25.6. Suomen lehdistöä kuohutti paria päivää aiemmin tukholmalaisessa Social-Demokratenissa ilmestynyt artikkeli. Lehdessä oli ilmestynyt otsikolla “Kuinka Suomen valkoiset kohtelevat vankejaan” punakaartin sairaanhoitajattaren haastattelu, jossa tämä kertoi punavankien huonosta kohtelusta ja useista syyttömästi vangituista. Suomessa Social-Demokratenia syytettiin valheellisten tietojen levittelystä.
26.6. Suomen senaatti lähetti Englannin hallitukselle nootin, jossa vaaditiin englantilaisia joukkoja poistumaan Petsamon alueelta ja jättämään sen Suomelle. Senaatti vetosi siihen, että Petsamon oli jopa keisari Aleksanteri katsonut kuuluvan Suomelle. Englannin edustaja piti noottia uhkavaatimuksena ja katsoi sen osoittavan, että Suomi oli Saksan myötäilijä.
26.6. Turun ja Porin läänin maaherran määräämä tutkimus virkamiesten suhtautumisesta punaisten hallitukseen kapinan aikana ei tuottanut mitään erityisen raskauttavia tietoja virkamiehistä. Joukko poliiseja sen sijaan havaittiin syyllisiksi ja erotettiin toimistaan.
26.6. Kööpenhaminassa alkoi pohjoismaisten ministerien kokous. Ruotsin, Norjan ja Tanskan valtio- ja ulkoministerit tapasivat. Suomi ei osallistunut kokoukseen.
27.6. Suomen kouluista poistettiin venäjän kielen pakollinen opetus.
27.6. Rudolf Holsti, nuorsuomalainen poliitikko lähetti Lontoosta muistion tasavaltalaisten johtohenkilöille. Muistio oli näytettävä Eero Erkolle, K. J. Ståhlbergille, Uuno Branderille, Santeri Alkiolle ja Kyösti Kalliolle. Muistiossaan hän arvosteli voimakkaasti monarkisteja ja korosti liittoutuneitten taloudellista ja sotilaallista voimakkuutta. Hänen mukaansa Saksa ei kykenisi voittamaan sotaa. Holsti myös väitti punaisten vallankumousyrityksen olleen saksalais-bolsevistinen salaliitto, joka auttoi saksalaisia tunkeutumaan maahan.
10.7. Paasikivi valehteli yhteisvaltuuskunnalle, että jos valtiopäivät nielisivät monarkian, niin Saksa hoitaisi Itä-Karjalan asian Suomelle mieluisasti. Tosiasiassa Saksa suhtautui asiaan penseästi. Se väitti että Suomen ja Venäjän suhteet muodostuisivat kestämättömäksi, jos koko Itä-Karjala kuuluisi Suomelle. Saksa ei halunnut joutua vastaisuudessa sotaan Venäjää vastaan Suomen takia.
Paasikiven argumentti oli painokas. Suomella oli monta syytä toivoa Itä-Karjalaa. Itä-Karjalan raja olisi helposti puolustettavissa, ja seutu olisi arvokas niin taloudelliselta kuin kansalaisromanttiseltakin kannalta. Suomi ei voinut marssia suoraan Itä-Karjalaan, koska silloin luultavasti oltaisiin jouduttu suoralta kädeltä ententevaltojen kanssa sotaan; armeija tuskin siihen kunnolla olisi kyennytkään. Yleensä toivottiin Saksan painostavan Neuvosto-Venäjää neuvotteluissa, jotta Itä-Karjala voitaisiin liittää Suomeen rauhanomaisesti. Monet, esimerkiksi Paasikivi, epäilivät että jos se Suomeen liitettäisiin, jouduttaisiin sotaan ympärysvaltojen kanssa, tapahtuipa yhdistäminen millä tapaa hyvänsä - liittoutuneethan eivät tunnustaneet neuvostovaltaa. Paasikivi halusi vaatia Itä-Karjalaa siitä huolimatta, eikä pelännyt sotaa Englantia vastaan, toisin kuin monet muut. Sokea luottamus Saksaan, sen hyväntahtoisuuteen ja sen varmaan voittoon oli kuitenkin tavallista, joten Paasikiven näkökanta ei tuntunut järjettömältä monarkistien silmissä.
Rauhanneuvotteluja odotellessa
12.7. Kenraali Wilkman allekirjoitti ehdotuksen, jonka takana luultavasti olivat yleisesikunnan saksalaiset upseerit. Se vastasi myös saksalaisen sodanjohdon näkemyksiä. Sen mukaan Suomen piti hyökkäämän Muurmannille brittien karkottamiseksi sieltä. Suomi saisi palkkioksi pääosan Itä-Karjalaa, ja vastineeksi Venäjä saisi maata Karjalan kannakselta. Tämä paperi jäi odottamaan Suomen ja Venäjän rauhanneuvotteluita, joiden ilmoitettiin alkavan Tallinnassa 20.7.
Hallitus uhkaa erolla
17.7. Hallitus ilmoitti eroavansa ellei ”monarkinen hallitusmuoto” toteudu. Mikäli Suomesta ei saataisi kuningaskuntaa, ei hallitus mielestään vastaisuudessa olisi pystynyt ”turvaamaan Suomea” eikä hoitamaan muitakaan tehtäviään.
Vankityövoimaa
18.7. Laki työvelvollisuudesta julkaistiin. Vankeja, varsinkin lievempiin rikoksiin syyllistyneitä, laitettiin hyödyllisiin töihin. Elintarvikepulan takia varsinkin maataloudessa tarvittiin kipeästi lisätyövoimaa, ja maanpuolustukseen liittyviin ilmeisestikin salaisiin tehtäviin tultaisiin myös käyttämään vankityövoimaa.
Saksan ja liittoutuneiden välisen aseleposopimuksen XII artiklan mukaan Saksa ei saanut vetää joukkojansa entisiltä Venäjän länsialueilta, Itämeren maakunnista, ennen kuin liittoutuneet arvioisivat alueen sisäisen tilanteen siihen sopivaksi. Liittoutuneet pyrkivät saksalaiset poliisijoukot säilyttämällä estämään Neuvosto-Venäjän vaikutuksen leviämisen liittoutuneiden de facto tunnustamiin kolmeen Itämeren valtioon.
Britannian ulkoministeriö oli jo aselepopäivänä 11.11.1918 tiedustellut amiraliteetilta mahdollisuutta lähettää sotalaivoja Itämerelle. Ulkoministeriön ja amiraliteetin yhteisissä neuvotteluissa 13.11.1918 todettiin olevan mahdollista lähettää Itämeren hallituksille sotavarustemateriaalia, kun ne ovat sitä kykeneviä vastaanottamaan. Viron pääministeri Piip jätti 19.11.1918 ulkoministeriölle pyynnön noin 6 000 miehen suuruisesta apujoukosta sekä sitä tukevista sotalaivoista. Pyynnön mukaan joukkoja tarvittaisiin 3 - 4 viikoksi, kunnes Viro olisi organisoinut oman armeijansa. Suomen edustaja Holsti oli pari päivää aiemmin jättänyt myös pyynnön ulkoministeriölle, että Englanti lähettäisi Itämerelle sotalaivoja. Englantilaiset painottivat, että alueelle ei voida lähettää joukkoja, mutta sotalaivojen lähettäminen on mahdollista.
Amiraliteetti ei varauksetta hyväksynyt suunnitelmaa sotalaivojen lähettämisestä, sillä Tallinnan satama jäätyisi pian, osa neuvostolaivastosta (Työläis-talonpoikainen punalaivasto, perustettu 11.2.1918) saattaisi olla edelleen taistelukelpoinen, ja alueella oli runsaasti merkitsemättömiä ja raivaamattomia miinakenttiä. Sotakabinetti päätti 20.11.1918, että Britannian laivastovoiman näyttö Itämerellä on välttämätöntä, ja lopulta ensimmäinen merilordi, amiraali Wemyss hyväksyi laivasto-osaston lähettämisen Itämerelle.
Laivasto-osastoa johtamaan valittiin kontra-amiraali Edwyn Alexander-Sinclair. Saamansa käskyn mukaisesti Sinclairin tuli purjehtia Kööpenhaminan ja Libaun (vrt. Liepaja) kautta Tallinnaan ja siellä suojata miinanlaskijoilla "Princess Margaret" ja "Angora" tuodun aselastin purkua satamassa. Ohjeissa käskettiin selvästi, että kun aseet ovat maissa, virolaiset ja latvialaiset ovat itse vastuussa puolustuksestaan. Tarvittaessa Sinclair voisi pyytää apua Kööpenhaminaan purjehtineelta taistelulaivalaivueelta. Käskyn mukaan Sinclairin laivasto-osasto sai avata tulen mitä tahansa Itämeren rannikolla operoivaa, vihollisaluksena pitämäänsä alusta vastaan odottamatta sen tulenavausta.
3.3. Sinclairin osasto saapuu Tallinnaan vuodenvaihteessa 1918
Risteilijä "Cardiff" johti 21.11.1918 Saksan laivaston, 11 dreadnoughtia, 5 taisteluristeilijää, 7 kevyttä risteilijää ja 49 hävittäjää, Firt of Forthiin internoitaviksi. Seuraavana päivänä "Cardiff" aloitti purjehduksensa Siclairin lippualuksena Itämerelle. Risteilijää seurasivat neljä 6. kevytristeilijälaivueen alusta "Cassandra", "Caradoc", "Ceres" ja "Calypso". Alukset olivat uppoumaltaan noin 4 100 tonnia. Eskaaderia suojasi yhdeksän 13. laivueen V- ja W-luokan hävittäjää sekä seitsemän alusta 3. raivaajalaivueesta.
Amiraali SinclairSinclair käski osastonsa aluksia täydentämään polttoainevarastonsa Kööpenhaminassa. Risteilijät ja hävittäjät täyttivät öljyvarastonsa mukana seuranneista säiliölaivoista, mutta osaston turvallisen etenemisen kannalta tärkeät Town-luokan raivaajat eivät voineet hiilestää, koska niille täydennystä tuova hiililaiva "Tregarth" oli ajautunut rantaan eikä voinut siksi purjehtia Kööpenhaminaan. Hiiltä ei löytynyt myöskään kaupungista. Viivytys oli muodostumassa pitkäaikaiseksi, sillä "Tregarthin" tilalle kutsuttu toinen hiililaiva ajoi miinaan Pohjanmerellä ja upposi. Seuraava laivastolle täydennystä tuova hiililaiva saapui Kööpenhaminaan vasta tammikuussa 1919.
Kööpenhaminassa Sinclair sai Viron pääministerin Pätsin vetoomuksen, jossa kiirehdittiin puna-armeijan (Työläis-talonpoikainen puna-armeija, perustettu 28.1.1918) etenemisen vuoksi englantilaisten saapumista Tallinnaan. Sinclair päätti jättää hiilettä jääneen 3. raivaajalaivueen Kööpenhaminaan ja purjehtia Tallinnaan luottaen saamiinsa miinakarttoihin sekä risteilijöiden paravaaneihin. Amiraalin päätökseen vaikutti myös se, että Vindausta (vrt. Ventspils) pohjoiseen oli muodostumassa jäätä ja satamasta etelään ei kokemuksen mukaan ollut tarvetta raivata miinoja. Eskaaderi jätti Kööpenhaminan kahden vuorokauden kuluessa sinne saapumisestaan.
Risteilijä "Cardiff" kulki osaston kärjessä pohjoista kohden. Joulukuun 5. päivän lähestyessä loppuaan risteilijä "Cassandra" kohosi Saarenmaan ulkopuolella yllättäen voimakkaan räjähdyksen vuoksi ylöspäin. Komentaja Kennedyn alus oli ajanut saksalaiseen, karttaan merkitsemättömään miinaan, joka konehuoneen alla räjähtäessä mursi aluksen rungon kahdesta kohtaa. Hävittäjien "Vendetta" ja "Westminster" onnistui pelastaa 440 upseeria ja merimiestä. Ainoastaan kymmenen miestä vajosi hylyn mukana pohjaan, ja hekin olivat ilmeisesti saaneet surmansa jo miinaräjähdyksessä. Yksi mies katosi tunnin kestäneiden pelastustöiden aikana alusten väliin. Pelastuneet kuljetettiin Englantiin risteilijä "Calypsolla", joka oli vaurioitunut törmäyksessä Libaun satamassa. Myös törmäyksissä vaurioituneet hävittäjät "Verulam" ja "Westminster" palasivat Englantiin.
Sinclairin muut alukset saapuivat Tallinnaan 12.12.1918. Kaupungissa oli pula elintarvikkeista, hiilestä - lähes kaikesta. Eversti Vacietisen johtama puna-armeijan 7. armeija oli vallannut marraskuun lopussa Narvan, Valgan ja Tarton. Sinclairin arvion mukaan oli kysymys vain päivistä, kun Tallinna antautuisi. Sivuuttaen saamansa käskyn rajoittua ainoastaan partiotehtäviin Sinclair purjehti Narvan edustalla "Cardiffin", "Caradocin" ja viiden hävittäjän kanssa. Alukset tulittivat punaisten asemia ja tuhosivat ainoan joen ylitse vievän sillan. Englantilaiset yhdessä virolaisten joukkojen kanssa saivat pysäytetyksi puna-armeijan joukkojen etenemisen. Tammikuun 30. päivänä maanöukogun edustajat, sosialistivallankumouksellisia lukuun ottamatta, jättivät amiraali Sinclairille muistion, jossa pyydettiin "Hänen Majesteettinsa hallitusta miehittämään ja ottamaan sotilaalliseen suojelukseensa Viron tasavallan alue".
Amiraali Sinclair katsoi sotilaallisen tilanteen rauhoittuneen siinä määrin, että hän voisi purjehtia Libauhun edistämään saamansa tehtävän poliittista puolta mukanaan "Cardiff", "Ceres" ja osa hävittäjistä. Tallinnaan jäivät komentaja Thesigerin komentoon puolet hävittäjistä, "Caradoc" sekä osastoon jälleen liittynyt "Calypso". Miinanlaskijat "Princess Margaret" ja "Angora" saapuivat myös Tallinnaan mukanaan 5 000 kivääriä ja tarvikkeita.
26.6. Suomen senaatti lähetti Englannin hallitukselle nootin, jossa vaaditiin englantilaisia joukkoja poistumaan Petsamon alueelta ja jättämään sen Suomelle. Senaatti vetosi siihen, että Petsamon oli jopa keisari Aleksanteri katsonut kuuluvan Suomelle. Englannin edustaja piti noottia uhkavaatimuksena ja katsoi sen osoittavan, että Suomi oli Saksan myötäilijä.
26.6. Turun ja Porin läänin maaherran määräämä tutkimus virkamiesten suhtautumisesta punaisten hallitukseen kapinan aikana ei tuottanut mitään erityisen raskauttavia tietoja virkamiehistä. Joukko poliiseja sen sijaan havaittiin syyllisiksi ja erotettiin toimistaan.
26.6. Kööpenhaminassa alkoi pohjoismaisten ministerien kokous. Ruotsin, Norjan ja Tanskan valtio- ja ulkoministerit tapasivat. Suomi ei osallistunut kokoukseen.
27.6. Suomen kouluista poistettiin venäjän kielen pakollinen opetus.
27.6. Rudolf Holsti, nuorsuomalainen poliitikko lähetti Lontoosta muistion tasavaltalaisten johtohenkilöille. Muistio oli näytettävä Eero Erkolle, K. J. Ståhlbergille, Uuno Branderille, Santeri Alkiolle ja Kyösti Kalliolle. Muistiossaan hän arvosteli voimakkaasti monarkisteja ja korosti liittoutuneitten taloudellista ja sotilaallista voimakkuutta. Hänen mukaansa Saksa ei kykenisi voittamaan sotaa. Holsti myös väitti punaisten vallankumousyrityksen olleen saksalais-bolsevistinen salaliitto, joka auttoi saksalaisia tunkeutumaan maahan.
10.7. Paasikivi valehteli yhteisvaltuuskunnalle, että jos valtiopäivät nielisivät monarkian, niin Saksa hoitaisi Itä-Karjalan asian Suomelle mieluisasti. Tosiasiassa Saksa suhtautui asiaan penseästi. Se väitti että Suomen ja Venäjän suhteet muodostuisivat kestämättömäksi, jos koko Itä-Karjala kuuluisi Suomelle. Saksa ei halunnut joutua vastaisuudessa sotaan Venäjää vastaan Suomen takia.
Paasikiven argumentti oli painokas. Suomella oli monta syytä toivoa Itä-Karjalaa. Itä-Karjalan raja olisi helposti puolustettavissa, ja seutu olisi arvokas niin taloudelliselta kuin kansalaisromanttiseltakin kannalta. Suomi ei voinut marssia suoraan Itä-Karjalaan, koska silloin luultavasti oltaisiin jouduttu suoralta kädeltä ententevaltojen kanssa sotaan; armeija tuskin siihen kunnolla olisi kyennytkään. Yleensä toivottiin Saksan painostavan Neuvosto-Venäjää neuvotteluissa, jotta Itä-Karjala voitaisiin liittää Suomeen rauhanomaisesti. Monet, esimerkiksi Paasikivi, epäilivät että jos se Suomeen liitettäisiin, jouduttaisiin sotaan ympärysvaltojen kanssa, tapahtuipa yhdistäminen millä tapaa hyvänsä - liittoutuneethan eivät tunnustaneet neuvostovaltaa. Paasikivi halusi vaatia Itä-Karjalaa siitä huolimatta, eikä pelännyt sotaa Englantia vastaan, toisin kuin monet muut. Sokea luottamus Saksaan, sen hyväntahtoisuuteen ja sen varmaan voittoon oli kuitenkin tavallista, joten Paasikiven näkökanta ei tuntunut järjettömältä monarkistien silmissä.
Rauhanneuvotteluja odotellessa
12.7. Kenraali Wilkman allekirjoitti ehdotuksen, jonka takana luultavasti olivat yleisesikunnan saksalaiset upseerit. Se vastasi myös saksalaisen sodanjohdon näkemyksiä. Sen mukaan Suomen piti hyökkäämän Muurmannille brittien karkottamiseksi sieltä. Suomi saisi palkkioksi pääosan Itä-Karjalaa, ja vastineeksi Venäjä saisi maata Karjalan kannakselta. Tämä paperi jäi odottamaan Suomen ja Venäjän rauhanneuvotteluita, joiden ilmoitettiin alkavan Tallinnassa 20.7.
Hallitus uhkaa erolla
17.7. Hallitus ilmoitti eroavansa ellei ”monarkinen hallitusmuoto” toteudu. Mikäli Suomesta ei saataisi kuningaskuntaa, ei hallitus mielestään vastaisuudessa olisi pystynyt ”turvaamaan Suomea” eikä hoitamaan muitakaan tehtäviään.
Vankityövoimaa
18.7. Laki työvelvollisuudesta julkaistiin. Vankeja, varsinkin lievempiin rikoksiin syyllistyneitä, laitettiin hyödyllisiin töihin. Elintarvikepulan takia varsinkin maataloudessa tarvittiin kipeästi lisätyövoimaa, ja maanpuolustukseen liittyviin ilmeisestikin salaisiin tehtäviin tultaisiin myös käyttämään vankityövoimaa.
Saksan ja liittoutuneiden välisen aseleposopimuksen XII artiklan mukaan Saksa ei saanut vetää joukkojansa entisiltä Venäjän länsialueilta, Itämeren maakunnista, ennen kuin liittoutuneet arvioisivat alueen sisäisen tilanteen siihen sopivaksi. Liittoutuneet pyrkivät saksalaiset poliisijoukot säilyttämällä estämään Neuvosto-Venäjän vaikutuksen leviämisen liittoutuneiden de facto tunnustamiin kolmeen Itämeren valtioon.
Britannian ulkoministeriö oli jo aselepopäivänä 11.11.1918 tiedustellut amiraliteetilta mahdollisuutta lähettää sotalaivoja Itämerelle. Ulkoministeriön ja amiraliteetin yhteisissä neuvotteluissa 13.11.1918 todettiin olevan mahdollista lähettää Itämeren hallituksille sotavarustemateriaalia, kun ne ovat sitä kykeneviä vastaanottamaan. Viron pääministeri Piip jätti 19.11.1918 ulkoministeriölle pyynnön noin 6 000 miehen suuruisesta apujoukosta sekä sitä tukevista sotalaivoista. Pyynnön mukaan joukkoja tarvittaisiin 3 - 4 viikoksi, kunnes Viro olisi organisoinut oman armeijansa. Suomen edustaja Holsti oli pari päivää aiemmin jättänyt myös pyynnön ulkoministeriölle, että Englanti lähettäisi Itämerelle sotalaivoja. Englantilaiset painottivat, että alueelle ei voida lähettää joukkoja, mutta sotalaivojen lähettäminen on mahdollista.
Amiraliteetti ei varauksetta hyväksynyt suunnitelmaa sotalaivojen lähettämisestä, sillä Tallinnan satama jäätyisi pian, osa neuvostolaivastosta (Työläis-talonpoikainen punalaivasto, perustettu 11.2.1918) saattaisi olla edelleen taistelukelpoinen, ja alueella oli runsaasti merkitsemättömiä ja raivaamattomia miinakenttiä. Sotakabinetti päätti 20.11.1918, että Britannian laivastovoiman näyttö Itämerellä on välttämätöntä, ja lopulta ensimmäinen merilordi, amiraali Wemyss hyväksyi laivasto-osaston lähettämisen Itämerelle.
Laivasto-osastoa johtamaan valittiin kontra-amiraali Edwyn Alexander-Sinclair. Saamansa käskyn mukaisesti Sinclairin tuli purjehtia Kööpenhaminan ja Libaun (vrt. Liepaja) kautta Tallinnaan ja siellä suojata miinanlaskijoilla "Princess Margaret" ja "Angora" tuodun aselastin purkua satamassa. Ohjeissa käskettiin selvästi, että kun aseet ovat maissa, virolaiset ja latvialaiset ovat itse vastuussa puolustuksestaan. Tarvittaessa Sinclair voisi pyytää apua Kööpenhaminaan purjehtineelta taistelulaivalaivueelta. Käskyn mukaan Sinclairin laivasto-osasto sai avata tulen mitä tahansa Itämeren rannikolla operoivaa, vihollisaluksena pitämäänsä alusta vastaan odottamatta sen tulenavausta.
3.3. Sinclairin osasto saapuu Tallinnaan vuodenvaihteessa 1918
Risteilijä "Cardiff" johti 21.11.1918 Saksan laivaston, 11 dreadnoughtia, 5 taisteluristeilijää, 7 kevyttä risteilijää ja 49 hävittäjää, Firt of Forthiin internoitaviksi. Seuraavana päivänä "Cardiff" aloitti purjehduksensa Siclairin lippualuksena Itämerelle. Risteilijää seurasivat neljä 6. kevytristeilijälaivueen alusta "Cassandra", "Caradoc", "Ceres" ja "Calypso". Alukset olivat uppoumaltaan noin 4 100 tonnia. Eskaaderia suojasi yhdeksän 13. laivueen V- ja W-luokan hävittäjää sekä seitsemän alusta 3. raivaajalaivueesta.
Amiraali SinclairSinclair käski osastonsa aluksia täydentämään polttoainevarastonsa Kööpenhaminassa. Risteilijät ja hävittäjät täyttivät öljyvarastonsa mukana seuranneista säiliölaivoista, mutta osaston turvallisen etenemisen kannalta tärkeät Town-luokan raivaajat eivät voineet hiilestää, koska niille täydennystä tuova hiililaiva "Tregarth" oli ajautunut rantaan eikä voinut siksi purjehtia Kööpenhaminaan. Hiiltä ei löytynyt myöskään kaupungista. Viivytys oli muodostumassa pitkäaikaiseksi, sillä "Tregarthin" tilalle kutsuttu toinen hiililaiva ajoi miinaan Pohjanmerellä ja upposi. Seuraava laivastolle täydennystä tuova hiililaiva saapui Kööpenhaminaan vasta tammikuussa 1919.
Kööpenhaminassa Sinclair sai Viron pääministerin Pätsin vetoomuksen, jossa kiirehdittiin puna-armeijan (Työläis-talonpoikainen puna-armeija, perustettu 28.1.1918) etenemisen vuoksi englantilaisten saapumista Tallinnaan. Sinclair päätti jättää hiilettä jääneen 3. raivaajalaivueen Kööpenhaminaan ja purjehtia Tallinnaan luottaen saamiinsa miinakarttoihin sekä risteilijöiden paravaaneihin. Amiraalin päätökseen vaikutti myös se, että Vindausta (vrt. Ventspils) pohjoiseen oli muodostumassa jäätä ja satamasta etelään ei kokemuksen mukaan ollut tarvetta raivata miinoja. Eskaaderi jätti Kööpenhaminan kahden vuorokauden kuluessa sinne saapumisestaan.
Risteilijä "Cardiff" kulki osaston kärjessä pohjoista kohden. Joulukuun 5. päivän lähestyessä loppuaan risteilijä "Cassandra" kohosi Saarenmaan ulkopuolella yllättäen voimakkaan räjähdyksen vuoksi ylöspäin. Komentaja Kennedyn alus oli ajanut saksalaiseen, karttaan merkitsemättömään miinaan, joka konehuoneen alla räjähtäessä mursi aluksen rungon kahdesta kohtaa. Hävittäjien "Vendetta" ja "Westminster" onnistui pelastaa 440 upseeria ja merimiestä. Ainoastaan kymmenen miestä vajosi hylyn mukana pohjaan, ja hekin olivat ilmeisesti saaneet surmansa jo miinaräjähdyksessä. Yksi mies katosi tunnin kestäneiden pelastustöiden aikana alusten väliin. Pelastuneet kuljetettiin Englantiin risteilijä "Calypsolla", joka oli vaurioitunut törmäyksessä Libaun satamassa. Myös törmäyksissä vaurioituneet hävittäjät "Verulam" ja "Westminster" palasivat Englantiin.
Sinclairin muut alukset saapuivat Tallinnaan 12.12.1918. Kaupungissa oli pula elintarvikkeista, hiilestä - lähes kaikesta. Eversti Vacietisen johtama puna-armeijan 7. armeija oli vallannut marraskuun lopussa Narvan, Valgan ja Tarton. Sinclairin arvion mukaan oli kysymys vain päivistä, kun Tallinna antautuisi. Sivuuttaen saamansa käskyn rajoittua ainoastaan partiotehtäviin Sinclair purjehti Narvan edustalla "Cardiffin", "Caradocin" ja viiden hävittäjän kanssa. Alukset tulittivat punaisten asemia ja tuhosivat ainoan joen ylitse vievän sillan. Englantilaiset yhdessä virolaisten joukkojen kanssa saivat pysäytetyksi puna-armeijan joukkojen etenemisen. Tammikuun 30. päivänä maanöukogun edustajat, sosialistivallankumouksellisia lukuun ottamatta, jättivät amiraali Sinclairille muistion, jossa pyydettiin "Hänen Majesteettinsa hallitusta miehittämään ja ottamaan sotilaalliseen suojelukseensa Viron tasavallan alue".
Amiraali Sinclair katsoi sotilaallisen tilanteen rauhoittuneen siinä määrin, että hän voisi purjehtia Libauhun edistämään saamansa tehtävän poliittista puolta mukanaan "Cardiff", "Ceres" ja osa hävittäjistä. Tallinnaan jäivät komentaja Thesigerin komentoon puolet hävittäjistä, "Caradoc" sekä osastoon jälleen liittynyt "Calypso". Miinanlaskijat "Princess Margaret" ja "Angora" saapuivat myös Tallinnaan mukanaan 5 000 kivääriä ja tarvikkeita.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.