Luciano Pavarottin aikoinaan vieraillessa Suomessa Kari Suomalainen piirsi osuvan pilapiirroksen, jossa kaksi vanhaa puoliksi hampaatonta huivipäistä mökin akkaa istuskeli tuvassa kahvipöydän ääressä toisen lukiessa lehteä, jossa oli otsikko Pavarottin vierailusta ja toisen hörppiessä tassilta kahvia sokeripala hampaiden välissä. Jälkimmäinen totesi: "Jos toi Pavarotti laulais vähä suositumpia lauluja, niin siitähän vois tulla vaikka uus Veikko Lavi".
Mutta jos perehdymme alla olevaan Veikko Lavin tuotantoon, niin ehkäpä näin ei sittenkään olisi tapahtunut:
"Illalla kun äiti peitti mua nukkumaan,
en aavistanut, mitä aamu tuopi tullessaan.
Yöllä oli metsään tullut julma tykkipatteri,
evakoiden tumma rivi tiellä hiljaa vaelsi.
Selvään kuului sodan pauhu rajan pinnassa.
Epävarmuus jäyti karjalaisten rinnassa.
Varttitunti lähtöaikaa meille silloin annettiin,
naapurimme heinäkärriin kallit nyytit kannettiin
Häipyi rakkaat mannut sekä kotikujan pää,
sinne kattoin päälle oma taivasläntti jää.
Kyyneleiden määrää en vain enää ole muistanut,
karjalaisten elontahtoa ei sota suistanut.
Meitä vastaan marssi nuoret Suomen soturit.
Heitä johti lapsenkasvoiset nuo vänrikit.
Moni kulki silloin elämässään viime retkensä
päätä kohden, vakaana kuin aavistaisi hetkensä.
Tietyömiehet kyselivät: "Nyt mikä matkan pää?"
"A kuha päästään perille, se silloin selviää."
Isäntä kun jätti heille vielä porsaslaatikon,
lisäsi: "Vot, tästä leivän päälle särvintä viel' on."
Asemalla evakoita junaan lastattiin.
Virkamiesten kysymyksiin tarkkaan vastattiin.
Eräs äiti sanoi: "Tässä on mun koko omaisuus,
viisi pientä lasta sekä vielä kahvipannu uus."
Aamuyöllä pieni veli syntyi junassa.
Se oli ryppyinen ja vielä silmät ummessa.
Lotat toivat taivaan mannaa, kuumaa kauravelliä,
tahtoivat ne meitä poloisia vielä helliä.
Kolmen päivän päästä oltiin päätepaikassa.
Karjalainen kansa seisoi huutokaupassa.
Isännät kun evakoita kyytiin mättivät,
viisi lasta sekä äidin sinne tielle jättivät.
Mekin mentiin siitä kunnantaloon asumaan.
Vuoden päästä päästiin omaan mökkiin muuttamaan.
Tuli kirje isältä: ”Mä pääsen pian siviiliin”.
Tulikin ja kirkon viereen sankarhautaan siunattiin.
Omaa peltotilkkuaan kun äiti äesti
niin uuden elon alkamista kiurut säesti.
Mie istuin pienen veljen kanssa siinä pellon laidalla,
kerroin hälle, kuinka kaunis oli kerran Karjala."
Mutta jos perehdymme alla olevaan Veikko Lavin tuotantoon, niin ehkäpä näin ei sittenkään olisi tapahtunut:
"Illalla kun äiti peitti mua nukkumaan,
en aavistanut, mitä aamu tuopi tullessaan.
Yöllä oli metsään tullut julma tykkipatteri,
evakoiden tumma rivi tiellä hiljaa vaelsi.
Selvään kuului sodan pauhu rajan pinnassa.
Epävarmuus jäyti karjalaisten rinnassa.
Varttitunti lähtöaikaa meille silloin annettiin,
naapurimme heinäkärriin kallit nyytit kannettiin
Häipyi rakkaat mannut sekä kotikujan pää,
sinne kattoin päälle oma taivasläntti jää.
Kyyneleiden määrää en vain enää ole muistanut,
karjalaisten elontahtoa ei sota suistanut.
Meitä vastaan marssi nuoret Suomen soturit.
Heitä johti lapsenkasvoiset nuo vänrikit.
Moni kulki silloin elämässään viime retkensä
päätä kohden, vakaana kuin aavistaisi hetkensä.
Tietyömiehet kyselivät: "Nyt mikä matkan pää?"
"A kuha päästään perille, se silloin selviää."
Isäntä kun jätti heille vielä porsaslaatikon,
lisäsi: "Vot, tästä leivän päälle särvintä viel' on."
Asemalla evakoita junaan lastattiin.
Virkamiesten kysymyksiin tarkkaan vastattiin.
Eräs äiti sanoi: "Tässä on mun koko omaisuus,
viisi pientä lasta sekä vielä kahvipannu uus."
Aamuyöllä pieni veli syntyi junassa.
Se oli ryppyinen ja vielä silmät ummessa.
Lotat toivat taivaan mannaa, kuumaa kauravelliä,
tahtoivat ne meitä poloisia vielä helliä.
Kolmen päivän päästä oltiin päätepaikassa.
Karjalainen kansa seisoi huutokaupassa.
Isännät kun evakoita kyytiin mättivät,
viisi lasta sekä äidin sinne tielle jättivät.
Mekin mentiin siitä kunnantaloon asumaan.
Vuoden päästä päästiin omaan mökkiin muuttamaan.
Tuli kirje isältä: ”Mä pääsen pian siviiliin”.
Tulikin ja kirkon viereen sankarhautaan siunattiin.
Omaa peltotilkkuaan kun äiti äesti
niin uuden elon alkamista kiurut säesti.
Mie istuin pienen veljen kanssa siinä pellon laidalla,
kerroin hälle, kuinka kaunis oli kerran Karjala."
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tuosta voisi olla ainesta kun kieli käännetään tuonne vähän laajemmalle kuulijakunnalle.
Siinä se sitten voisi olla in Eurovision Song Contest 2008.
Autan viimeisen säkeistön kanssa:
"By the field
I sat with little brother
I took him on the knee
and I told him
how beautiful
Carelia used to be"
Thats great man!