Kalle Ranta oli jäänyt orvoksi jo Kanadassa, josta hän siirtyi sittemmin teloitetun setänsä matkassa Karjalaan. Kansanvihollisen leimasta, sielunsa arvesta huolimatta Ranta pääsi opiskelemaan pedagogiseen korkeakouluun. Sota passitti miehen Kuusisen kansanarmeijaan upseeriksi, jatkosota sekä viihdytys- että Tuure Lehénin johtamiin suomalaisiin propagandajoukkoihin. Tulevaisuuden kannalta tärkeintä oli NKP:n jäsenyys, jota ilman ei neuvostomaan ”ruosteisessa valesosialistisessa uraputkessa” edetty.
Välirauhan solmimisen jälkeen Ranta lähetettiin Suomeen Itämeren sukellusveneprikaatin tulkiksi. Komennus jatkui Porkkalan vuokra-alueella vuoteen 1949, jolloin lupaava upseerin ura katkaistiin kansallisuuspoliittisista syistä. Suomesta Rantaan tarttui järjestelmäkriittisyyden siemen, joka nakersi ”kieroon kasvanutta sosialistista maailmankuvaa”. Kuvaukset sodanjälkeisestä Suomesta ovat kiinnostavia mutta jollain tavalla kivuttoman ystävyyspolitiikan sävyttämiä. Suomenkielinen tulkki ei edes valvontakomission palveluksessa saanut osakseen venäläisiin kohdistunutta korrektia katkeruutta. Sotakorvaukset Ranta tulkitsee pitkällä tähtäimellä suomalaisen hyvinvoinnin rakentamiseksi.
Kalle Ranta palasi pariksi vuodeksi Suomeen TASSin kirjeenvaihtajaksi 1965, mutta varsinaisen elämäntyönsä hän teki Petroskoissa suomentajana, lehtimiehenä ja Karjalan television palveluksessa. Ystävyyspolitiikan vaaliminen Suomeen päin ja aikanaan elämänuraksi kaavailtu kulttuuriharrastus kasvoivat korkoa kirjallisuuslehti Punalipussa, vuodesta 1982 lähtien päätoimittajana. Glasnostin ja Stalin-kriittisyyden aallossa julkaistu Inkeri-numero herätti inkeriläisten kansallistunteen ja sai Suomessakin ansaittua huomiota.
Ranta uskoi vielä Gorbatshoviin ja tämän mahdollisuuksiin uudistaa kieroon kasvanutta sosialismia. Järjestelmästä hyötyvä puolue-eliitti, jota Ranta kautta kirjan arkarasti suomii, ei ollut valmis uudistuksiin. Suomalaistuneen Rannan johtopäätös sosialistisesta kokeilusta on tyly: Venäjä olisi ilman lokakuun vallankumousta nykyään kehittynyt hyvinvointivaltio.
Välirauhan solmimisen jälkeen Ranta lähetettiin Suomeen Itämeren sukellusveneprikaatin tulkiksi. Komennus jatkui Porkkalan vuokra-alueella vuoteen 1949, jolloin lupaava upseerin ura katkaistiin kansallisuuspoliittisista syistä. Suomesta Rantaan tarttui järjestelmäkriittisyyden siemen, joka nakersi ”kieroon kasvanutta sosialistista maailmankuvaa”. Kuvaukset sodanjälkeisestä Suomesta ovat kiinnostavia mutta jollain tavalla kivuttoman ystävyyspolitiikan sävyttämiä. Suomenkielinen tulkki ei edes valvontakomission palveluksessa saanut osakseen venäläisiin kohdistunutta korrektia katkeruutta. Sotakorvaukset Ranta tulkitsee pitkällä tähtäimellä suomalaisen hyvinvoinnin rakentamiseksi.
Kalle Ranta palasi pariksi vuodeksi Suomeen TASSin kirjeenvaihtajaksi 1965, mutta varsinaisen elämäntyönsä hän teki Petroskoissa suomentajana, lehtimiehenä ja Karjalan television palveluksessa. Ystävyyspolitiikan vaaliminen Suomeen päin ja aikanaan elämänuraksi kaavailtu kulttuuriharrastus kasvoivat korkoa kirjallisuuslehti Punalipussa, vuodesta 1982 lähtien päätoimittajana. Glasnostin ja Stalin-kriittisyyden aallossa julkaistu Inkeri-numero herätti inkeriläisten kansallistunteen ja sai Suomessakin ansaittua huomiota.
Ranta uskoi vielä Gorbatshoviin ja tämän mahdollisuuksiin uudistaa kieroon kasvanutta sosialismia. Järjestelmästä hyötyvä puolue-eliitti, jota Ranta kautta kirjan arkarasti suomii, ei ollut valmis uudistuksiin. Suomalaistuneen Rannan johtopäätös sosialistisesta kokeilusta on tyly: Venäjä olisi ilman lokakuun vallankumousta nykyään kehittynyt hyvinvointivaltio.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.