Politiikassa kannattaa aina välillä tarkastella muitakin jakolinjoja kuin vasemmisto/oikeisto, koska se ei aina kuvaa riittävän tarkasti sitä, missä todelliset jakolinjat ovat menneet.
Ennen toista maailmansotaa ja Venäjän vallankumousta yksi jakolinja meni siiä, pitäisikö Suomen itsenäistyä vai ei. Maalaisliitossa ei tuolloin tainnut olla paljoakaan radikaaleja, itsenäisyyden kannattajia, kun ne löytyivät pääasiassa radikaalista oikeistosta.
Sisällissodassa maalaisliitto sen sijaan sijoittui selvästi valkoisten puolelle, kommunismia vastaan.
Sotia edeltäneinä vuosikymmeninä yksi kajolinja meni nimenomaan suhtautumisessa poliittisiin ääriliikkeisiin, joita toisaalla edustivat kommunistit ja sosialidemokraatit ja toisaalla porvaristo ja äärioikeistolaiset liikkeet, kuten IKL ja Lapuanliike. Maalaisliitto ei kommunisteista tykännyt, sieti sosialidemokraatteja, mutta osa maalaisliitosta tuki ja meni mukaankin IKL:n ja lapuanliikkeen toimintaan, kun pääosa maalaisliitosta oli melko suvaitsevaisia keskitien kulkijoita.
Sotien jälkeen maalaisliitto oli vahvasti kommunismin vastainen niin kuin kaikki muutkin puolueet SKDL:oa ja maan alta päässyttä SKP:tä lukuunottamatta. SDP oi tuolloin se voima, joka käytännössä esti kommunismin laajentumisen, ehkä jopa vallankumouksen, kun mm. Tsekkoslovakiassa toteutettiin "kansandemokratia" NL:on tuella omien kommunistien voimin ja lopulta hyvin väkivaltaisesti, kun vastustajat teloitettiin.
Urho Kekkonen jakoi heti sodan jälkeen maalaisliittoa aina voimakkaasti. Kekkosen toiminta oikeusministerinä ja sotasyyllisyysoikeudenkäyntien junailijana tuomittiin maalaisliitossa yhtä ankarasti kuin kokoomuksessa ja SDP:ssäkin. Monikaan maalaisliittolainen ei ymmärtänyt, miksi Kekkonen liittoutui kommunistien ja NL:on valvontakomission kanssa isänmaallisia suomalaisia vastaan säätämään taannehtivaa ja perustuslain vastaista lakia NL:on vaatimuksesta "sotarikollisten" tuomitsemiseksi. Erityisesti maalaisliittolaisia hirvitti se, että Kekkonen veti oma-aloitteisesti syytettyjenj joukkoon myös kaksi maalaisliittolaista, joilla ei ollut sodan kanssa mitään tekemistä.
Niinpä Kekkonen pysyi yhtenä kaikkein selvimpänä poliittisena jakoilinjana suomalaisessa sisäpolitiikassa koko sotien jälkeisen ajan aina sairastumiseensa saakka. Maalaisliitto ei koskaan asettunut sataprosenttisesti Kekkosen tueksi, mikä Kekkosta suuresti harmitti.
Kekkosen hoitamien idänsuhteiden loppuaikoina ja varsinkin koiviston presidenttikauden aikana uudeksi jakolinjaksi keskustassa muodostui suhtautuminen markkinatalouteen ja EU:iin. Ilmeisesti Kekkosen perintö vaikutti vahvgasti siihen, että valtaosa keskustasta edelleenkin asettuu markkinatalouden ja EU-jäsenyyden vastustajien joukkoon uskoen, että sisäpolitiikalla voidaan säädellä markkinoita ikään kuin eddelleen eläisimme kekkosajan suljetun talouden Suomessa.
Vasta nyt, Matti Vanhasen puheenjohtaja- ja pääministerikaudella, on keskustassa alkanut näkyä selvä siirtymä markkinatalouden vastustuksesta markkinatalouden hyväksymisen suuntaan. Juuri käyty välikysymyskeskustelu on todennäköisesti yksi ratkaiseva tekijä siinä, että markkinatalous avautuu yhä useammalle keskusan kannattajalle oikeassa valossaan ja samalla paljastuu, että vasemmiston pikkunäppärä politikointi sillä, että valtio muka enää ohjailisi yritystoimintaa on täyttä puppua.
On hienoa nähdä, että keskusta on viisastumassa - vihdoinkin.
Ennen toista maailmansotaa ja Venäjän vallankumousta yksi jakolinja meni siiä, pitäisikö Suomen itsenäistyä vai ei. Maalaisliitossa ei tuolloin tainnut olla paljoakaan radikaaleja, itsenäisyyden kannattajia, kun ne löytyivät pääasiassa radikaalista oikeistosta.
Sisällissodassa maalaisliitto sen sijaan sijoittui selvästi valkoisten puolelle, kommunismia vastaan.
Sotia edeltäneinä vuosikymmeninä yksi kajolinja meni nimenomaan suhtautumisessa poliittisiin ääriliikkeisiin, joita toisaalla edustivat kommunistit ja sosialidemokraatit ja toisaalla porvaristo ja äärioikeistolaiset liikkeet, kuten IKL ja Lapuanliike. Maalaisliitto ei kommunisteista tykännyt, sieti sosialidemokraatteja, mutta osa maalaisliitosta tuki ja meni mukaankin IKL:n ja lapuanliikkeen toimintaan, kun pääosa maalaisliitosta oli melko suvaitsevaisia keskitien kulkijoita.
Sotien jälkeen maalaisliitto oli vahvasti kommunismin vastainen niin kuin kaikki muutkin puolueet SKDL:oa ja maan alta päässyttä SKP:tä lukuunottamatta. SDP oi tuolloin se voima, joka käytännössä esti kommunismin laajentumisen, ehkä jopa vallankumouksen, kun mm. Tsekkoslovakiassa toteutettiin "kansandemokratia" NL:on tuella omien kommunistien voimin ja lopulta hyvin väkivaltaisesti, kun vastustajat teloitettiin.
Urho Kekkonen jakoi heti sodan jälkeen maalaisliittoa aina voimakkaasti. Kekkosen toiminta oikeusministerinä ja sotasyyllisyysoikeudenkäyntien junailijana tuomittiin maalaisliitossa yhtä ankarasti kuin kokoomuksessa ja SDP:ssäkin. Monikaan maalaisliittolainen ei ymmärtänyt, miksi Kekkonen liittoutui kommunistien ja NL:on valvontakomission kanssa isänmaallisia suomalaisia vastaan säätämään taannehtivaa ja perustuslain vastaista lakia NL:on vaatimuksesta "sotarikollisten" tuomitsemiseksi. Erityisesti maalaisliittolaisia hirvitti se, että Kekkonen veti oma-aloitteisesti syytettyjenj joukkoon myös kaksi maalaisliittolaista, joilla ei ollut sodan kanssa mitään tekemistä.
Niinpä Kekkonen pysyi yhtenä kaikkein selvimpänä poliittisena jakoilinjana suomalaisessa sisäpolitiikassa koko sotien jälkeisen ajan aina sairastumiseensa saakka. Maalaisliitto ei koskaan asettunut sataprosenttisesti Kekkosen tueksi, mikä Kekkosta suuresti harmitti.
Kekkosen hoitamien idänsuhteiden loppuaikoina ja varsinkin koiviston presidenttikauden aikana uudeksi jakolinjaksi keskustassa muodostui suhtautuminen markkinatalouteen ja EU:iin. Ilmeisesti Kekkosen perintö vaikutti vahvgasti siihen, että valtaosa keskustasta edelleenkin asettuu markkinatalouden ja EU-jäsenyyden vastustajien joukkoon uskoen, että sisäpolitiikalla voidaan säädellä markkinoita ikään kuin eddelleen eläisimme kekkosajan suljetun talouden Suomessa.
Vasta nyt, Matti Vanhasen puheenjohtaja- ja pääministerikaudella, on keskustassa alkanut näkyä selvä siirtymä markkinatalouden vastustuksesta markkinatalouden hyväksymisen suuntaan. Juuri käyty välikysymyskeskustelu on todennäköisesti yksi ratkaiseva tekijä siinä, että markkinatalous avautuu yhä useammalle keskusan kannattajalle oikeassa valossaan ja samalla paljastuu, että vasemmiston pikkunäppärä politikointi sillä, että valtio muka enää ohjailisi yritystoimintaa on täyttä puppua.
On hienoa nähdä, että keskusta on viisastumassa - vihdoinkin.
Vastaukset 11
Vanhimmat
muidenkin olevan yhtä tyhmiä kuin itse on. Rauhoituhan papparainen ettei jakomielitauti sinua tapa.
koko suomen hyväksi.
Eikä vallankumouksen merkeissä, vaan alusta alkaen Kepulaisen tasavallan puolesta.
Kepu - aikaisemmalta nimeltään Maalaisliitto - kannatti alusta asti tasavaltaista valtio.
Keskustassa, tai ainakin sen johdossa, tosiaan on alettu ymmärtää markkinatalouden todellinen luonne, että se tuottaa sittenkin parhaiten hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitoon (ja maataloudenkin tulemiseen) vaadittavan vaurauden. Sosialidemokraateista poiketen he ymmärtävät ettei kansantalous ole nollasummapeliä jossa rajattua kakkua jaetaan tasan kaikille vaan siinä hyvin hoidettuna kansantalouden jaettavaa kakkua riittää kaikille enemmän.
Kepu on perskarvojaan myöten tukiaispuolue, joka pyrkii aina jakamaan pääomapuolueiden (kok, demarit) hankkiman materiaalisen lisäarvon kannattajiensa kannattamattomaan toimintaan. Kepulaisen kädet ovat rehellisten ihmisten taskuissa. Muista se!
Kyllähän se tiedetään että kepu on aina vaatimassa itselleen suurempaa ja suurempaa osaa jaettavasta. Siksi he ovat ymmärtäneet että eniten uutta jaettavaa syntyy vapaan markkinatalouden avulla. Demarihörhöt kuvittelevat edelleen että valtiovallan pitää ohjata yrityksiä teettämään kannattamatonta tai huonosti kannattavaa työtä joka ei todellisuudessa lisää sitä jaettavaa hyvää tippaakaan.
Keskustan liberaalinen kaupunkilaissiipi ja korkeammin koulutetut maataloustuottajat sekä kepulaiset virkamiehet ymmärtävät tämän.
Toisen vaakakupin painolastina on kuitenkin se, että keskustan kannatuksen suurin osa lepää yvin vähän koulutetun, pienituloisen ja politiikasta hyvin yksioikoisesti ajattelevien ihmisten varassa, jotka ovat erittäin helppo nakki jokaiselle populistiselle kansankiihottajalle.
Timo Soinia takuulla ihastellaan tässä osassa kepulaisia, mistä valitettavasti aika moni aktiivikeskustalainen on niin huolissaan, ettei uskalla tuoda julki omia markkinataloutta kannattavia näkemyksiään, vaan säestelevät mieluummin näitä koko ajan vähemmistöön jääviä konservatiivipopulisteja ja vanhan jakopolitiikan kepulaisia.
Keskustassa on nyt kaksi erilaista linjaa, eli markkinatalouden jakolinja menee keskustan sisällä. keskustan kannatuksen säilyminen ja kasvu riippuu täysin siitä, miten paljon keskustalaisia siirtyy konservatiivisuudesta edistykselliseen: menneen puolustamisesta tulevaisuuden mahdollisuuksien ideointiin ja toteuttamiseen.
Uudistajia ja säilyttäjiä on kaikissa suurissa puolueissa. Näin on varsinkin kepussa ja demareissa.
Uusi kaksipuoluejärjestelmä ei välttämättä muodostu nykypuolueiden ympärille (ainakaan uudistajien osalta), mistä syystä perinteinen oikeisto-vasemmisto-asetelma menettää merkityksensä. Tuomioja - Lipponen asetelma on toistaiseksi jäähyllä demareissa, muttei voi olla sitä enää kovin pitkään. Uuden puheenjohtajan on oltava joku muu kuin Tuomioja, mikäli vaalimenestystä kansalaisten keskuudessa halutaan. Tällä en tarkoita, etteikö pörssiyhtiöiden lyhytnäköiseen toimintaan voisi puuttua.
Kehut kovasti kepun Vanhasta. Itse en näe hänessä mitään kovin merkittävää uudistuskykyä. Pikemminkin Vanhanen on muiden vietävissä. Nyt vie kokoomus, viime hallituksessa demarit. Ja kokoomuksessakin ovat omat natovastustajansa, joten kansanarmeijaan luotetaan vielä sielläkin, vaikka varusmiehiä kuolee kuntotesteissä.
Ennakkoluuloton suhtautuminen muutokseen, kyky visioida tulevaisuutta, asettaa uusia, realistisia tavoitteita ja niitä kohti pyrkiminen aktiivisesti ja muutoshakuisesti on tulevan jakolinjan toinen ulottivuus.
Toinen ulottuvuus on sitten kantapäät maassa jarruttava ja vanhoista, saavutetuista eduista kiinni pitävä konservatiivisuus ja etujärjestökorporaatioiden varaan rakennettu pelkästään omien etujen ajamiseen tähtäävä junttaus politiikka. Tämä on hyvin vahingollista demokratialle, koska korporaatiot rahoittavat puolueita ja ehdokkaita, ja vaativat valituiksi tulleiden ajavan rahoittajiensa asiaa.
Tämä jako menee nyt kaikkien puolueiden sisällä jossain kohtaa. Kokoomus, vihreät ja rkp ovat ehkä eniten uudistavan politiikan asialla, vaikka niissä konservatiiveja jarrumiehiä onkin asiasta riippuen.
Täysien jarrumiesten roolissa ovat vasurit, persut ja kristilliset. Sieltä ei löydy mitään myönteistä sen suhteen, millaiseksi Suomi pitäisi tulevaisuudessa rakentaa. kunhan vastustavat kaikkea.
Keskustassa on minun mielestäni ollut tämän hallituskauden aikana hyvä liike pois taantumuksesta ja kohti edistyksellisyyttä. SDP on nyt saman haasteen edessä, koska Heinäluoma oli haudata ennen niin edistyksellisen SDP:n täysin upoksiin menneisyyden hetteikköihin.
Maalaisliitto oli Suomen itesenäisyyden kannalla heti kun siihen näytti tulevan tilaisuus Venäjän vallnkumouksen myötä.
Maalaisliitto oli mielestäni demareitakin tärkeämpi tekijä kommunistien valtaan pääsyn estämisessä heti sodan jälkeen. Silloin valtaosa väestä asui maalla, jossa käytiin suurimittainen kamppailu kommunistien ja maalaisliiton välillä. Työläisten ja pienviljelijöiden keskuudessa kommunisteilla oli suuri kannatus. Maalailiitto voitti. Samoihin aikoihin demarit löivät kommunistit suurissa teollisuustyöpaikoilla.
Kekkosta ei liion tuomittu missään piireissä sotasyyyllisyysoikeudenkäynnin junailusta. Sehän oli määrätty hävityn sodan meille sanellussa Pariisin rauhansopimuksessa. Paasikivi ja Kekkonen hoitivat asian tyylikkäästi niin että se ssatiin tehdä meidän omassa tuomioistuimessa, jossa sitten hyvin pieni määrä sodan aikaisia johtajia saivat pikkuiset vankeustuomiot, josista he kärsivät hyvissä oloiss puolet ja pääsivät vapaaksi. Toinen mahdollisuus olisi ollut, jolla jo venäläiset petloittelivat, viedä syytetty Venäjälle tuomittavaksi. Niinhän tehtiin saksalaisille, heidät tuomittiin Nurnbergissä - enimmäkseen kuolemaan. Meillä ainoastaan Tanner ei ymmärtänyt tapausta ja sai siitä loppuelämäkseen vaivan,joka vei hänet piloille ja kelpaamattomaksi poliittiseen toimintaan.
Kekkonen lisäsi koko toimintansa ajan kansansuosiotaan, viimeisissä presidentinvaalissa hän sai 86 % valitsijamiehistä.
Keskusta, joka on saanut alkunsa itsenäisten talonpoikien puolueena, on aina ollut markkinatalouden kannattaja. Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä vain markkinatalous oli kapistalistisessakin Euroopassa paljon vasemmistolaisempaa suljettua taloutta kuin nykyään, ei meillä edes siitä suljetuimmasta päästä. Keskustajohtoisen Ahon hallituksen aikana Suomi liitettiin EU:hun, neuvottelijoina olivat Aho, Haavisto ja Salolainen.
Keskusta torjui maaseudun kommunismin aika vähällä vaivalla. Tärkeää työtä se tietenkin oli.
SDP:llä sen sijaan oli erittäin rankka urakka korpilakkojen murtajana ja kommunistien eristämisessä ay-toiminnan ja mm. TUL:n luottamuspaikoilta. Myös monessa työväenyhdistyksessä jouduttiin käyttämään hieman laittomiakin keinoja, etteivät talot ja työväenyhdistysten omaisuus olisi joutuneet kommunistien kaappaamiksi. Tämä taistelu oli joskus väkivaltaistakin ja sai aikaan, että SDP:n paikallisosasto organisoituivat hyvin tehokkaaksi, salaiseksi tiedotusverkostoksi konnunisteja tarkkailemaan ja eristämään heidän valintansa mihinkään päätösvaltaisiin elimiin.
Kekkonen oli heti sotasyyllisyysoikeudenkäyntien jälkeen hyvin tiiviissä yhteistyössä kommunisteja vastaan ja työskenteli siinä tarkoituksessa tiiviisti Tannerin kanssa. Eräiden tietojen mukaan Kekkonen ja Tanner kyläilivätkin toinen toistensa perheiden luona. Välirikko tuli vasta sitten, kun NL leimasi Tannerin kommunismin ja Neuvostoliiton viholliseksi nro 1. Silloin Kekkosen oli otettava hajurako Tanneriin saavuttaakseen Moskovan luottamuksen.
Kekkosen käyttäytymisen valvontakomission ja silloisten kgb-yhteysmiesten kanssa (Kekkonenhan oli vanhan valtiollisen poliisin etsivä taustaltaan ja tunsi tekniikat) herätti paljon vastustusta kaikissa pulueissa. Samoin se, että Kekkonen niin voimakkaasti tuki valvontakomissiota kaikissa sen vaatimuksissa. Paasikivi oli Kekkosen suurin jarru, ja esim. Mannerheimin vapauttaminen syytettyjen joukosta oli puhtaasti Paasikiven perättömyyden aokaansaannos. Tanner oli itse asiassa syytön kokonaan, vaikka olikin tullut mukaan sodanaikaiseen halliytukseen. Moskova kuitenkin vaati tannerin väen väkisin syytetyksi, koska OW Kuusinen sitä vaati kostoksi sille, että Tanner esti sen, ettei SDP lähtenyt yhtenäisenä kansallissotaan, vaan "petti punaiset". Tähän peliin alistumisesta Kekkonen menetti koko maalaisliiton luottamuksen eikä saavuttanut sitä sataprosenttisesti koko elinaikanaa.
Markkinatalouden suhteen olen hieman eri mieltä. keskusta on aina pyrkinyt hoitamaan asiat niin, ettei vapaa kilpailu ole uhannut mitään sen hallussa olevaa yritystoimintaa ja aikoinaan tähdännyt erityisesti valtionyhtiöiden monipolien rakentamiseen.
Koko kepun 8 vuoden oppositioaikakin oli täynnä parkumista yltiölibertaristisesta markkinavoimille antautumisesta ja valtionyhtiöiden yksityistämisen vastustusta huippuna älytön farssi, jonka kepu nosti Soneran umts-kaupoista.
Vasta nyt, viimeisen vuoden aikana keskustassa on näkynyt oireita markkinatalouden todellisen olemuksen ymmärtämisestä, minkä olen ollut huoimaavinani laajentuvan yhä useampien keskustalaisten ajatusmaailmaan.
Se on hyvä asia se kaikille suomalaisille, jotka haluamme hyvinvointimme rahoituspohjan kehittyvän ikääntymisestämme ja eläköitymisestämme huolimatta.
kun tiedät.