minulla on\OLI paljon hyviä ystäviä, mutta kun siirryttiin vuos kaks eteenpäin niin minut "syrjäytettiin" kokonaan kaveri piiristä. Ja minulle ei koskaan soitettu eikä puhuttu enää edes messengerissä kovin paljoa. Jouduin vanhempieni avioerosta syntyneen vihan kohteeksi(vaikka en ole siihen syyllinen), ja siitä lähtiin en ole puhunut heille tunteistani kun he eivät kuunetele.
Minulla oli vastakkaista sukupuolta oleva hyvä ystävä, jolle pystyin puhumaan ihan kaikesta, sillä hänellä on samankaltaisia kokemuksia. Mutta en tiedä mitä siinä oikein sit kävi että nykyisin jos nähdään sanotaan vain: "moi" ja "mitä kuuluu?". muusta me ei nykyään puhuta.
Minulla ei ole enää todellisia ystäviä ja tunnen itseni nykyään koko ajan yksinäseksi, syrjityksi, surulliseksi ja petetyksi.
En tiedä mitä enää tehdä, kun kavereita ei näy nykyisin enää missään ja istun sen takia yksin kotona tai olen ulkona.
Siksi pyydän apua teiltä kun omat ideat on loppu!
Minulla oli vastakkaista sukupuolta oleva hyvä ystävä, jolle pystyin puhumaan ihan kaikesta, sillä hänellä on samankaltaisia kokemuksia. Mutta en tiedä mitä siinä oikein sit kävi että nykyisin jos nähdään sanotaan vain: "moi" ja "mitä kuuluu?". muusta me ei nykyään puhuta.
Minulla ei ole enää todellisia ystäviä ja tunnen itseni nykyään koko ajan yksinäseksi, syrjityksi, surulliseksi ja petetyksi.
En tiedä mitä enää tehdä, kun kavereita ei näy nykyisin enää missään ja istun sen takia yksin kotona tai olen ulkona.
Siksi pyydän apua teiltä kun omat ideat on loppu!
Vastaukset 26
Vanhimmat
Yksinäisyys tuntuu aina kurjalta, jos se ei ole itse valittua. Ymmärsin, että kaverit kaikkosivat vanhempiesi eron aikoihin. Onko se yksi syy yksinäisyyteesi?
Oisko sulla mitään mahdollisuutta lähestyä joitakin entisistä kavereistasi vaikka meilin kautta tai tekstarilla? Jos uskaltaisit kysyä ystävällisesti, onko joku tietty syy siihen, etteivät he halua olla kanssasi. Kertoisit, että vaikka vanhempasi ovat eronneet ja olosuhteet ovat muuttuneet, sinä olet se sama kaveri kuin ennenkin ja kaipaat entistä ystävyyttä takaisin.
Näille kavereillesi on voinut muodostua ihan väärä kuva sinulle tapahtuneista asioista. Heistä voi tuntua vaikeelta kohdata sinua ja sinun muuttuneita olosuhteitasi, jos eivät itse ole eroperheistä. Jos he pelkäävät sinun kertovan juttuja joihin eivät osaa suhtautua tai että ripustaudut heihin surussasi ja teillä ei olekaan enää kivaa yhdessä. Syitä voi olla monia, eikä niitä voi tietää, ellei niistä kerrota.
Joskus taas vain käy niin, että kaveruus loppuu ilman mitään tiettyä syytä. Tavallaan sen elinkaari on käyty loppuun eikä se anna enää kummallekaan osapuolelle mitään. Silloin on vaan jatkettava eteenpäin ja yritettävä löytää uusia ystäviä uusiin elämänvaiheisiin.
Neuvoja on vaikea antaa sinua tuntematta. Jos olet ulospäinsuuntautuva tyyppi, voisit kenties löytää kavereita ikäistesi tapahtumista, harrastuksista, koulun oheistoiminnoista jne. mutta se vaatii oma-aloitteisuutta ja rohkeutta. Ujon ja syrjäänvetäytyvän on helpompi ryhtyä vaik nettikirjeenvaihtoon ennen silmäkkäin tapaamista. Toivottavasti saat muiltakin neuvoja ja löydät pian tosi hyvän ystävän!
Vanhempien ero ei sinänsä ole syy yksinäisyyteeni, vaan se että tuntuu että kukaan ei enää oikein välitä minusta (vaikka vanhemmat kuitenkin välittävät) ja kukaan ei kuuntele minua enää samalla tavalla kuin ennen. Nyt minun pitää kotona melkeimpä huutaa ääneen, jos haluan että äiti kuuntelee edesd hetkisen. Ja jos en kerkeä tekemään jotain kotityötä kaverin tapaamisen takia, niin hän nostaa siit kauhean metelin minua kohti vaikka minulla on pikkuvelikin joka voi tehdä saman ja joka ei ole tehnyt mitään.
kavereille olen puhunut aika suoraan messengerin kautta ja ihan livenä tunteistani, mutta ei tahdo löytyä sellaista kaveria/ihmistä joka loppujen lopus haluaa kunnolla edes kuulla niist.
vaikka olen aika ujo ulkopuolisia kohtaan, niin nykypäivinä olen yrittänyt olla sosiaalisempi muita kohtaan, mutta se ei ole oikein tuottanut loppujen lopus tulosta.
minä olen pitänyt aina kavereiden puolta ja kuunnellut heidän ongelmiaan, mutta mä toivoisin että minullakin olisi sellaisia ystäviä jotka tekevät samoin minua kohtaan :/
Itte en myöskään enää jaska tätä yksinäisyyttä. Siksi tapankin itseni :)
siltä kantilta, että keiden kanssa ylipäänsä haluat olla ystävä. Ainakaan minä en halua olla ystävä sellaisten kanssa, jotka ei halua olla ystäviä mun kanssa. Siinä vain pettää ja aliarvioi itseään.
Jokainen saa valita itse, kenen kanssa haluaa viettää enemmän aikaa yhdessä, ja jos tämä halu ei ole molemminpuolista niin minusta ei sitten ole syytä sitä ihmissuhdetta jatkaakaan.
Ihmisiähän on joka puolella, joihin voi tutustua. Ja kun etsiytyy kaiken lisäksi tilanteisiin, joissa tapaa paljon esim. oman ikäisiä tai samoja kiinnostuksen kohteita omaavia ihmisiä, saa oivan mahdollisuuden tutustua uusiin ihmisiin.
Olen ajatellut sitä tuollakin kantilta, että en ole sellaisten "kavereiden" kanssa. Mutta heihin törmää minun oikeiden ystävien kanssa melkein väkisin joskus. He liikkuvat nykyään aika paljon yhdessä ja minua ei "huolita" mukaan vaikka joku heistä tahtoisikin. Ennen minut ihan pyydettiin lähtee ulos ja nykyään ei edes vastata minun lähettämääni viestiin, jos se sama jengi on koossa.
Sellaisia minun ikäisiä ei näy täällä oikein missään ja he oleilevat melkein aina kotona. Paitsi tietysti on sellainen "pahis" jengi joka nimensä mukaan yrittää olla kova ja tekee laittomuuksia, ja siihen mä en kyllä mene mukaan.
Minulla ei ollut enää oikeestaan mitään ihmissuhteita sellaisiin kavereihin, jotka on minua jollakin tavalla vastaan. Ne muutamien harvojen ystävien mielipiteet eivät paljon paina asiassa. Ja he ovat yhdessä koska heillä ei ole mitään toisiaan vastaan. Vaikka en kyllä itsekkään tiedä onko heillä jotain minu vastaan. Ainakaan he eivät sitä myönnä itse.
Voit kysyä niiltä oikeilta ystäviltä voisitteko tavata keskenänne ja jos he ovat ymmärtäväisiä ja ystävyytesi arvoisia, varmasti kuuntelevat myös huolenaiheesi, jos niistä kerrot. Jatkossa voit tavata rauhassa juuri näitä oikeita ystäviäsi, jos tahdot.
Olen sanonut ja vihjaillut asiasta aika monesti, mutta he viihtyvät hyvin yhdessä. Ja oikeat ystävät ovat aika monesti kuulleet minun valituksia asiasta messengerissä ja ihan livenäkin.
Olen tavannut ystäviäni jo monesti, tänäänkin jo kahdesti lenkillä. Mutta en vain voi unohtaa heitä vaikka tavallaan haluaisin.
Olen ollut aika pitkään voisi sanoa masentuneena asiasta ja sen takia elämä tuntuu täysin PA:lta, vaikka tiedän että olen loppujen lopuksi väärässä. Pääni on nykyään liian täynä ajatuksia asiasta ja yksinjäämisen tunteesta että mikään hauska asia ei edes piristä pitkään, vaan on melkeimpä läpi huuto juttu. esim. eilenkin minua ei mikään asia saanut edes hymyilemään pikkuisenkaan ennen tätä päivää.
En tiedä mitä enää tehdä, koska jos lähden käymään ulkona olen melkein aina yksin niinkuin kotona myös. Elämässäni ei ole tapahtunut mitään uutta, olen edelleen suurimman ajan yksin vaikka muutettiin kaupunkiin maalta.
"Olen ollut aika pitkään voisi sanoa masentuneena asiasta ja sen takia elämä tuntuu täysin PA:lta, vaikka tiedän että olen loppujen lopuksi väärässä."
Kun kerran tiedät itsekin olevasi väärässä, sulla ei mitään ongelmaa oikeasti olekaan.
Mä tiedän että olen loppujen lopuksi väärässä siit että elämä ei YLEENSÄ ole paskaa. en ole siis kirjaimellisesti täysin masentunut, mutta sitä voi kutsua, koska olen ollut kavereiden menetyksestä lähtiin täysin: yksinäinen, allapäin, turhautunut, mikään ei huvita ja kukaan ei kuuntele minua.
Eli tosin sanoen olen vailla ihmissuhteita kavereihin ja vanhempiin.
Joten kirjoitin tänne pyytääkseni yksinäisyydestä selvitäkseni ohjeita,jotka on minulta loppu. ja siihenhän mä pyysin apua, asiasta tietäviltä
olet nuori ja vanhempien avioero on varmaan vaikuttanut mielialaasi ja kaverit on kadonnut sitä mukaan. En tiedä mitä lääkkeeksi, mutta itsestähän se paljon riippuu mitä haluaa elämältä ja toivottavasti mietiskeltyäsi asioitasi, niin elämäsi selkeytyy ja veikkaan, että vastoinkäymiset vahvistaa sinua ja löydät oman polun mitä kulkea.
Niin. toivottavasti
Sä olet vasta 15 vuotias ja elämä edessä. Tämä nyt on vaan yksi vaihe sun elämässä. Eiköhän niitä kavereitakin taas siunaannu aikaa myöten. Keskity nyt käymään se peruskoulu loppuun.
Koulu ei ole ikinä innostanu, mutta nykyään menee välillä ihan mielellään en opiskelun vaan kavereiden takia. toivottavasti elämä muuttuu viel
kun apua ongelmaasi ei vaan löydy, vaik kuinka yrittäisit! Helppoohan tää eläminen oliskin, jos joka juttuun sais heti, tuosta vaan sormia napsauttamalla vastauksen. Taidat viihtyä netissä, ja osaat myös ilmaista itseäs hyvin kirjoittamalla - löytyiskö/oletko etsinyt sulle nettiystävää, jolla olis samankaltaisia juttuja meneillään tai koettuna aiemmin? Voisitte jakaa asioita, tulla ymmärretyksi ja ehkä joskus myöhemmin vaikka tavatakin? Se vois auttaa yleiseen mielentilaankin piristävästi ja ehkä koulunkin jaksaisit taaplata loppuun vaik siellä ei sitä mukavaa seuraa niin oliskaan. Vaik nyt kaikki tuntuu tosi ankeelta, koita ajatella silti positiivisesti, ettei tää vaihe voi kestää elämässäsi loputtomiin ja edessäsi voi olla tosi upeita juttuja! Tsemppiä tähänkin päivään ja jaksamisia! Ps. Kirjota sille muorillesi suorasanainen viesti jos huutaminenkaan ei mene perille....
En varsinaisesti viihdy netissä kovin pitkään nykyisin, koska minulla ei yleensä ole tekemistä siel eikä tuttuja. Olen koneella toisinaan aika usein jos on vaan syy. Pidän kyllä enemmän ulkoilmasta kuin olla neljän seinän sisällä. Minulla ei ole/ollut ikinä nettiystävää.
Kiitos kannustuksesta ja pitää jaksaa.
Hei
Olin itse sinun ikäinen, kun vanhempani erosivat. He syyttivät toisiaan ja minusta tuntui, että olin siinä heidän välissään välillä puolustamassa isää, välillä äitiä. Se vaan on niin, että erotilanteessa vanhemmilla on tunteet niin pinnassa, eikä se ole sinun syysi. Avioero ei koskaan ole lapsen syy! Joten älä ikinä syytä itseäsi siitä.
Itse selvisin tuosta ajasta harrastuksien avulla. Minulle musiikki on aina ollut tärkeä ja silloin soitin bändeissä, kävin soittotunneilla ja lauloin kuorossa. Noihin aikoihin aloin myös kirjoittaa päiväkirjaa ja runoja.
Joten mieti mistä itse tykkäät ja tee sitä. Päväkirjan kirjoittaminen on hyvä juttu varsinkin jos tuntuu siltä ettei voi kenellekkään puhua.
On todella hyvä, että täällä puhut tunteistasi, että et ole pitänyt niitä vain sisälläsi.
Usko minua, tämä tilanne ei kestä ikuisesti. Minäkin selvisin siitä ja niin sinäkin selviät :).
Minäkin olen ollut samaa mieltä, että avioero ei ole ollut minun vika mutta sitä on välillä aika vaikea uskoa.
Minulla ei ole muuta harrastusta kuin ajella mopolla tai kävellä/pyöräillä ja etsiä tuttuja. Mikään harrastus ei oikein ole innostanut...
Olen ajatellut kirjoittaa jonkinlaista päiväkirjaa tietokoneele, mutta siihen se on tällä hetkellä jäänytkin.
Musiikin kuuntelu auttaa minua rauhoittamaan ja unohtamaan melkein aina, ja siksi minulla soi melkein koko ajan musiikki (niinkuin nytkin).
Toivottavasti en tarvitse pitkään kärsiä enää yksinäisyydestä. Minä kuitenkin uskon sinua että kyllä tämä tästä vielä muuttuu paremmaksi...
V. 56 olin 15 vuotias ja kirjooitin päiväkirjaa muutaman vuoden. Se on todellinen aarre lukea nyt; palata niihin aikoihin ja muistaa, miten ajattelin silloin murrosiässä. Mulla vain oli aina menoa ja paljon kavereita ympärillä, joista jo monet ovat kuolleet.
Siitä on jo aika kauan, muttei unohdu koskaan. Tosin osaan nyt jo suhteuttaa asiat - ja tiedän, että itse voi kuitenkin aika paljon...
Mutta muistan hyvin sen, kun kävin yksin leffassa ja milloin missäkin - tunsin todella surkeaksi oloni silloin.
Mutta vakuutan: se menee ohi! En ole lukenut noita aikaisempia viestejä ja neuvoja, joita olet saanut, mutta voisitko ihan itse alkaa sen "moi-tyypin" kanssa jutteleen vähän enemmän? Voisitko ihan suoraan sanoa, että haluaisit enemmän jutella hänen kanssaan ja tavata häntä? Ethän siinä mitään menetäkään...Aina voi kertoa avoimesti, miltä itsestä tuntuu. Sano, että sinusta tuntuu kurjalta.
Voi-voi miten me ihmiset olemme kyynisiä, emmekä osaa / halua asettua toisen asemaan...!
Tsemppiä ja häntä pystyyn!
Pitää yrittää puhua hänelle enemmän...
kiitoksia kannustuksesta :)
Onko sinun paikakkunnallasi srk:n nuorten toimintaa, voit kysellä ev lut seurakunnasta,mutta jos heillä ei ole niin laita sähköpostia paikakuntasi helluntai tai vapaaseurakunnan pastorille ja kysele onko nuorten toimintaa, jotkut ovat tätä kautta saaneet todella hyviä ystäviä ja kokevat tulleensa hyväksytyksi ja rakstatuksi juuri sellaisina kuin ovat. Avioero on kipeä prosessi, voimia sinulle, muista että toivoa on aina.
kannattaa suhtautua varauksin, ettei ajaudu ojasta allikkoon. (kts. uskontojen uhrit googlesta). Toki tiedän ihmisiä joille uskonto homma on ok, mutta myös niitä joille niistä piireistä syötetty taakka on ollut liikaa.
aktiivisuus sekä avoin elämänasenne, vaikka välillä se tuntuisikin hölmöltä. Passivisuus johtaa turmion tielle, jolta löytyvät ennenpitkään myös kateus ja sydämmen kovettava katkeruus.
Elämäntilanteesi on muuttunut, samoin ajatusmaailmasi.
Vanhempiesi avioero on raskasta myös lapsille, varsinkin silloin, kun vanhempien ero on riitaisa.
Ystäväsi ei pysty asettumaan asemaasi ja on yleisin syy miksi ystävät kaikkoavat ympäriltä.
Tosiasia on se, että ystävyydestä kasvetaan myös eroon kun katsoo ettei toisella ole mitään annettavaa.
Vanhempien erossa lapselle jää monia kysymyksiä, on hyvä, että lapsella on henkilö joka jaksaa kuunnella häntä.
Kuuntelija ei kuitenkaan osaa vastata kysymyksiin, mitkä koskevat oman vanhempien eroa.
Ei edes silloin, kun kuuntelijan vanhemmat ovat eronneet.
http://www.mll.fi/
"Lasten ja nuorten puhelin on ainoa suomenkielinen, valtakunnallinen, yksinomaan lapsille ja nuorille tarkoitettu auttava puhelin. Vapaaehtoiset päivystäjät vastaavat numerossa 0800 120 400 arkipäivisin kello 14–20 ja viikonloppuisin kello 17–20. Juhlapyhinä päivystetään kello 14 - 17. Lasten ja nuorten puhelin päivystää vuoden jokaisena päivänä. Puhelu on soittajalle maksuton."
Asiasta voi myös keskustella koulukuraattorin kanssa, mikäli koulusta löytyy.
Itte en myöskään enää jaska tätä yksinäisyyttä. Siksi tapankin itseni :)
omaehtoisesti määritelty "vuoden itsemurhapäivä", mikäli kyseisenä päivänä elämä kyllästyttää tarpeeksi, niin "Adios".
Mikäli viikon jälkeen "itsemurhapäivästä" alkaa elämä kyllästyttää, niin odottelen seuraavat 51 viikkoa ja katson millainen elämäntilanne on silloin.