatusta huolimatta ollut kovinkaan tervetullut,ja sen jälkeen häntä ei ole sen kummemmin nähty.
Jossain vaiheessa nyt myöhemmin rakkaani sanoi sitten ettei jaksa enää meidä suhdetta.Kysyttyäni miksi,
hän vastasi että siksi koska häntä hävettää se että emme ole naimisissa,että en ole ottanut kasteen ja se että en ole yhtä aktiivinen kokouksissa,häntä nöyryytti kuulemma hirveästi tämä asia.Olen toki matkustellut paljon aikaisemmin elämässäni,nähnyt kulttureja,tavannut ihmisiä,lukenut kirjoja.
Mutta ongelmani on se että hänen mielestä kaikki muu on nykyään turhaa.Enää ei kuunnella yhdessä radiosta musiikkia...koska ne ovat syntisiä.
Enää ei katsella tv:stä elokuvia...koska ne ovat syntisiä.Enää ei tehdä itse asiassa yhdessä paljon yhtään mitään....koska se on syntiä.
Hän katsoo aina tuimalla silmällä jos kuuntelen omin päin jotain omaa musiikkia,esim Koji Kondoa,
Nobuo Uematsua,tai jotain muuta klassista japanilaista.Hän on sitä mieltä että Tae kwon do:sta saatan vastaanottaa pahoja henkiä,
ja että kaikki meditaatio-harjoitukset ovat lähellä heresiaa.Häntä esimerkiksi kummastuttaa kiinnostustani japanilaiseen kulttuuriin,
mytologiaan,filosofiaan,ruuanlaittoon,ihan miten vaan,koska se on hänen mielestä harhaoppia.
On vain olemassa yksi ainoa oppi,ristin oppi,eikä sekään mikään mustavalkoinen asia ole.
Niitä on kuulemma niin monta eri versioita vielä
itse Kristinuskon sisällä että ei itsekään ota selvää siitä aina mihin hellunhillunkokoukseen pitäisi mennä.
Ongelmani siis on se että rakastan häntä mielettömästi,enkä halua menettää häntä.
Itse hän kommentoi muutostaan sillaen että hänelle pelastus on tärkein.Olenko huono ihminen?
Pitäisikö minun vaan luopua hänestä ja tunteistani koska en ole yhtä "täydellinen sunnuntaikulkija" kuin hän?Kärsin tästä suunnattomasti ja tiedän että hänkin kärsii,mutta mitä teen?Meillä on hyvä yhteinen historia,enkä voi,halua tai edes pysty syyttämään Jumalaa tai uskontoa tästä.
Mutta meillä oli niin paljon hyvänhauskaa yhdessä silloin joskus ennenvanhaa ennen kuin asunto täyttyi saarna-pamleteilla ja virsikirjoilla.Jokaisessa huoneessakin on vähintään kolme Raamattua nykyään.
Olen kadottanut jotain mitä enää en löydä ja tunnen suunnatonta syyllisyyttä tästä.
Mitä jos hän kummiskin on oikeassa?Entä jos olen riivattu,ja se pahuus mikä sisälläni on ei halua Pyhää Henkeä lähelle.Mitä jos olen kirottu helvettiin puoleksi ikuisuudeksi kunnes "Morsian" tulee noutamaan omiaan?Armageddonin savut nousevat hiljaa,senhän näkee jo nytten,sillä tavalla kyllä uskon.
Ihminen rotuna ei kauan enää ole,näen untakin siitä.Ensin tulee sota,sitten kaikenlaisia sairauksia,sen jälkeen kaiken maailman sääilmiöitä.Kalifornia esimerkiksi vajoaa osittain mereen,liekkejä on siellä täällä.Ja unen loppupuolella tulee hyytävä talvi ja hiljaisus,lopullinen hiljaisuus.Mikä minua vaivaa kun en jaksa olla "uskovainen?" Niissäkin piireissä minut on petetty ja pilkattu niin monta kertaa joten miksi?Kuinka monta poskea minulla pitäisi olla?
Kertokaa mielipiteitänne ja ehdotuksia siitä miten minun pitäisi edetä,jos enää voin edetä siis.
Haluan apua tähän hätään,en vaan tiedä miten avunpyyntöä esittää,tai keneltä.
Or perhaps I truly am beyond all hope...
"Veritas ad Deum ducit"
enkä tiedä miten edetä.
Tämä on pitkä,minulle vakava viesti joten jos ei ole aikaa,hermoja tai tahtoa niin ei ole pakko jatkaa tästä eteenpäin.
Olen seurustellut/ollut avoliitossa naisen kanssa jo muutaman vuoden,kaikki hyvin siis.
Kun tavattiin hän oli nuori,kaunis ja vapaa,
ja onhan hän nuori ja kaunis edellenkin.=)
Meillä oli siihen aikaan läheinen hyvä suhde,jaettiin kaikki asiat,niin hyvässä kuin huonossakin.Rakastin häntä mielettömän paljon,ja rakastan toki edelleenkin.Jossain vaiheessa hän alkoi sitten muuttumaan ja seuraavien vuosien aikana hän alkoi käymään kokouksissa.Kävin itse jonkin aikaa mutta homma tyssäsi sitten minun kohdallani siihen kun useiden tapahtumien jälkeen
huomasin pääsaarnaajan kaksinaamaisen petollisuuden.Hän ajoi takaa jotain aivan omahyväisen omaa agendaa,eikä hän katsonut hyvällä vieraita kansalaisuuksia,ihonväriä tai muita sellaisia tekijöitä.Niissä seurakunnissa missä käytiin kokouksissa oli melko kirjavaa seuraa maailman jokaisesta kolkasta.
Raamatusta,rakkaastani ja kaikesta muusta huolimatta en voinnut kuolevaisessa mielessäni sitä sulattaa,en sitten millään.Tai sitten en vaan ollut tarpeeksi "aito" tai "hyvä" uskovainen.Huomattuaan tämän silmissäni hän esitti minulle uhkavaatimuksen :"Poistu meidän seurakunnasta tai sinut poistetaan!"No enpä jäännyt sinne sitä raukkaa miettimään.Vuodet vierivät ja naiseni käy muualla kokouksissa tätä nykyä.Sielläkin tosin aina välillä oli eräs käärmeenkielinen mies joka ei osannut muuta kuin tuoda intriigiä mukaansa.Hän juonitteli ihmisiä toisia vastaan,ja jokaista valunutta kyyneltä hän väitti Herran tahdoksi.Jokaisen kokouksen jälkeen jollakin oli paha mieli tai itku kurkussa.Noh,hän sitten jossain vaiheessa itse ymmärsi ettei hiljaisesta diplomatiasta ja Raamatusta huolimatta ollut kovinkaan tervetullut,ja sen jälkeen häntä ei ole sen kummemmin nähty.
Jossain vaiheessa nyt myöhemmin rakkaani sanoi sitten ettei jaksa enää meidä suhdetta.Kysyttyäni miksi,
hän vastasi että siksi koska häntä hävettää se että emme ole naimisissa,että en ole ottanut kasteen ja se että en ole yhtä aktiivinen kokouksissa,häntä nöyryytti kuulemma hirveästi tämä asia.Olen toki matkustellut paljon aikaisemmin elämässäni,nähnyt kulttureja,tavannut ihmisiä,lukenut kirjoja.
Mutta ongelmani on se että hänen mielestä kaikki muu on nykyään turhaa.Enää ei kuunnella yhdessä radiosta musiikkia...koska ne ovat syntisiä.
Enää ei katsella tv:stä elokuvia...koska ne ovat syntisiä.Enää ei tehdä itse asiassa yhdessä paljon yhtään mitään....koska se on syntiä.
Hän katsoo aina tuimalla silmällä jos kuuntelen omin päin jotain omaa musiikkia,esim Koji Kondoa,
Nobuo Uematsua,tai jotain muuta klassista japanilaista.Hän on sitä mieltä että Tae kwon do:sta saatan vastaanottaa pahoja henkiä,
ja että kaikki meditaatio-harjoitukset ovat lähellä heresiaa.Häntä esimerkiksi kummastuttaa kiinnostustani japanilaiseen kulttuuriin,
mytologiaan,filosofiaan,ruuanlaittoon,ihan miten vaan,koska se on hänen mielestä harhaoppia.
On vain olemassa yksi ainoa oppi,ristin oppi,eikä sekään mikään mustavalkoinen asia ole.
Niitä on kuulemma niin monta eri versioita vielä
itse Kristinuskon sisällä että ei itsekään ota selvää siitä aina mihin hellunhillunkokoukseen pitäisi mennä.
Ongelmani siis on se että rakastan häntä mielettömästi,enkä halua menettää häntä.
Itse hän kommentoi muutostaan sillaen että hänelle pelastus on tärkein.Olenko huono ihminen?
Pitäisikö minun vaan luopua hänestä ja tunteistani koska en ole yhtä "täydellinen sunnuntaikulkija" kuin hän?Kärsin tästä suunnattomasti ja tiedän että hänkin kärsii,mutta mitä teen?Meillä on hyvä yhteinen historia,enkä voi,halua tai edes pysty syyttämään Jumalaa tai uskontoa tästä.
Mutta meillä oli niin paljon hyvänhauskaa yhdessä silloin joskus ennenvanhaa ennen kuin asunto täyttyi saarna-pamleteilla ja virsikirjoilla.Jokaisessa huoneessakin on vähintään kolme Raamattua nykyään.
Olen kadottanut jotain mitä enää en löydä ja tunnen suunnatonta syyllisyyttä tästä.
Mitä jos hän kummiskin on oikeassa?Entä jos olen riivattu,ja se pahuus mikä sisälläni on ei halua Pyhää Henkeä lähelle.Mitä jos olen kirottu helvettiin puoleksi ikuisuudeksi kunnes "Morsian" tulee noutamaan omiaan?Armageddonin savut nousevat hiljaa,senhän näkee jo nytten,sillä tavalla kyllä uskon.
Ihminen rotuna ei kauan enää ole,näen untakin siitä.Ensin tulee sota,sitten kaikenlaisia sairauksia,sen jälkeen kaiken maailman sääilmiöitä.Kalifornia esimerkiksi vajoaa osittain mereen,liekkejä on siellä täällä.Ja unen loppupuolella tulee hyytävä talvi ja hiljaisus,lopullinen hiljaisuus.Mikä minua vaivaa kun en jaksa olla "uskovainen?" Niissäkin piireissä minut on petetty ja pilkattu niin monta kertaa joten miksi?Kuinka monta poskea minulla pitäisi olla?
Kertokaa mielipiteitänne ja ehdotuksia siitä miten minun pitäisi edetä,jos enää voin edetä siis.
Haluan apua tähän hätään,en vaan tiedä miten avunpyyntöä esittää,tai keneltä.
Or perhaps I truly am beyond all hope...
"Veritas ad Deum ducit"
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mitään yksiselitteistä vastausta ei ole olemassa, siitä sinun on hyvä alkaa. Sitten yksi hyvin tärkeä seikka, joka ihmisen olisi hyväksyttävä tunteistaan huolimatta on, että jokainen ihminen on yksilö. Koska itse olen kristitty sanon että Jumala loi meidät omaksi kuvakseen, mieheksi ja naiseksi Hän meidät loi. Hän siunasi meidät ja antoi meille nimen: ”Ihminen”. Siispä sinä olet Jumalan luoma ihminen. Meille ihmisille on annettu suurempi ymmärryksen lahja kuin eläimille ja meille on jätetty valinnan mahdollisuus elämässämme. Se valinnan mahdollisuuden käyttö on jokaisella ihmisellä. Ihmiset kehittyvät tässä elämässä myös omaan tahtiinsa yksilöiksi, se taas on Jumalan säätämä laki enkä osaa kertoa niiden syistä sen enempää. Tärkeää tuossa asiassa on kuitenkin ymmärtää oma yksilöllisyytensä ja hyväksyä se.
Te kaksi rakastavaista olette siis yksilöitä jotka kehitytte jatkuvasti. Nyt sinun sydämesi valittu on kasvanut aikuisena siihen suuntaan että hän haluaa suhteen tähän Jumalaan joka hänet on luonut. Hän on ilmeisesti käynyt aika tiuhaan erilaisissa vapaissa suunnissa ja omaksunut sieltä saamaansa oppia. Se mitä hän ei ole oivaltanut on ”vapaa tahto” se jota Jumala käyttää kun hän haluaa aitoja seuraajia Jeesukselle.
Hänen toiveensa olisi, että kaikki olisi niin täydellistä hänen perheessäänkin, että sinä olisit kypsynyt samalla tavalla kuin hän. Teillä on kuitenkin erilainen ote asioihin ja niinkauan kun sinun ”vapaaseen tahtoosi”, jonka Jumala meille antoi, ei kuulu kokouskristillisyys, niinkauan sinun ei sitä pidä alkaa väkisin harrastamaan.
Paavalin ohje joka koski niinkin inhimillistä toimintaa kuin ruokailu, kirjoitti roomalaiskirjeessään 14 tällaisen totuuden : Mutta joka epäröi ja kuitenkin syö, on tuomittu, koska se ei tapahdu uskosta; sillä kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä.
Sinä ikävöit teidän kahden välistä elämää alkuaikoina ja olet sitä mieltä että Jeesus on tullut ja pilannut koko päivällisen. Voin kertoa, että vaikka ystäväsi tänäpäivänä luopioituisi uskostaan hän ei enää ole se sama ihminen kuin vuosia sitten, et ole muuten sinäkään. Me ihmiset kasvamme ja muutumme ihan loppuun asti. Mikä on hienoa teidän suhteessanne, rakkaus ei ole livistänyt mihinkään. Se on teidän välillänne lamppu joka yhdistää.
Unen maailmoissa käydään usein alitajuisesti läpi omaa sielunmaailmaa, se on kuin sellainen sielun purkautuminen ahdistavien asioiden edessä. ”tuntuu että maailmani tuhoutuu”.
En ala sinua evankelioimaan, koska sinulla on hieman kauhukuvia kristittynä olemisesta. Sinä tarvitset nimittäin nyt hieman lisäaikaa ja levon, sinä tarvitset löytää sisältäsi vastauksen mitä sinun olisi tehtävä. Kysymykseesi mitä vaivaa kun ei jaksa olla uskovainen. Voin kertoa etten minäkään jaksa olla uskovainen. Voima annetaan ylhäältä valinnat tulevat sydämestä. Kukaan ei yksin jaksa.
Poikkeama muihin uskontoihin kristinuskossa on elävä Jumala ja elävä Jumalan Poika. Jos tunnet kiinnostusta rukoile Jeesus-nimessä.
Rukoilen puolestasi – nimittäin sit ku se oivallus tulee nii vanhat jutut putoo kuin rikkinäinen vaate kadulle ja sinä tiedät mitä sinun tulee tehdä.
Sunnuntaihan on viikon ensimmäinen arkipäivä.
Jumala siunasi ja pyhitti seitsemännen päivän sapatin lauantain, ja Jeesus sanoo sapatti on annettu ihmistä varten.
Kalenteri on muutettu v.1973 sunnuntai muutettiin viikon seitsemänneksi päiväksi harhauttamaan ihmiskuntaa.
Jesaja 58:13 Jos sinä pidätät jalkasi sapattia rikkomasta, niin ettet toimita omia asioitasi minun pyhäpäivänäni, vaan kutsut sapatin ilopäiväksi, Herran pyhäpäivän kunnioitettavaksi ja kunnioitat sitä, niin ettet toimita omia toimiasi, et aja omia asioitasi etkä puhu joutavia.
14. Silloin on ilosi oleva Herrassa ja minä kuljetan sinut maan kukkuloitten ylitse, ja minä annan sinun nauttia isäsi Jaakobin perintöosaa. Sillä Herran suu on puhunut.