Rakas päiväkirja! On yksi asia, josta haluan kirjoittaa.
29 vuotta sitten rakastuin nuoreen mieheen "Johannekseen", jonka kans tuntui synkkaavan. Hän oli kunnianhimoinen ja moraaliakin löytyi. Ahkera ja melko ylpeäkin, ei huolinut apua kotoaan vaan halusi pärjätä omillaan. Voi, että minä kunnioitin ja kunnioitan häntä siitä edelleen. Moni meidät tunteva sanoi, että oltiin niin samalla aaltopituudella, että olisi voinut luulla meidän kasvaneen yhdessä. Useimmiten kävi niin, että kun aloimme puhua yhtäaikaa samasta asiasta tai kun toinen aloitti puheen niin toinen jatkoi lauseen loppuun. Ja joskus tuntui kuin sähkövirta olisi kulkenut läpi kehon jo pelkästä kosketuksesta. Välillä oleilimme eri paikkakunnilla ja silloinkin olimme vilkkaassa kirjeenvaihdossa. Sitten tuli ilmi, että hän suunnitteli yhteistä tulevaisuutta. Mutta minä olin jo pilannut kaiken. Olin aina ollut kauhean mustasukkainen ja pahaa oloa helpottaakseni vietin huonoa elämää. Ryyppäsin ja "kostin" käymällä vieraissa, en kyllä vieläkään usko hänenkään olleen ihan uskollinen vaikka tiedän, että oma mustasukkaisuuteni oli liioiteltua. Yritin ottaa etäisyyttä vaikka pidimme edelleen yhteyttä. Ja niin siinä kävi, että onnistuin hankkimaan sukupuolitaudin, jonka Johanneskin sitten sai. Ilmeisesti hän oli valmis antamaan anteeksi mutta minä en pystynyt antamaan anteeksi itselleni. Pidin itseäni niin huonona. Viimeisen kerran kun tapasimme sanoin, että minä otan sitten yhteyttä. Niipä tein katoamistempun,lähdin ihan oudolle paikkakunnalle ja kielsin ketään kertomasta Johannekselle mihin olen mennyt. Kun ei minusta alkanut kuulua mitään hän kysyi äidiltäni mihin olin mennyt. Äitini olisi halunnut kertoa, hän todella piti ystävästäni, mutta olin vannottanut häntä olemaan kertomatta.
Olin ollut syöksykierteessä jo jonkin aikaa, eikä yhtään paremmin alkanut mennä. Tunsin hirveitä itsesyytöksiä ja inhosin itseäni. Aina välillä onnistuin kuulemaan tietoja hänen elämästään.
Minun elämäni on ollut rankkaa, paljon vastoinkäymisiä. Ihmissuhteeni eivä ole koskaan kestäneet kovin kauan ja arvelen sen johtuvan siitä, etten ole päässyt yli tästä nuoruuden rakkaudesta, meidän suhde kesti vajaat 3 vuotta. Aina hän on ollut mielessä, joskus olen toivonut, että kunpa tapaisin hänet. En tiedä haluaisinko mitään enempää mutta olisi kiva tavata hänet edes kerran. Joskus tulee sellainen tunne, että hän on jossain lähellä tai ajattelee minua. Vihaan itseäni vieläkin oman töppäilyni takia mutta yritän ajatella, että näin oli tarkoitettu käyvän. Minun pitäisi vain oppia hyväksymään se. En tiedä opinko koskaan.
29 vuotta sitten rakastuin nuoreen mieheen "Johannekseen", jonka kans tuntui synkkaavan. Hän oli kunnianhimoinen ja moraaliakin löytyi. Ahkera ja melko ylpeäkin, ei huolinut apua kotoaan vaan halusi pärjätä omillaan. Voi, että minä kunnioitin ja kunnioitan häntä siitä edelleen. Moni meidät tunteva sanoi, että oltiin niin samalla aaltopituudella, että olisi voinut luulla meidän kasvaneen yhdessä. Useimmiten kävi niin, että kun aloimme puhua yhtäaikaa samasta asiasta tai kun toinen aloitti puheen niin toinen jatkoi lauseen loppuun. Ja joskus tuntui kuin sähkövirta olisi kulkenut läpi kehon jo pelkästä kosketuksesta. Välillä oleilimme eri paikkakunnilla ja silloinkin olimme vilkkaassa kirjeenvaihdossa. Sitten tuli ilmi, että hän suunnitteli yhteistä tulevaisuutta. Mutta minä olin jo pilannut kaiken. Olin aina ollut kauhean mustasukkainen ja pahaa oloa helpottaakseni vietin huonoa elämää. Ryyppäsin ja "kostin" käymällä vieraissa, en kyllä vieläkään usko hänenkään olleen ihan uskollinen vaikka tiedän, että oma mustasukkaisuuteni oli liioiteltua. Yritin ottaa etäisyyttä vaikka pidimme edelleen yhteyttä. Ja niin siinä kävi, että onnistuin hankkimaan sukupuolitaudin, jonka Johanneskin sitten sai. Ilmeisesti hän oli valmis antamaan anteeksi mutta minä en pystynyt antamaan anteeksi itselleni. Pidin itseäni niin huonona. Viimeisen kerran kun tapasimme sanoin, että minä otan sitten yhteyttä. Niipä tein katoamistempun,lähdin ihan oudolle paikkakunnalle ja kielsin ketään kertomasta Johannekselle mihin olen mennyt. Kun ei minusta alkanut kuulua mitään hän kysyi äidiltäni mihin olin mennyt. Äitini olisi halunnut kertoa, hän todella piti ystävästäni, mutta olin vannottanut häntä olemaan kertomatta.
Olin ollut syöksykierteessä jo jonkin aikaa, eikä yhtään paremmin alkanut mennä. Tunsin hirveitä itsesyytöksiä ja inhosin itseäni. Aina välillä onnistuin kuulemaan tietoja hänen elämästään.
Minun elämäni on ollut rankkaa, paljon vastoinkäymisiä. Ihmissuhteeni eivä ole koskaan kestäneet kovin kauan ja arvelen sen johtuvan siitä, etten ole päässyt yli tästä nuoruuden rakkaudesta, meidän suhde kesti vajaat 3 vuotta. Aina hän on ollut mielessä, joskus olen toivonut, että kunpa tapaisin hänet. En tiedä haluaisinko mitään enempää mutta olisi kiva tavata hänet edes kerran. Joskus tulee sellainen tunne, että hän on jossain lähellä tai ajattelee minua. Vihaan itseäni vieläkin oman töppäilyni takia mutta yritän ajatella, että näin oli tarkoitettu käyvän. Minun pitäisi vain oppia hyväksymään se. En tiedä opinko koskaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tuskin. Sääliksi käy raukka.
Ei otsikon tarkoitus ollut kysyä mitään vaan se on Supremesien levy, joka liittyy siihen aikaan, jossta kerroin. Eikä juttu ollut tarkoitettu sulle. Mikä sua risoo?
Joku oli näköjään vastannut mun puolesta. Ja kommentoinut väärää kannanottoa. Mutta olen samaa mieltä: risooko joku?