Montako sotaa Mannereheim...

sodat käytiin NYKYISTEN rajojemme takana suurimmin osin.

Niin laski Marsalkan silmäluomi,
oli mustana taivas ja kusessa Suomi.
Oli murtunut Kannas ja armeijan teräs,
sen sankarit metsässä käpyjä keräs.

Jo Päämajan saavutti tykkien jyly,
oli Viborg mennyt, o’ kohtalo tyly.
Ja ruoste raiskasi Kauhavan rautaa,
Suur-Suomelle kaivettiin kookasta hautaa.

Oli rinnassa pelko ja kaulassa sisu
ja Suomen leijona naukuva kisu.
Kovin heikosti lohdutti seikka se että
oli pullossa tilikkanen Äänisen vettä.

Että kirottu Kemppi sen tehtävän tohti
että prikaati laukkasi Kouvolaa kohti.
Että osaakin olla niin itsepäinen
tuo parjattu sotamies venäläinen.

Det var lycka det som mig hände
och det var bara skit som Adolf hit sände.
Vaan ei sittenkään tappio mieltäni paina
olen taistellut usein ja hävinnyt aina.

Vaan kerran hän vannoi: miekkani tuppeen
panen vasta sitten kun viimeiseen gubbeen
on kamppailtu, kaaduttu, osa niin nätti,
vasta sitten kun vapaa on Liivi ja Lätti.

Lojui nurkassa miekkansa tupetta yhä,
Nicklén sitä jynssäili arki tai pyhä.
Oli kartalta pyyhkäisty veljemme Eesti,
sitä Siilasvuo tuijotti lasittuneesti.

Kerran jalosti yleni eloni kaari,
kunpa istuisi vieläkin Kremlissä tsaari!
Vaan ei: siellä lemussa vodkan ja kaalin
punoo juoniaan Molotov, niin ja se Stalin!

Mutt’ niinhän se on, och var det förbannat
senhän palkaksi saat kun sä parhaasi annat,
ura katkeaa mulla nyt kasakkain peitsiin,
Kaivopuisto adjöö, minä matkustan Schweitziin!

Teille Heinrichs ja Airo myös hyvästi sanon
ja kaikkia kiitän ja anteeksi anon.
Jo sammuvat lieskat ja hälvenee sauhu,
älä muistele pahalla Marokon kauhu.

Niin Marsalkan luomi vihdoin taas nousi
veri sininen tyynesti suonissa sousi.
Hän huokaisi, hetkisen ääneti vietti,
hän jäähyväissanoja miehilleen mietti.

Hän selkänsä suoristi, käskynsä jakoi
ja kirjuri käskyn sen koneella takoi:
Te kuulkaa sankarit Summan ja Kollaan
päiväkäskyni viimeinen: kusessa ollaan!

manerheim hävisi kaikki muut sotansa paitsi omaa maatansa vastaan