Lapsuus on kyllä parasta aikaa mitä ihmisellä voi olla. Pois lukien ne joilla lapsuus on rankkaa. Ei velvollisuuksia, ei huolia, ihmiset ovat ystävällisempiä jne jne.
Kun täyttää 18 vuotta, kohtaa julman ja armottoman maailman ensimäistä kertaa. Aluksi homma vaikuttaa helpolta ja jännittävältä. Pitäisi löytää työ ja hankkia taloudellista turvaa. Sitä lähtee etsimään työtä innokkaasti koulutuksen jälkeen (Valmistuin vuonna 2005). Työtä ei löydy heti, muttei lannistuta. Kaverit toinen toisensa jälkeen saavat töitä, matkustelevat ja käyttävät rahaa aivan kuten muutkin.
Puolenvuoden kuluttua valmistumisesta masennus alkaa tekemään pohjaa mieleen. Työtä ei löydy alalta millen olen kouluttautunut. Päätän lähteä opiskelemaan uutta alaa. Onnisti, pääsin oppisopimuksella erääseen metalli firmaan. Kahden kuukauden jälkeen eräs firmassa tapahtuva virhe lavastetaan minun niskoilleni. Saan potkut, työvoima toimisto kovistelee karensilla.
Pari kuukautta kuluu, menen kaupungin järjestämälle kursille. Kursin suoritettua etsin töitä. Töitä ei ole. Haen yhteis haussa metalli- sekä LVI-asentan koulutukseen. En pääse kumpaankaan. Samaan aikaan kaveri soittaa ja rehvastelee Uhkapeli voitollansa.
En lannistu, yritän uudelleen ensivuonna. Käyn toisen kaupungin järjestämän kurssin ja etsin yhä töitä. Ei onnista. Toinen kaveri soittaa ja kehuu kuinka hyvin elämä kulkee. Masennus rakentaa perustan mieleen. Mieleen tulee ajatuksia "olen huono onninen ihminen". Etäännyn ihmisistä, tulen päivä päivältä yhä epäsosiaalisemmaksi. Kaverit kaikkoavat, ystävyys siteet katkeavat.
En luovuta, yritän uudestaan...
Töitä ei löydy, koulukseen en päässyt, työvoimatoimisto vaatii muutosta tilanteeseeni.
Vihdoin näyttää siltä että aurinko vihdoin paistaa minun ikkunastani. Soitto työvoimatoimistosta jossa kysytään että olenko vapaaehtoinen erääseen projektiin. Myönnyin. Projekti lähtee liikkeelle, mutta pari viikkoa alun jälkeen kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Etsin töitä, ei tulosta.
Masennus nousee, olo tila on surkea, väsyttää henkisesti, pää täyttyy sekavista ajatuksista.
Sitten en jaksa ja päätin hakea ammattiapua. Ammatti ihmiset eivät kyenneet auttamaan minua ja yhä vellon masennuksessa ja pidän itseäni erittäin epäonnekkaana ihmisenä.
Tulee mieleen eräs sanonta minkä vanha tuttu sanoi vuosia sitten kun hän sairasti vakavaa tautia ja myöhemmin menehtyi siihen. Hän sanoi: "Vaikka elämä olisi kuinka huonosti, se voi aina mennä huonompaan suuntaan. Ja monesti meneekin."
Tuo lause syöpyi mieleeni yhtä helposti kuin lapsena suomen oppiminen.
Nyt olen katkera kaikelle, taistellen omaa taisteluani, yrittäen selvitä maailman raakuudesta ja sorrosta. Helppoa tieni ei tule olemaan sen tiedän. Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Kun täyttää 18 vuotta, kohtaa julman ja armottoman maailman ensimäistä kertaa. Aluksi homma vaikuttaa helpolta ja jännittävältä. Pitäisi löytää työ ja hankkia taloudellista turvaa. Sitä lähtee etsimään työtä innokkaasti koulutuksen jälkeen (Valmistuin vuonna 2005). Työtä ei löydy heti, muttei lannistuta. Kaverit toinen toisensa jälkeen saavat töitä, matkustelevat ja käyttävät rahaa aivan kuten muutkin.
Puolenvuoden kuluttua valmistumisesta masennus alkaa tekemään pohjaa mieleen. Työtä ei löydy alalta millen olen kouluttautunut. Päätän lähteä opiskelemaan uutta alaa. Onnisti, pääsin oppisopimuksella erääseen metalli firmaan. Kahden kuukauden jälkeen eräs firmassa tapahtuva virhe lavastetaan minun niskoilleni. Saan potkut, työvoima toimisto kovistelee karensilla.
Pari kuukautta kuluu, menen kaupungin järjestämälle kursille. Kursin suoritettua etsin töitä. Töitä ei ole. Haen yhteis haussa metalli- sekä LVI-asentan koulutukseen. En pääse kumpaankaan. Samaan aikaan kaveri soittaa ja rehvastelee Uhkapeli voitollansa.
En lannistu, yritän uudelleen ensivuonna. Käyn toisen kaupungin järjestämän kurssin ja etsin yhä töitä. Ei onnista. Toinen kaveri soittaa ja kehuu kuinka hyvin elämä kulkee. Masennus rakentaa perustan mieleen. Mieleen tulee ajatuksia "olen huono onninen ihminen". Etäännyn ihmisistä, tulen päivä päivältä yhä epäsosiaalisemmaksi. Kaverit kaikkoavat, ystävyys siteet katkeavat.
En luovuta, yritän uudestaan...
Töitä ei löydy, koulukseen en päässyt, työvoimatoimisto vaatii muutosta tilanteeseeni.
Vihdoin näyttää siltä että aurinko vihdoin paistaa minun ikkunastani. Soitto työvoimatoimistosta jossa kysytään että olenko vapaaehtoinen erääseen projektiin. Myönnyin. Projekti lähtee liikkeelle, mutta pari viikkoa alun jälkeen kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Etsin töitä, ei tulosta.
Masennus nousee, olo tila on surkea, väsyttää henkisesti, pää täyttyy sekavista ajatuksista.
Sitten en jaksa ja päätin hakea ammattiapua. Ammatti ihmiset eivät kyenneet auttamaan minua ja yhä vellon masennuksessa ja pidän itseäni erittäin epäonnekkaana ihmisenä.
Tulee mieleen eräs sanonta minkä vanha tuttu sanoi vuosia sitten kun hän sairasti vakavaa tautia ja myöhemmin menehtyi siihen. Hän sanoi: "Vaikka elämä olisi kuinka huonosti, se voi aina mennä huonompaan suuntaan. Ja monesti meneekin."
Tuo lause syöpyi mieleeni yhtä helposti kuin lapsena suomen oppiminen.
Nyt olen katkera kaikelle, taistellen omaa taisteluani, yrittäen selvitä maailman raakuudesta ja sorrosta. Helppoa tieni ei tule olemaan sen tiedän. Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
:: Koin tuon kaiken 18vuotiaana. Lisäksi menin naimisiin, aviomies lähti inttiin, silloin jäin yksin lapsen kanssa odottaen toista lasta. Mies palasi armeijasta mutta ei näkynyt kotona.(Oli äitinsä ja kavereiensa kanssa) Aloin odottamaan kolmatta lasta ja mies lähti toisen naisen mukaan.
Siitä alkoi taistelu lasten ja oman toimeentulon puolesta, jota kestää tähän päivään asti. Pääsin opiskelemaan vasta 35 vuotiaan mutta nyt 41 v olen lähihoitaja ja opiskelen sairaanhoitajaksi, vanhin tyttö (kahden lapsen äiti) ja opiskelee ravintolaalalla, vanhin poika valmistui viime keväänä pääsi töihin ja on nyt armeijassa, keskimmäinen tytöistä opiskelee puualaa. Nuoremmat lapset peruskoulussa.
ja kannustavaa sitkeyttä ja oikeaa vahvaa asennetta! voimaa ja sinnikkyyttä.. kiitos!