Tein äsken oivalluksen miksi en voi enkä kykene (en kyennyt viime kesänäkään) menemään jäähallille kesän piirikonventtiin. Olen miettinyt monesti syytä ja nyt valkeni jonkinlainen aavistus. Teini-ikäisenä kaikki oli edessäpäin, ilmassa oli paljon lupauksia jotka odottivat täyttymystään, lupaukset Harmagedonin tuhosta ja paratiisimaasta olivat edessä, tulevaisuus oli mielestäni valoisa, se oli kokemattoman nuoren naiivi usko, ihan pian loppuisivat vanheneminen ja kuolema. Kaikki kokemukset menivät tunnemuistiin. Ohjelmat konventissa täytyi kuunnella tarkkaavaisesti muistiinpanoja tehden valmentautuen viimeisten päivien vaikeisiin aikoihin joista on vaikea selviytyä. Että pysyisi lujana ja kestäisi saatanan palavat "heittoaseet" joita hän demoneineen viskelisi loppuhuipennuksessa. Profetia-puheet kesäkonventissa olivat voimakasta tekstiä, vahvaa ruokaa. Ne puhuttiin valtavalla vauhdilla, raamatunpaikkoja ei ehtinyt tarkistaa, kova oli kiireellisyyden tunne, silloin.
Entä nyt, samat ihmiset raahustavat pettynyt ilo kasvoillaan, suunpielet alaspäin, vain tottumus saa heidät konventtiin, kun on aina käyty... Hirveintä ovat montakymmentä vuotta sitten ohittaneet teinivanhukset, tarkoitan tällä sisaria jotka pukeutuvat 70-luvun vaaleanpunaisiin mekkoihin, tukka pitkänä selässä ja naamassa viisikymppisen rypyt. Huh.
Ohjelmat näin aikuisen näkökulmasta ovatkin yllättävän tyhjiä, lienevätkö tyhjiä olleet jo silloin, saattaa olla. Mutta odotusta oli... Viimeksi kun katselin jäähallilla ihmismerta, harmaantuvaa omaa ikäluokkaani, sekä poiskuihtuvia (fyysisesti) vanhuksia, nuorisoa jota ei tunne eikä tiedä keiden lapsia ovat niin mieleni valtasi suunnaton tyhjyys, sanoin kuvaamaton, kipeäätekevä, kaikenkattava. TYHJYYS !!! Edes lihasmuisti ei saa minua enää Jäähallille, en kerta kaikkiaan kestä sitä.
Entä nyt, samat ihmiset raahustavat pettynyt ilo kasvoillaan, suunpielet alaspäin, vain tottumus saa heidät konventtiin, kun on aina käyty... Hirveintä ovat montakymmentä vuotta sitten ohittaneet teinivanhukset, tarkoitan tällä sisaria jotka pukeutuvat 70-luvun vaaleanpunaisiin mekkoihin, tukka pitkänä selässä ja naamassa viisikymppisen rypyt. Huh.
Ohjelmat näin aikuisen näkökulmasta ovatkin yllättävän tyhjiä, lienevätkö tyhjiä olleet jo silloin, saattaa olla. Mutta odotusta oli... Viimeksi kun katselin jäähallilla ihmismerta, harmaantuvaa omaa ikäluokkaani, sekä poiskuihtuvia (fyysisesti) vanhuksia, nuorisoa jota ei tunne eikä tiedä keiden lapsia ovat niin mieleni valtasi suunnaton tyhjyys, sanoin kuvaamaton, kipeäätekevä, kaikenkattava. TYHJYYS !!! Edes lihasmuisti ei saa minua enää Jäähallille, en kerta kaikkiaan kestä sitä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kiitos tunnesisältöisestä kertomuksestasi.
Tuli mieleeni se yksinkertainen mainostekniikan psykologia; ensin esitellään ongelma, sitten ongelman ratkaisu ja arvaappa mitä, ongelman ratkaisun saat *meiltä*!!!
Näin toimii yksinkertaisesti kuvailtuna myös jt-juju. Ensin esitellään ongelma: Elämme lopun aikoja, loppu tulee justiinsa-kiiruulla - ja sitten esitetään ongelman ratkaisu: Jt-jäsenyys siihen kuuluvinen sääntöineen ja niiden prikulleen noudattamisineen. Pääpalkinto: Lippu ikuiseen elämään paratiisimaassa toisten jt-den kanssa. Jopa kuolleet herätetään jt-sääntöjä noudattamaan, - ikuisesti.
Kun ihmiselle sitten selviää että mitään lopun aikaa ei ole olemassakaan muualla kuin jt-mielikuvituksessa ja että paratiisi maksaisi miljardien toisinajattelevien ihmisten elämän, mikä tietysti olisi äärimmäistä pahuutta jos se toteutuisi, niin mitä jää jäljelle? Tietysti suunnaton tyhjyys. Keisarilla ei ollutkaan vaateita, sen kyllä näkee lapsikin, niin tai ainakin lapsi sanoo sen ääneen, aikuiset menevät "halpaan".
"Romahdus satuttaa aina, tuskallisinta lienee antaa pois se, jota ei koskaan ollutkaan", - on kirjailija Eija Jaakkola sanonut.
Ja mitä sitten. Tyhjästä on paha nyhjästä, ei auta muu kuin alkaa rakentamaan alusta. Poissa on kiire, - kunnes huomaa että on antanut pois koko siihenastisen elämänsä turhuuteen. Mitään Harmagedonia ei tulekkaan ja paratiisi oli vain mielikuvituksen tuotetta.
On siis alettava etsimään omaa elämää. Kuka minä olen, mitä tahdon? Mitään helppoja vastauksia elämän vaikeisiin kysymyksiin ei olekkaan noin vaan löydettävissä. Ne on etsittävä itse.
Se on elämää, ei sen enempää...
Ei ihme, että jotkut eivät sitä kestä, varsinkaan jos vielä ystävät ja sukulaiset hylkäävät, vaan menevät takaisin sinne "konventtiin". Suo siellä, vetelä täällä...
Onneksi nykyään ei enää tarvitse olla yksin, vertaistukea löytyy, netistä sen etsimisen voi aloittaa.
Itse kerran jt-stä poistuneena sanoisin omasta kokemuksestani nyt näin 25 vuotta myöhemmin, että kannatti ehdottomasti sen oman elämän rakentaminen. En ole koskaan katunut hetkeäkään, enkä koskaan haikaillut sinne "konventtiin" takaisin. Valinta on jokaisen oma; mitä haluat elämältäsi?
Puhut pelkkää asiaa....!!
Minä olen käynyt kesän konventissa edelleen. Siihen ei ole missään nimessä syynä "totuus" ei pelko, "jos sittenkin" vaan ja ainoastaan kiva vapaa viikonloppu, jonka aikana voin päivittää tämän hetken Vt tietous aikaani jt järjestössä.
Kieltämättä näenhän entisiä hyviä ystäviäni myös siellä. Heidän kysyvät katseensa ja joillakin selkeä halu näyttää olemuksellaan hyväksymyksensä saada minut takaisin. He vain eivät voi tietää, etten mene takaisin Jt järjestöön. ja, että uhraamani aika konventissa on vain minua varten. Jokainen konventissa viettämäni tunti vahvistaa uskoani, että tein oikean päätöksen lähteä Vt seurasta ulos.
Joten ens kesänä taas (toivon) nähdään konventissa, hotellin aamiaisella ja tietenkin iltakapakissa.(siellähän ollaan jo tasavertaisia ilman konventin rintamainosta)
ja pidä rintamainos kapakissakin?