Marxin analyysi ympäristöstä kapitalismissa osoittaa, kuinka planeetan pelastaminen liittyy erottamattomasti yhteiskuntamme muuttamiseen, kirjoittaa John Bellamy Foster.
Ekologiaa, elävien organismien ja niiden ympäristön välisen vuorovaikutuksen tutkimista pidetään usein melko uutena keksintönä. Ajatus, että kapitalismi huonontaa ympäristöä tavalla, joka vaikuttaa suhteettomasti köyhiin ja siirtomaiden kansoihin, ilmaistiin kuitenkin jo 1800-luvulla Karl Marxin ja Friedrich Engelsin teoksissa.
Heidän keskustelunsa ekologiasta ylitti selvästi tuon ajan yleisen käsityksen.
Tänään ne ekologiset kysymykset, joita he koskettelivat – vaikka joskus vain ohimennen – ovat kuin litania monista uhkaavimmista ympäristöongelmistamme, aina kaupunkien ja maaseudun erottamisesta ilmastonmuutokseen ja nälänhätään.
Vuonna 1867 Marx julkaisi Pääoman ensimmäisen osan, keskeisen kapitalismin lakeja tutkivan työnsä. Siihen sisältyi osio Englannin ekologisesta imperialismista Irlannissa, missä hän totesi: "Englanti on – vuosisadan aikana vienyt välillisesti maata Irlannista suomatta sen viljelijöille varoja edes maan ainesosien korvaamiseen."
Tässä Marx käyttää hyväkseen saksalaisen kemistin, Justus von Liebigin, teosta. Vuonna 1862 Liebig väitti, että "Britannia ryöstää kaikilta mailta niiden hedelmällisyyden ehdot" ja osoitti Britannian järjestelmällisen Irlannin maaperän ryöstämisen hyväksi esimerkiksi.
Liebigille tuotantojärjestelmää, joka otti luonnosta enemmän kuin pisti takaisin, saattoi pitää "ryöstöjärjestelmänä", termi, jota hän käytti kuvaamaan teollistunutta kapitalistista maataloutta.
Liebigiä ja muita 1800-luvun maaperäkriisin analysoijia seuraten Marx sanoi, että maaperän ravinteita – typpeä, fosforia ja kaliumia – lähetettiin kaupunkeihin ruoan ja kuitujen muodossa.
Siellä nuo ravinteet päätyivät saastuttamaan kaupunkikeskuksia ihmisterveydelle tuhoisin seurauksin sen sijaan, että ne olisi kierrätetty takaisin maahan.
Köyhdytys
Samaan aikaan, kun maaperä yhä enemmän köyhtyi, Britannia toi luita Napoleonin taistelukentiltä ja roomalaisista katakombeista sekä guanoa Perusta yrittäessään epätoivoisesti palauttaa ravinteita peltoihin.
Myöhemmin keinolannoitteiden keksiminen auttoi kattamaan ravinnekuilun. Se kuitenkin johti uusiin ympäristöongelmiin, kuten typen huuhtoutumiseen – missä ylimääräinen lannoitteiden typpi valuu ympäristöön ja saastuttaa sitä.
Käsitellessään näitä ympäristökysymyksiä Marx kuvasi luonnon ja kapitalistisen yhteiskunnan välistä ekologista ristiriitaa "parantumattomaksi repeämäksi yhteiskunnalliseen prosessiin ja elämän luonnonlakien määräämään aineenvaihtoon". Hän otti aineenvaihdon tai "Stoffwechselin" käsitteen Liebigiltä.
Marx selitti, että "kapitalistinen tuotanto kehittää siis yhteiskunnallisen tuotantoprosessin tekniikkaa ja yhdistelmää vain siten, että se samalla vaurioittaa kaiken rikkauden alkulähteet: maan ja työläisen."
Tämä repeämä ihmiskunnan ja luonnon välisessä aineenvaihdunnassa voitiin Marxin mukaan ylittää vain järjestelmällisellä ihmiskunnan ja luonnon aineenvaihdunnan "palauttamisella yhteiskunnallisen organisaation säätelevänä lakina".
Tämä kuitenkin vaatii yhteen liittyneiden tuottajien työprosessin rationaalista sääntelyä tulevien sukupolvien tarpeita vastaavasti.
Työprosessi itse voidaan määritellä ihmisolentojen aineenvaihdunnalliseksi suhteeksi luontoon.
"Edes koko yhteiskunta, kansakunta, tai kaikki olemassa olevat yhteiskunnat yhdessä otettuina eivät ole maailman omistajia," totesi Marx. Ne ovat pelkästään sen haltijoita, sen edunsaajia, ja niiden on jätettävä se perinnöksi tuleville polville paremmassa tilassa."
Marx katsoi materialistisen historiankäsityksen liittyvän materialistiseen luonnonkäsitykseen ja luonnonhistorian liittyvän luonnontieteeseen.
Hän täytti luonnontieteen vihkonsa tutkimuksilla geologiasta, kemiasta, agronomiasta, fysiikasta, biologiasta, antropologiasta ja matematiikasta.
Luennot
Hän osallistui irlantilaissyntyisen fyysikon John Tyndallin luennoille Lontoon Royal Institutionissa.
Marxia kiehtoivat Tyndallin lämpösäteilykokeet, joihin sisältyi auringonsäteilyn differentiaatio.
On jopa mahdollista, että hän oli yleisössä vuoden 1860 alkupuolella, kun Tyndall esitteli koetuloksiaan, jotka osoittivat ensimmäistä kertaa, että vesihöyry ja hiilidioksidi liittyivät kasvihuoneilmiöön, joka edesauttoi pitämään lämpöä planeetan ilmakehässä.
Kukaan ei tuohon aikaan tietenkään epäillyt, että kasvihuoneilmiö vuorovaikutuksessa ihmisten polttamien fossiilisten polttoaineiden tuottamien hiilidioksidien kanssa voisi johtaa ihmisen aikaansaamaan ilmastonmuutokseen.
Tämän hypoteesin esitti vasta vuonna 1896 ruotsalainen tutkija Svante Arrhenius.
Tänään luonnon ja yhteiskunnan vuorovaikutuksen dialektinen ymmärtäminen, jonka Marx ja Engels omaksuivat, nousee yhä voimakkaammin esille sen kiihtyvän globaalin ekologisen kriisin seurauksena, jonka vertauskuvana on ennen kaikkea ilmaston lämpeneminen.
Ilmastonmuutos
Äskettäiset ympäristösosiologiset tutkimukset ovat soveltaneet Marxin teoriaa aineenvaihdunnan kuilusta nykyisiin ekologisiin ongelmiin, kuten lannoituksen aiheuttamaan oravanpyörään, kuoleviin valtameriin ja ilmastonmuutokseen.
Nykyisten fossiilisten polttoaineiden nopean polttamisen aiheuttamasta "hiilirepeämästä" kirjoittavat Brett Clark ja Richard York ovat osoittaneet, ettei tähän ongelmaan ole olemassa mitään ihmeparannusta perustavien yhteiskunnallisten suhteiden muuttamisen ulkopuolella.
Teknologia tuskin lievittää ongelmaa oleellisesti, sillä kapitalismissa kasvava tehokkuus johtaa aina tuotannon laajenemiseen, mitä saattelevat lisäykset luonnonvarojen ja energian käytössä ja lisärasitukset biosfäärille.
Tämä tunnetaan "Jevonsin paradoksina" taloustieteilijä William Stanley Jevonsin mukaan, joka vuonna 1865 kuvasi sitä Britannian hiilivarojen asteittaista ehtymistä tarkastelleessa kirjassaan The Coal Question.
Clark ja York päättelevät siksi, että "teknologian kehitys ei voi auttaa hiilirepeämän korjaamisessa, ennen kuin se on vapautettu pääomasuhteiden sanelusta."
Ainoa aito, siis kestävä, ratkaisu maailman ympäristörepeämään vaatii Marxin sanoin "yhdistyneiden tuottajien" yhteiskunnan, joka voi "hallita ihmisen aineenvaihduntaa luonnon kanssa rationaalisella tavalla ja saattaa sen kollektiiviseen valvontaansa sen sijaan, että tämä hallitsisi sitä itseään sokeana voimana, ja joka toteuttaisi sen vähimmällä mahdollisella energian kulutuksella ja ehdoin, jotka olisivat arvokkaimmat ja sopivimmat sen inhimilliselle luonteelle."
Inhimillisen vapauden ja ekologisen kestävyyden tavoitteet ovat siten erottamattomia ja edellyttävät edistämisekseen 2000-luvun sosialismin rakentamista.
[John Bellamy Foster on Oregonin yliopiston sosiologian professori]
Ekologiaa, elävien organismien ja niiden ympäristön välisen vuorovaikutuksen tutkimista pidetään usein melko uutena keksintönä. Ajatus, että kapitalismi huonontaa ympäristöä tavalla, joka vaikuttaa suhteettomasti köyhiin ja siirtomaiden kansoihin, ilmaistiin kuitenkin jo 1800-luvulla Karl Marxin ja Friedrich Engelsin teoksissa.
Heidän keskustelunsa ekologiasta ylitti selvästi tuon ajan yleisen käsityksen.
Tänään ne ekologiset kysymykset, joita he koskettelivat – vaikka joskus vain ohimennen – ovat kuin litania monista uhkaavimmista ympäristöongelmistamme, aina kaupunkien ja maaseudun erottamisesta ilmastonmuutokseen ja nälänhätään.
Vuonna 1867 Marx julkaisi Pääoman ensimmäisen osan, keskeisen kapitalismin lakeja tutkivan työnsä. Siihen sisältyi osio Englannin ekologisesta imperialismista Irlannissa, missä hän totesi: "Englanti on – vuosisadan aikana vienyt välillisesti maata Irlannista suomatta sen viljelijöille varoja edes maan ainesosien korvaamiseen."
Tässä Marx käyttää hyväkseen saksalaisen kemistin, Justus von Liebigin, teosta. Vuonna 1862 Liebig väitti, että "Britannia ryöstää kaikilta mailta niiden hedelmällisyyden ehdot" ja osoitti Britannian järjestelmällisen Irlannin maaperän ryöstämisen hyväksi esimerkiksi.
Liebigille tuotantojärjestelmää, joka otti luonnosta enemmän kuin pisti takaisin, saattoi pitää "ryöstöjärjestelmänä", termi, jota hän käytti kuvaamaan teollistunutta kapitalistista maataloutta.
Liebigiä ja muita 1800-luvun maaperäkriisin analysoijia seuraten Marx sanoi, että maaperän ravinteita – typpeä, fosforia ja kaliumia – lähetettiin kaupunkeihin ruoan ja kuitujen muodossa.
Siellä nuo ravinteet päätyivät saastuttamaan kaupunkikeskuksia ihmisterveydelle tuhoisin seurauksin sen sijaan, että ne olisi kierrätetty takaisin maahan.
Köyhdytys
Samaan aikaan, kun maaperä yhä enemmän köyhtyi, Britannia toi luita Napoleonin taistelukentiltä ja roomalaisista katakombeista sekä guanoa Perusta yrittäessään epätoivoisesti palauttaa ravinteita peltoihin.
Myöhemmin keinolannoitteiden keksiminen auttoi kattamaan ravinnekuilun. Se kuitenkin johti uusiin ympäristöongelmiin, kuten typen huuhtoutumiseen – missä ylimääräinen lannoitteiden typpi valuu ympäristöön ja saastuttaa sitä.
Käsitellessään näitä ympäristökysymyksiä Marx kuvasi luonnon ja kapitalistisen yhteiskunnan välistä ekologista ristiriitaa "parantumattomaksi repeämäksi yhteiskunnalliseen prosessiin ja elämän luonnonlakien määräämään aineenvaihtoon". Hän otti aineenvaihdon tai "Stoffwechselin" käsitteen Liebigiltä.
Marx selitti, että "kapitalistinen tuotanto kehittää siis yhteiskunnallisen tuotantoprosessin tekniikkaa ja yhdistelmää vain siten, että se samalla vaurioittaa kaiken rikkauden alkulähteet: maan ja työläisen."
Tämä repeämä ihmiskunnan ja luonnon välisessä aineenvaihdunnassa voitiin Marxin mukaan ylittää vain järjestelmällisellä ihmiskunnan ja luonnon aineenvaihdunnan "palauttamisella yhteiskunnallisen organisaation säätelevänä lakina".
Tämä kuitenkin vaatii yhteen liittyneiden tuottajien työprosessin rationaalista sääntelyä tulevien sukupolvien tarpeita vastaavasti.
Työprosessi itse voidaan määritellä ihmisolentojen aineenvaihdunnalliseksi suhteeksi luontoon.
"Edes koko yhteiskunta, kansakunta, tai kaikki olemassa olevat yhteiskunnat yhdessä otettuina eivät ole maailman omistajia," totesi Marx. Ne ovat pelkästään sen haltijoita, sen edunsaajia, ja niiden on jätettävä se perinnöksi tuleville polville paremmassa tilassa."
Marx katsoi materialistisen historiankäsityksen liittyvän materialistiseen luonnonkäsitykseen ja luonnonhistorian liittyvän luonnontieteeseen.
Hän täytti luonnontieteen vihkonsa tutkimuksilla geologiasta, kemiasta, agronomiasta, fysiikasta, biologiasta, antropologiasta ja matematiikasta.
Luennot
Hän osallistui irlantilaissyntyisen fyysikon John Tyndallin luennoille Lontoon Royal Institutionissa.
Marxia kiehtoivat Tyndallin lämpösäteilykokeet, joihin sisältyi auringonsäteilyn differentiaatio.
On jopa mahdollista, että hän oli yleisössä vuoden 1860 alkupuolella, kun Tyndall esitteli koetuloksiaan, jotka osoittivat ensimmäistä kertaa, että vesihöyry ja hiilidioksidi liittyivät kasvihuoneilmiöön, joka edesauttoi pitämään lämpöä planeetan ilmakehässä.
Kukaan ei tuohon aikaan tietenkään epäillyt, että kasvihuoneilmiö vuorovaikutuksessa ihmisten polttamien fossiilisten polttoaineiden tuottamien hiilidioksidien kanssa voisi johtaa ihmisen aikaansaamaan ilmastonmuutokseen.
Tämän hypoteesin esitti vasta vuonna 1896 ruotsalainen tutkija Svante Arrhenius.
Tänään luonnon ja yhteiskunnan vuorovaikutuksen dialektinen ymmärtäminen, jonka Marx ja Engels omaksuivat, nousee yhä voimakkaammin esille sen kiihtyvän globaalin ekologisen kriisin seurauksena, jonka vertauskuvana on ennen kaikkea ilmaston lämpeneminen.
Ilmastonmuutos
Äskettäiset ympäristösosiologiset tutkimukset ovat soveltaneet Marxin teoriaa aineenvaihdunnan kuilusta nykyisiin ekologisiin ongelmiin, kuten lannoituksen aiheuttamaan oravanpyörään, kuoleviin valtameriin ja ilmastonmuutokseen.
Nykyisten fossiilisten polttoaineiden nopean polttamisen aiheuttamasta "hiilirepeämästä" kirjoittavat Brett Clark ja Richard York ovat osoittaneet, ettei tähän ongelmaan ole olemassa mitään ihmeparannusta perustavien yhteiskunnallisten suhteiden muuttamisen ulkopuolella.
Teknologia tuskin lievittää ongelmaa oleellisesti, sillä kapitalismissa kasvava tehokkuus johtaa aina tuotannon laajenemiseen, mitä saattelevat lisäykset luonnonvarojen ja energian käytössä ja lisärasitukset biosfäärille.
Tämä tunnetaan "Jevonsin paradoksina" taloustieteilijä William Stanley Jevonsin mukaan, joka vuonna 1865 kuvasi sitä Britannian hiilivarojen asteittaista ehtymistä tarkastelleessa kirjassaan The Coal Question.
Clark ja York päättelevät siksi, että "teknologian kehitys ei voi auttaa hiilirepeämän korjaamisessa, ennen kuin se on vapautettu pääomasuhteiden sanelusta."
Ainoa aito, siis kestävä, ratkaisu maailman ympäristörepeämään vaatii Marxin sanoin "yhdistyneiden tuottajien" yhteiskunnan, joka voi "hallita ihmisen aineenvaihduntaa luonnon kanssa rationaalisella tavalla ja saattaa sen kollektiiviseen valvontaansa sen sijaan, että tämä hallitsisi sitä itseään sokeana voimana, ja joka toteuttaisi sen vähimmällä mahdollisella energian kulutuksella ja ehdoin, jotka olisivat arvokkaimmat ja sopivimmat sen inhimilliselle luonteelle."
Inhimillisen vapauden ja ekologisen kestävyyden tavoitteet ovat siten erottamattomia ja edellyttävät edistämisekseen 2000-luvun sosialismin rakentamista.
[John Bellamy Foster on Oregonin yliopiston sosiologian professori]
Vastaukset 3
Vanhimmat
Teollistuminen ja teollisen toiminnan vaikutuksista piittaamattomuus, ja valtava kulutuksen ja tuotannon lisääminen, ovat osaltaan vaikuttaneet käynnissä olevaan ilmastonmuutokseen.
Ihminen vaikuttaa ilmastoon monin eri tavoin. Yleisesti tunnetuin tekijä on ihmisen ilmakehään päästämät kasvihuonekaasut, jotka sitovat auringon lämpöä ja näin voimistavat kasvihuoneilmiötä. Kasvihuonekaasujen lisääntyminen ilmakehässä nostaa maapallon keskilämpötilaa arviolta 1,4-5,8 astetta sadassa vuodessa. Päästöjen kehitys vaikuttaa ratkaisevasti lämpenemisen voimakkuuteen.
Ilmastonmuutos vaikuttaa erityisesti alikehittyneisiin maihin. Trooppisilla ja subtrooppisilla seuduilla ilmastonmuutos vaikeuttaa ravinnontuotantoa, vähentää makean veden riittävyyttä ja lisää tartuntatautien leviämistä. Ilmastonmuutos kuivattaa ja polttaa subtrooppisia metsiä. Pohjoisilla alueilla ilmastonmuutos muuttaa ja häiritsee metsäekosysteemejä, aiheuttaa myrskyjä ja tulvia sekä hukuttaa rannikkoseutuja veden alle. Ilmastonmuutos voi pohjoisessa parantaa useiden kasvien kasvua ja vähentää lämmitysenergian tarvetta, mutta lisää toisaalta tartuntatautien leviämistä.
Ilmaston lämmetessä kuivien alueiden ilmasto kuivuu entisestään. Varsinkin subtrooppisten ja trooppisten alueiden kuivumisella on vakavia seurauksia ravinnontuotantoon Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa sekä Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa. Ilmastonmuutos lisää kuivuuskausien ja muiden äärimmäisten sääilmiöiden aiheuttamia nälänhätiä. Jo nyt miljardi ihmistä näkee nälkää. Kuivuuden lisääntyessä aliravitsemus lisääntyy entisestään.
Veden riittävyys on vakava ongelma jo nykyisellään suuressa osassa maailmaa. Juomaveden puute tekee kuivilla alueilla asumisen erittäin vaikeaksi varsinkin suuressa osassa Afrikkaa. Ilmastonmuutos lisää kuivuuskausien todennäköisyyttä kuivilla alueilla. Veden puute saattaa myös aiheuttaa konflikteja alueilla, jotka ovat riippuvaisia vedestä, joka tulee naapurialueilta. Vedenpuutteen vaikutukset ovat suurimmat kehitysmaissa, joilla ei ole varoja vesijärjestelmiin.
Ilmaston lämpenemisen odotetaan johtavan äärimmäisten sääilmiöiden, voimakkaiden sateiden ja tulvien, maanvyörymien sekä kuivuuskausien lisääntymiseen. Ilmaston lämpeneminen nopeuttaa ihmisen aiheuttamaa uhanalaisten eliölajien häviämistä. 3,5 asteen muutos sadassa vuodessa siirtäisi maapallon lämpövyöhykkeitä noin 550 kilometriä navoille päin. Tämä on oleellisesti nopeampaa kuin esimerkiksi puulajien siirtymisnopeus, jonka on arvioitu olevan korkeintaan 200 kilometriä sadassa vuodessa. Varmin vaikutus ilmastonmuutoksella on muuttolintuihin ja vaeltaviin eläimiin, jotka ovat riippuvaisia vaellusreitin varrella olevista kausittaisista ravinnonlähteistä.
Ilmastonmuutosta kiihdyttää se, että nykyinen imperialismi valjastaa maapallon luonnonvarat imperialismin keskusalueiden käyttöön. Kansainvälinen kauppa on kasvanut valtavasti. Viimeisten 50 vuoden aikana kaupankäynti on 15-kertaistunut. Kuljetusliikenne on lisääntynyt merkittävästi ja sen myötä kasvihuoneilmiö kiihtynyt. Viimeisten 50 vuoden aikana hiilidioksidipäästöt ovat nelinkertaistuneet. Kapitalistiset monopolit siirtävät pääkonttoreitaan ja tuotantolaitoksiaan maihin, joissa työvoima on halvempaa ja ympäristösäädökset heikompia.
Alikehittyneiden maiden riisto pitää imperialismin keskusalueet rikkaina, ja ajaa samalla riistetyt valtiot yhä suurempiin taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin. Kapitalismi on hävitettävä työväenluokan vallankumouksella. Ottamalla tuotantovälineen yhteiskunnalliseen omistukseen, voidaan tuotantoa ja kulutusta suunnitella siten, että luonnontuho voidaan estää.
Maailman ekologisin valtio? No Neuvostoliitopa tietennii, se kun hajosi itsestään. Ja se onkin ainoa positiivisesti ekologinen asia siihen liittyen. Koko Venäjä, ja suuri osa IVY-alueesta, on vieläkin melkoinen tunkio, juuri suunnitelmataloudesta johtuen. Tai siis siitä, miten sitä N-liitossa toteutettiin.
lukea ihan tarkkaan kirjoitustasi, vaikka se onkin mielenkiintoinen.
Marxilainen teoria ei ole viimeisen parin vuosikymmenen aikana ollut kovinkaan suosittua. Minusta se kuitenkin antaa hyviä lähtökohtia nykyisten ympäristöongelmien ymmärtämiseksi.
Marx lähtee siitä, että aina on yhteiskunnissa ollut riistäjiä ja riistettyjä. Kapitalismissa se kiteytyi kapitalistien ja työläisten ristiriitaan. Minusta tätä riistäjä-riistetty asetelmaa voitaisiin nykyisin soveltaa ihmisen ja luonnon välisen suhteen ymmärtämiseen. Sen mukaisesti ihminen saakin hyödyntää luontoa tuotannossa, mutta vain siihen pisteeseen asti, että luonto voi uusiutua, palata ennalleen. Nykyisellään ihmiset kuluttavat luontoa liikaa eli mennään ryöstän puolelle.
En tiedä, mitä tuo mainitsemasi 2000-luvun sosialismi voisi olla. Minusta ne käsitteet kapitalismi ja sosialismi voitaisiin muutenkin jo unohtaa. Pohjimmiltaan luotan markkinatalouden kykyyn ratkaista tämäkin ongelma.
Sinä tarjoat Marxia ja sosialismia, minä Marxia ja markkinataloutta.
Kiitos kuitenkin hyvästä avauksesta.