Koko ulkopoliittista uskottavuutta vuosikymmeniä nakertaneet suomettumispuheet loppuivat vasta kun Harri Holkerin (kok) sinipunahallitus pystytettiin 1987. Suomettumisen paha leima vahvistui ajan mittaan, vaikka ulkoministeriö yritti kaikin keinoin päästä siitä eroon.
Suurlähettiläät ja suurlähetystöjen lehdistöavustajat oli valjastettu ulkopolitiikan valkopesuun, mutta UKK:n arkiston johtajan Pekka Lähteenkorvan ja ulkoministeriön arkistotutkijan Jussi Pekkarisen tiistaina julkistaman kirjan Idän etuvartio?, Suomi-kuva 1945-1981 (WSOY) mukaan onnistumiset jäivät varsin vähäisiksi.
Välillä ilo oli myös lyhytaikaista. Suomen Washingtonin suurlähettiläs Leo Tuominen ehti jo lähettää ministeriöön Keijo Korhoselle voitonriemuisen kirjeen kun Washington Post julkisti Suomen ulkopolitiikkaa estottomasti kehuneen jutun.
Se olikin takuutavaraa, sillä lähetystö tarkisti tekstin ennen sen julkistamista. Jutun kirjoittaja Stephen S. Rosenfeld sai kirjoitukseensa kuitenkin niin paljon vastineita, että hän joutui viikkoa myöhemmin myöntämään olleensa ”liian ystävällinen suomalaisille”.
Die Welt lopetti suomettamisen
Tosin kaikkia myönteisiä saavutuksiakaan kirjaan ei ole merkitty. Siitä puuttuu Suomen Bonnin suurlähettilään Arvo Rytkösen pahimpiin suomettajiin kuuluneelta Die Weltin päätoimittaja Herbert Krempiltä saama lupaus, ettei lehti enää käytä suomettumissanaa.
Rytkönen kävi Die Weltin päätoimittajan pakeilla, juuri ennen presidentti Urho Kekkosen Saksan Liittotasavaltaan tekemää ensimmäistä valtiovierailua huhtikuussa 1979.
Tuon Suomen ulkopolitiikan kannalta myönteisen tapauksen vaikutukset jäivät kuitenkin lyhyaikaisiksi, sillä jo juhannuksena Frankfurter Allgemeine otsikoi ”Yöpakkasia jälleen Suomessa”. Aiheen lehti sai puhemies Johannes Virolaisen lehtihaastattelusta, jonka mukaan ”yleiset syyt” eli ulkopolitiikka esti kokoomusta pääsemästä hallitukseen.
Itävaltalaisten keksintö
Suomettumis-käsite yleistyi kirjan mukaan 1970-luvun alussa niin Länsi-Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin. Ei ihme, että lehdistövirkamiesten neuvottelupäivillä vallitsi usein apea ilmapiiri.
Jo vuonna 1970 käsitettä varten avattiin oma kansio, josta tuli vuosien varrella paksumpi kuin muun ulkopolitiikan kansioista yhteensä.
Arvostelijoiden mukaan Suomi ei todellisuudessa ollut itsenäinen eikä puolueeton valtio vaan Neuvostoliiton vahtikoira tai ehdonalaisessa oleva vanki, jonka kohtalo oli varoittava esimerkki koko Länsi-Euroopalle.
Kirjoittajien mukaan suomettumisväitteiden oikominen olikin vaikeaa, sillä ”olimme länsimainen demokratia, mutta emme ehkä ihan niin puolueeton kuin itse yritimme uskotella”.
- Olimme kansandemokratioiden ja puolueettomien maiden välisellä harmaalla alueella.
Kirja paljastaa, että puheet suomettumisesta ovat vanhempaa perua kuin tähän asti julkisuudessa on kerrottu. Ensimmäisen kerran käsitettä käytti kirjassaan jo Itävallan ulkoministeri Karl Gruber 1952.
Perinteisesti Finnlandisierung-sanan keksijänä on pidetty professori Richard Löwnenthalia, joka kirjoitti suomettumisesta kymmentä vuotta myöhemmin kuin Gruber.
Tunnetuin suomettumissanan käyttäjä oli Baijerin osavaltiopääministeri Franz-Josef Strauss, joka iski sillä alun perin Willy Brandtin idänpolitiikkaa.
Suurlähettiläät ja suurlähetystöjen lehdistöavustajat oli valjastettu ulkopolitiikan valkopesuun, mutta UKK:n arkiston johtajan Pekka Lähteenkorvan ja ulkoministeriön arkistotutkijan Jussi Pekkarisen tiistaina julkistaman kirjan Idän etuvartio?, Suomi-kuva 1945-1981 (WSOY) mukaan onnistumiset jäivät varsin vähäisiksi.
Välillä ilo oli myös lyhytaikaista. Suomen Washingtonin suurlähettiläs Leo Tuominen ehti jo lähettää ministeriöön Keijo Korhoselle voitonriemuisen kirjeen kun Washington Post julkisti Suomen ulkopolitiikkaa estottomasti kehuneen jutun.
Se olikin takuutavaraa, sillä lähetystö tarkisti tekstin ennen sen julkistamista. Jutun kirjoittaja Stephen S. Rosenfeld sai kirjoitukseensa kuitenkin niin paljon vastineita, että hän joutui viikkoa myöhemmin myöntämään olleensa ”liian ystävällinen suomalaisille”.
Die Welt lopetti suomettamisen
Tosin kaikkia myönteisiä saavutuksiakaan kirjaan ei ole merkitty. Siitä puuttuu Suomen Bonnin suurlähettilään Arvo Rytkösen pahimpiin suomettajiin kuuluneelta Die Weltin päätoimittaja Herbert Krempiltä saama lupaus, ettei lehti enää käytä suomettumissanaa.
Rytkönen kävi Die Weltin päätoimittajan pakeilla, juuri ennen presidentti Urho Kekkosen Saksan Liittotasavaltaan tekemää ensimmäistä valtiovierailua huhtikuussa 1979.
Tuon Suomen ulkopolitiikan kannalta myönteisen tapauksen vaikutukset jäivät kuitenkin lyhyaikaisiksi, sillä jo juhannuksena Frankfurter Allgemeine otsikoi ”Yöpakkasia jälleen Suomessa”. Aiheen lehti sai puhemies Johannes Virolaisen lehtihaastattelusta, jonka mukaan ”yleiset syyt” eli ulkopolitiikka esti kokoomusta pääsemästä hallitukseen.
Itävaltalaisten keksintö
Suomettumis-käsite yleistyi kirjan mukaan 1970-luvun alussa niin Länsi-Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin. Ei ihme, että lehdistövirkamiesten neuvottelupäivillä vallitsi usein apea ilmapiiri.
Jo vuonna 1970 käsitettä varten avattiin oma kansio, josta tuli vuosien varrella paksumpi kuin muun ulkopolitiikan kansioista yhteensä.
Arvostelijoiden mukaan Suomi ei todellisuudessa ollut itsenäinen eikä puolueeton valtio vaan Neuvostoliiton vahtikoira tai ehdonalaisessa oleva vanki, jonka kohtalo oli varoittava esimerkki koko Länsi-Euroopalle.
Kirjoittajien mukaan suomettumisväitteiden oikominen olikin vaikeaa, sillä ”olimme länsimainen demokratia, mutta emme ehkä ihan niin puolueeton kuin itse yritimme uskotella”.
- Olimme kansandemokratioiden ja puolueettomien maiden välisellä harmaalla alueella.
Kirja paljastaa, että puheet suomettumisesta ovat vanhempaa perua kuin tähän asti julkisuudessa on kerrottu. Ensimmäisen kerran käsitettä käytti kirjassaan jo Itävallan ulkoministeri Karl Gruber 1952.
Perinteisesti Finnlandisierung-sanan keksijänä on pidetty professori Richard Löwnenthalia, joka kirjoitti suomettumisesta kymmentä vuotta myöhemmin kuin Gruber.
Tunnetuin suomettumissanan käyttäjä oli Baijerin osavaltiopääministeri Franz-Josef Strauss, joka iski sillä alun perin Willy Brandtin idänpolitiikkaa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Näin Harri Holkeri Hannu Lehtilän kirjassa "Mainettaan parempi":
"Näistä suomettumispuheista aina vähän riemastun. Me olimme YYA-sopimuksella sitoutuneet tiettyjen ehtojen vallitessa hyvin pitkälle menevään yhteistyöhön Neuvostoliiton kanssa. Mutta me toimimme niin, ettei se koskaan lauennut. Politiikkamme tähtäsi siihen, ettemme joudu sellaiseen tilanteeseen, jossa Neuvostoliitto pääsee sanomaan, mitä meidän elämäämme kuuluu. Jos tätäkutsutaan suomettumiseksi, niin sille en mahda mitään. Minusta se oli viisautta - sanoisinko pirullista poliittista oveluutta - toimia niin, ettäsai käyttää täysitehoisesti sen marginaalin hyväkseen mikä meillä oli"
Mitä tulee sitten ilmaukseen "finlandisierung" tuon sananhan keksivät saksalaiset. Eivätkö keksijät hoksanneet, että heillä oli samaan aikaan kutsumattomina vieraina n 200 000 jenkkisotilasta mutta meillä ei yhtään venäläistä.
Suomi kuuluu kylmän sodan voittajiin.
Siksi asemamme poikkeaa täysin miehitettyjen maiden tilanteesta.