Täällä – ja varsainkin keskustan saitilla, ja siellä varsinkin erään toimesta – on puhuttu usein Mauno Koivistosta perin asiattomalla tavalla, syyllistetty hänet asioista, joihin hän ei syyllinen ole, ja on unohdettu täysin hänen suuret ansionsa politiikassa. Ja jätetty huomiotta se, miten poikkeuksellisen suuri ihminen hän on; hänen saavutuksensa omassa elämässään, joita ainakin minä pidän paljon arvostettavampina kuin monenkaan saavutuksia politiikassa. Noista ajatuksista lähtien sallittakoon pieni tietoisku ihminen Mauno Koivistosta:
Mauno Koiviston lapsuus oli varsin erikoinen. Jo alle 10-vuotiaana hän jäi orvoksi äidistään, ja hyvin puritaanista seitsemännen päivän adventista uskoa (lauantai pyhitetään pyhäpäivänä) noudattavan isänsä kasvatettavaksi veljensä ja siskonsa kera. Maunon varhaisnuoruus oli siis varsin karu ja äärimmäisen kurinalainen, joskin isä rakasti lapsiaan ja parhaan ymmärryksensä mukaan ohjasi heitä hyvälle tielle. Perhe oli kuitenkin hyvin köyhä ja asui hyvin pienessä asunnossa, eikä kansakoulua korkeampiin opintoihin yhdelläkään lapsella ollut mahdollisuutta.
Mauno Koivisto ei ollut vielä 18-vuottaan täyttänyt, kun ilmoittautui asepalveluun vapaaehtoisena 18.6.1942. Ensiksi hän palveliKaarinan vapaapalokunnassa ja sitten Ilmasuojelukomppaniassa ensin Turussa ja sitten Helsingin Malmilla, mutta isänmaallisen nuorenmiehen mieli paloi tositoimiin, ja Hyrylässä tapahtuneen koulutusvaiheen jälkeen hänet siirrettiin rintamille Karhumäkeen kesällä 1942, ei vielä 19-ikävuottaan täyttäneenä.
Koivisto ehti olla useissakin rintamavastuussa olleissa joukoissa mm. Poventsassa ja Vienan kannaksen keskivaiheilla ja osallistui moniin koviin taiteluihin. Vuoden 1944 alussa Koivisto jälleen vapaaehtoisena ilmoittautui Lauri Törnin kuuluisaan I Divioonan Jääkärikomppaniaa, jonka mukana osallistui alkukesän kiivaisiin taisteluihin viivytettäessä hyökkäävää vihollista antaen iten mahdollisuuksia omien joukkojemme vetäytymiselle.
Törnin joukoissa Koivisto osallistui myös useille vihollisen selustaan suuntautuneille äärimmäisen vaativille kaukopartioretkille. Perusteekseen pyrkiä niillekin vapaaehtoisena Koivisto mainitsee niissä olleen paremman muonituksen – varmaan kuvaa Koiviston kuivaa huumoria, mutta voi sikäli olla tottakin, että vielä kasvavalla nuorella miehellä oli ainainen nälkä.
Sodan päättyessä Koivisto oli vasta vajaat 21-vuotias, ja pääsi heti töihin viilarin oppiin. Sieltä hän siirtyi Turun satamaan, jossa 22-vuotiaana vuonna 1945 aloitti iltaoppikoulun ja pääsi satamakonttorin hoitajaksi. Koko oppikoulun oppimäärän hän suoritti neljässä vuodessa erittäin hyvin arvosanoin eri aineissa ja 1949 kirjoitti 26-vuotiaana ylioppilaaksi yleisarvosanalla cum laude approbatur, äidinkielessä laudatur, ja päästötodistuksen keskiarvo oli 8,40.
Filosofian kandidaartin tutkinnon Koivisto suoritti maaliskuussa 1953 ja lisensiaatin tutkinnon vielä saman vuoden marraskuussa. Filosofian tohtoriksi hän väitteli 1956. Väitöskirjan nimi oli ”Sosiaaliset suhteet Turun satamassa”, ja se hyväksyttiin arvosanalla cum laude approbatur. Niin mies oli kansakoulupohjalta alkaen opiskellut tohtoriksi vajaassa 11 vuodessa. Ja kaikki tuo oli tapahtunut työn ohella. Työpaikkoja hänellä oli ollut moniakin, niiden joukossa mm. toimiminen epäpätevänä kansakoulun opettajana ja Turun kaupungin ammatinvalinnan ohjaajana. Vertailun vuoksi todettakoon, että esim. pääministeri Vanhanen kulutti saman ajan pelkkään oppikouluunsa, jonka kaksi luokkaa hän tuplasi.
Mauno Koiviston täytyy siis olla paitsi poikkeuksellisen älykäs ja kaikin tavoin lahjakas, myös poikkeuksellisen määrätietoinen, tarmokas ja periksiantamaton mies.
Koivisto oli muuten ihan normaali nuori mies, joka rakastui naisiinkin, mutta käyttäytyi heidän kanssansa varsin pidättyväisesti, sillä olihan hän saanut hyvin voimakkaan, jyrkänkin, uskonnollisen kasvatuksen seitsemännen päivän adventista uskoa noudattavalta isältään. Tansseissa hän kuitenkin kävi ja osallistui moniin harrastuksiin – liikunnallisiin ja kuoroihin – joissa hän myös tyttöjä tapasi ja varmasti romanssejakin koki. Avioliiton solmimista hän ei kertomansa mukaan uskaltanut edes ajatella niissä epävarmoissa olosuhteissa.
Koiviston korkealle kohonnut ura työelämässä – STS-pankin ja sittemmin myös Suomen pankin pääjohtajana, valtiovarainministerinä, kaksinkertaisena pääministerinä ja presidenttinä – lienee tämän palstan lukijoille niin tuttu, että siitä ei tarvinne puhua. Kiinnitän sen sijaan huomiota hänen ideologisiin näkemyksiinsä:
Koivisto liittyi jo pian sodan jälkeen sosialidemokraattiseen puolueeseen, jonka ideologia ja ohjelmat vastasivat hänen omia arvojaan ja tavoitteitaan. Niistä lähtökohdistaan ponnistavana hän oli heikomman puolella ja toivoi työläisille ja muille vähäosaisille parempia mahdollisuuksia, joiden saavuttamisen hän näki mahdolliseksi ainoastaan sosialidemokraattisella politiikalla.
Isänmaallisena nuorukaisena hän oli omaksunut vastenmielisyyden kommunismia kohtaan, ja se oli vain syventynyt sodassa, ja kun hän Turun satamassa näki, mikä oli kotikommunistiemme perimmäinen tarkoitus, hänestä tuli kommunismin vihollinen niin, että ryhtyi taitelemaan määrätietoisesti sitä vastaan. Hänen taistelunsa oli myös tuloksekasta; sitä, etteivät alkuvaiheessa niskan päällä olleet kommunistit päässeet tavoitteisiinsa Turun satamassa ja kaupungin muissa ammattiyhdistyksissä pidetään suuresti Koiviston ansiona.
Ihan vähän kuitenkin totean Koiviston poliitikon luonteesta. Hänethän tunnettiin äärimmäisen harkitsevana, varovaisena fundeeraajana, joka ei koskaan luvannut juuri mitään parempaa, pikemmin päinvastoin. Silti hän oli hyvin suosittu, tai ehkäpä juuri siksi; kansa ajatteli, että tuossa on rehellinen mies, kun ei kosiskele kannatusta lupauksilla. Ja oikeassa kansa oli: Koivisto on todella rehellinen mies. samaa ei voida sanoa siitä historioitsijasta, joka on viime vuosina keskittynyt Koiviston kalvamiseen, kun on päässyt Kekkosen ylistämisestä, toimien molemmissa niin, että kirjat kertovat luotettavammin kirjoittajastaan kuin kirjojen kohteista.
Koiviston varovaisuus ja varmaan Neuvostoliiton pelkokin näkyi vielä hänen tultuaan presidentiksi, kun hän yritti kaikessa noudattaa Kekkosen menettelytapoja ja irtiottoja vaatineille sanoi, että ”en salli turmeltavan edeltäjäni perintöä”. Edeltäjänsä perinnön hän kyllä pian ”turmeli” sisäpolitiikassamme palauttaen maahan parlamentarismin ja demokratian. Näkyvimpinä osoituksina siitä oli kokoomuksen päästäminen pannasta ja hallitusten muodostaminen enemmistöparlamentarismin perustalle, jonka jälkeen meille tulivatkin vaalikauden kestäneet hallitukset.
Mutta edelleen Koivistolla lienee jonkinlaista Venäjän pelkoa, ja hän reagoinee siihen kauan oppimallaan tavalla, joka mielestäni ei ole tervettä reagointia. Muutamia vuosia sitten Koivisto sanoi ajattelevansa kauhistuneena sitä, että meillä todennäköisesti alkaa keskustelu Nato-jäsenyydestä. Minusta olisi päinvastoin kauhistuttavampaa, jos sitä ei vihdoin alettaisi ja jos se ei johtaisi tulokseen, johon sellainen keskustelu vääjäämättä johtaisi: järjen voittoon ja Nato-jäsenyyteen.
Helsingin Sanomien maaliskuun kuukausiliitteessä on pitkä juttu Koivistossa otsikolla ”Pitkä mies tienposkessa”. Juttu on aivan herkullista luettavaa. Koivisto oli kesällä 1946 käynyt kuorolaulumatkalla Ruotsissa, ja oli ollut aivan loukkaantunut siitä, miten leveästi ja huolettomasti ruotsalaiset elivät, kun meillä oli sellainen puute ja ahdistus, jota Koiviston mielessä vielä politiikkamme ja Neuvostoliiton hyökkäyksen pelko lisäsivät.
Kesällä 1951 ylioppilas Mauno Koivisto käytännöllisesti katsoen rahattomana matkusti Englantiin kieltä paremmin oppiakseen ja sai töitä mansikanpoimijana, ja miten hän eli siellä lähes pelkillä perunoilla, kun säästi kaikki saamansa rahat opintojaan varten. Juttu kertoo myös Koiviston silloisista ajatuksista, joissa niihin asti oli ollut päällimmäisenä jatkuva Neuvostoliiton hyökkäyksen kommunismin pelko ja ahdistus kotikommunismimme vuoksi. Vasta siellä Koivisto kertoo hieman sellaisesta vapautuneensa, kun näki, että läntinen maailma onkin niin vahva.
Koivisto oli tavannut kauppatieteitä opiskelevan Tellervo Kankaanrannan itsenäisyyspäivän aattona 1950, ja siitä alkanut seurustelu johti sitten avioliittoon, joka on kestänyt. Tellervon tapaaminen varmaan helpotti myös Maunon poliittista ahdistusta, sillä hän sanoo: ”Vasta keväällä 1951 havahduin siihen, että miksi minä edelleen jännitän maailman tilannetta, onhan se nyt vakiintunut. Kun jälkeenpäin olen miettinyt ja koettanut löytää syitä mielenmuutoksilleni, on ainoaksi selitykseksi jäänyt Korean sota ja sen yhteydessä lännen osoittama päättäväisyys. Ajattelin, että kyllä tässä nyt voisi perheen perustamistakin ajatella, etenkin, kun aloin jo lähestyä kolmattakymmentä elinvuottani”.
Hyllyssäni on montakin kirjaa Mauno Koivistosta, myös hänen itsensä kirjoittama kaksiosainen järkäle ”Kaksi kautta” ja ”Historian tekijät”. Niitä mielenkiintoisempinakin suosittelen niille, jotka haluavat Mauno Koivistoon ihmisenä tutustua myös hänen itsensä kirjoittamaa kirjaa ”Koulussa ja sodassa” ja hänen vaimonsa Tellervo Koiviston Maunon 80-vuotispäivän johdosta toimittamaa juhlakirjaa ”Kyllä se siitä!”. Ja Koiviston näkemyksiä Venäjästä kuvaa hyvin hänen kirjansa ”Venäjän idea”.
Tähän mahdollisesti tuleviin vastineisiin voin vastata aikaisintaan vasta melko myöhään illalla, sillä lähden nyt heti pienelle matkalle, sattumalta Mauno Koiviston lapsuusmaisemiin, ja poikkean palatessani vielä pienelle sivulenkille Länsi-Uusimaalle.
Mauno Koiviston lapsuus oli varsin erikoinen. Jo alle 10-vuotiaana hän jäi orvoksi äidistään, ja hyvin puritaanista seitsemännen päivän adventista uskoa (lauantai pyhitetään pyhäpäivänä) noudattavan isänsä kasvatettavaksi veljensä ja siskonsa kera. Maunon varhaisnuoruus oli siis varsin karu ja äärimmäisen kurinalainen, joskin isä rakasti lapsiaan ja parhaan ymmärryksensä mukaan ohjasi heitä hyvälle tielle. Perhe oli kuitenkin hyvin köyhä ja asui hyvin pienessä asunnossa, eikä kansakoulua korkeampiin opintoihin yhdelläkään lapsella ollut mahdollisuutta.
Mauno Koivisto ei ollut vielä 18-vuottaan täyttänyt, kun ilmoittautui asepalveluun vapaaehtoisena 18.6.1942. Ensiksi hän palveliKaarinan vapaapalokunnassa ja sitten Ilmasuojelukomppaniassa ensin Turussa ja sitten Helsingin Malmilla, mutta isänmaallisen nuorenmiehen mieli paloi tositoimiin, ja Hyrylässä tapahtuneen koulutusvaiheen jälkeen hänet siirrettiin rintamille Karhumäkeen kesällä 1942, ei vielä 19-ikävuottaan täyttäneenä.
Koivisto ehti olla useissakin rintamavastuussa olleissa joukoissa mm. Poventsassa ja Vienan kannaksen keskivaiheilla ja osallistui moniin koviin taiteluihin. Vuoden 1944 alussa Koivisto jälleen vapaaehtoisena ilmoittautui Lauri Törnin kuuluisaan I Divioonan Jääkärikomppaniaa, jonka mukana osallistui alkukesän kiivaisiin taisteluihin viivytettäessä hyökkäävää vihollista antaen iten mahdollisuuksia omien joukkojemme vetäytymiselle.
Törnin joukoissa Koivisto osallistui myös useille vihollisen selustaan suuntautuneille äärimmäisen vaativille kaukopartioretkille. Perusteekseen pyrkiä niillekin vapaaehtoisena Koivisto mainitsee niissä olleen paremman muonituksen – varmaan kuvaa Koiviston kuivaa huumoria, mutta voi sikäli olla tottakin, että vielä kasvavalla nuorella miehellä oli ainainen nälkä.
Sodan päättyessä Koivisto oli vasta vajaat 21-vuotias, ja pääsi heti töihin viilarin oppiin. Sieltä hän siirtyi Turun satamaan, jossa 22-vuotiaana vuonna 1945 aloitti iltaoppikoulun ja pääsi satamakonttorin hoitajaksi. Koko oppikoulun oppimäärän hän suoritti neljässä vuodessa erittäin hyvin arvosanoin eri aineissa ja 1949 kirjoitti 26-vuotiaana ylioppilaaksi yleisarvosanalla cum laude approbatur, äidinkielessä laudatur, ja päästötodistuksen keskiarvo oli 8,40.
Filosofian kandidaartin tutkinnon Koivisto suoritti maaliskuussa 1953 ja lisensiaatin tutkinnon vielä saman vuoden marraskuussa. Filosofian tohtoriksi hän väitteli 1956. Väitöskirjan nimi oli ”Sosiaaliset suhteet Turun satamassa”, ja se hyväksyttiin arvosanalla cum laude approbatur. Niin mies oli kansakoulupohjalta alkaen opiskellut tohtoriksi vajaassa 11 vuodessa. Ja kaikki tuo oli tapahtunut työn ohella. Työpaikkoja hänellä oli ollut moniakin, niiden joukossa mm. toimiminen epäpätevänä kansakoulun opettajana ja Turun kaupungin ammatinvalinnan ohjaajana. Vertailun vuoksi todettakoon, että esim. pääministeri Vanhanen kulutti saman ajan pelkkään oppikouluunsa, jonka kaksi luokkaa hän tuplasi.
Mauno Koiviston täytyy siis olla paitsi poikkeuksellisen älykäs ja kaikin tavoin lahjakas, myös poikkeuksellisen määrätietoinen, tarmokas ja periksiantamaton mies.
Koivisto oli muuten ihan normaali nuori mies, joka rakastui naisiinkin, mutta käyttäytyi heidän kanssansa varsin pidättyväisesti, sillä olihan hän saanut hyvin voimakkaan, jyrkänkin, uskonnollisen kasvatuksen seitsemännen päivän adventista uskoa noudattavalta isältään. Tansseissa hän kuitenkin kävi ja osallistui moniin harrastuksiin – liikunnallisiin ja kuoroihin – joissa hän myös tyttöjä tapasi ja varmasti romanssejakin koki. Avioliiton solmimista hän ei kertomansa mukaan uskaltanut edes ajatella niissä epävarmoissa olosuhteissa.
Koiviston korkealle kohonnut ura työelämässä – STS-pankin ja sittemmin myös Suomen pankin pääjohtajana, valtiovarainministerinä, kaksinkertaisena pääministerinä ja presidenttinä – lienee tämän palstan lukijoille niin tuttu, että siitä ei tarvinne puhua. Kiinnitän sen sijaan huomiota hänen ideologisiin näkemyksiinsä:
Koivisto liittyi jo pian sodan jälkeen sosialidemokraattiseen puolueeseen, jonka ideologia ja ohjelmat vastasivat hänen omia arvojaan ja tavoitteitaan. Niistä lähtökohdistaan ponnistavana hän oli heikomman puolella ja toivoi työläisille ja muille vähäosaisille parempia mahdollisuuksia, joiden saavuttamisen hän näki mahdolliseksi ainoastaan sosialidemokraattisella politiikalla.
Isänmaallisena nuorukaisena hän oli omaksunut vastenmielisyyden kommunismia kohtaan, ja se oli vain syventynyt sodassa, ja kun hän Turun satamassa näki, mikä oli kotikommunistiemme perimmäinen tarkoitus, hänestä tuli kommunismin vihollinen niin, että ryhtyi taitelemaan määrätietoisesti sitä vastaan. Hänen taistelunsa oli myös tuloksekasta; sitä, etteivät alkuvaiheessa niskan päällä olleet kommunistit päässeet tavoitteisiinsa Turun satamassa ja kaupungin muissa ammattiyhdistyksissä pidetään suuresti Koiviston ansiona.
Ihan vähän kuitenkin totean Koiviston poliitikon luonteesta. Hänethän tunnettiin äärimmäisen harkitsevana, varovaisena fundeeraajana, joka ei koskaan luvannut juuri mitään parempaa, pikemmin päinvastoin. Silti hän oli hyvin suosittu, tai ehkäpä juuri siksi; kansa ajatteli, että tuossa on rehellinen mies, kun ei kosiskele kannatusta lupauksilla. Ja oikeassa kansa oli: Koivisto on todella rehellinen mies. samaa ei voida sanoa siitä historioitsijasta, joka on viime vuosina keskittynyt Koiviston kalvamiseen, kun on päässyt Kekkosen ylistämisestä, toimien molemmissa niin, että kirjat kertovat luotettavammin kirjoittajastaan kuin kirjojen kohteista.
Koiviston varovaisuus ja varmaan Neuvostoliiton pelkokin näkyi vielä hänen tultuaan presidentiksi, kun hän yritti kaikessa noudattaa Kekkosen menettelytapoja ja irtiottoja vaatineille sanoi, että ”en salli turmeltavan edeltäjäni perintöä”. Edeltäjänsä perinnön hän kyllä pian ”turmeli” sisäpolitiikassamme palauttaen maahan parlamentarismin ja demokratian. Näkyvimpinä osoituksina siitä oli kokoomuksen päästäminen pannasta ja hallitusten muodostaminen enemmistöparlamentarismin perustalle, jonka jälkeen meille tulivatkin vaalikauden kestäneet hallitukset.
Mutta edelleen Koivistolla lienee jonkinlaista Venäjän pelkoa, ja hän reagoinee siihen kauan oppimallaan tavalla, joka mielestäni ei ole tervettä reagointia. Muutamia vuosia sitten Koivisto sanoi ajattelevansa kauhistuneena sitä, että meillä todennäköisesti alkaa keskustelu Nato-jäsenyydestä. Minusta olisi päinvastoin kauhistuttavampaa, jos sitä ei vihdoin alettaisi ja jos se ei johtaisi tulokseen, johon sellainen keskustelu vääjäämättä johtaisi: järjen voittoon ja Nato-jäsenyyteen.
Helsingin Sanomien maaliskuun kuukausiliitteessä on pitkä juttu Koivistossa otsikolla ”Pitkä mies tienposkessa”. Juttu on aivan herkullista luettavaa. Koivisto oli kesällä 1946 käynyt kuorolaulumatkalla Ruotsissa, ja oli ollut aivan loukkaantunut siitä, miten leveästi ja huolettomasti ruotsalaiset elivät, kun meillä oli sellainen puute ja ahdistus, jota Koiviston mielessä vielä politiikkamme ja Neuvostoliiton hyökkäyksen pelko lisäsivät.
Kesällä 1951 ylioppilas Mauno Koivisto käytännöllisesti katsoen rahattomana matkusti Englantiin kieltä paremmin oppiakseen ja sai töitä mansikanpoimijana, ja miten hän eli siellä lähes pelkillä perunoilla, kun säästi kaikki saamansa rahat opintojaan varten. Juttu kertoo myös Koiviston silloisista ajatuksista, joissa niihin asti oli ollut päällimmäisenä jatkuva Neuvostoliiton hyökkäyksen kommunismin pelko ja ahdistus kotikommunismimme vuoksi. Vasta siellä Koivisto kertoo hieman sellaisesta vapautuneensa, kun näki, että läntinen maailma onkin niin vahva.
Koivisto oli tavannut kauppatieteitä opiskelevan Tellervo Kankaanrannan itsenäisyyspäivän aattona 1950, ja siitä alkanut seurustelu johti sitten avioliittoon, joka on kestänyt. Tellervon tapaaminen varmaan helpotti myös Maunon poliittista ahdistusta, sillä hän sanoo: ”Vasta keväällä 1951 havahduin siihen, että miksi minä edelleen jännitän maailman tilannetta, onhan se nyt vakiintunut. Kun jälkeenpäin olen miettinyt ja koettanut löytää syitä mielenmuutoksilleni, on ainoaksi selitykseksi jäänyt Korean sota ja sen yhteydessä lännen osoittama päättäväisyys. Ajattelin, että kyllä tässä nyt voisi perheen perustamistakin ajatella, etenkin, kun aloin jo lähestyä kolmattakymmentä elinvuottani”.
Hyllyssäni on montakin kirjaa Mauno Koivistosta, myös hänen itsensä kirjoittama kaksiosainen järkäle ”Kaksi kautta” ja ”Historian tekijät”. Niitä mielenkiintoisempinakin suosittelen niille, jotka haluavat Mauno Koivistoon ihmisenä tutustua myös hänen itsensä kirjoittamaa kirjaa ”Koulussa ja sodassa” ja hänen vaimonsa Tellervo Koiviston Maunon 80-vuotispäivän johdosta toimittamaa juhlakirjaa ”Kyllä se siitä!”. Ja Koiviston näkemyksiä Venäjästä kuvaa hyvin hänen kirjansa ”Venäjän idea”.
Tähän mahdollisesti tuleviin vastineisiin voin vastata aikaisintaan vasta melko myöhään illalla, sillä lähden nyt heti pienelle matkalle, sattumalta Mauno Koiviston lapsuusmaisemiin, ja poikkean palatessani vielä pienelle sivulenkille Länsi-Uusimaalle.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Joka konkretisoitui myöhemmin: "Uhoten tuhoten sosialismiin". Kts. ns. lama 90-luvulla.
Mielenkiintoista. Kehuppas tai anna asiallinen kertomus vielä Paavo Lipposesta, niin voimme harkita yhteistyötä 2011. Tämä kyllä paljon kuittaa sitä asiatonta kirjoittelua saitillamme. Ei siis Sinun kirjoiteelua. Näytät olevan järkevä tyyppi. Itse ole toki lukenut Paavo Väyrysen "Nyt on totuuden aika I-III", jossa hyvin myötämielellä myös todettiin punamullan toimimivuus sen aikaisessa tilanteessa. Nyt Paavo V on toiminitut toki myös ansiokkaasti tässä nyk. pohjassa myös.
Hänen suurimmat ansiot varmaan ovat kommunismin torjunta nuoruudessaan ja normaalin demokraattisen menon paöauttaminen maahamme Kekkosen diktatuurin jälkeen.
Ihailtava mies ominaisuuksiltaan kaikin tavoin.
Huvittaa kun nyt ihastellaan Vanhasen muka poikkeuksellisen suurta suositota. Ei pääse lähellekään sitä suosiota, mikä Maukalla oli politiikkoaikoinaan.
Sitä suosiota eivät kuluttaneet edes hänen monet moinisterikautensa, vaan päinvastoin kohosi suosionsa huipulle, kun uskalsi asettua poikkiteloin Kekkoselle, joka sanansaattajiensa välityksellä vaati Koivisto eroa pääministerin paikalta. Se suosio sittn pian nähtiin presidentinvaaleissa. Niissä Koivisto oli historiamme ylivoimaisin voittaja.
Minusta Koivisto onnistui kohtalaisesti sisäpolitiikassa eli presidentin, hallituksen ja eduskunnan suhteet alkoivat normalisoitua Kekkosen valtakauden jälkeen. Mutta ulkopolitiikassa taas hän oli masentavan vanhakantainen eikä esimerkiksi osoittanut minkäänlaista tukea Baltian maiden itsenäistymisellä Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä.
Vastaavasti Ahtisaaressa oli tiettyä tahotonta koomisuutta eikä hän ehkä oikein hallinnut noita sisäpolitiikan kuvioita, mutta ulkopolitiikassa hän oli oikeille linjoilla.
Tämä viimeinen demaripresidentti on sitten lähinnä puhunut ympäripyöreitä hyvinvointivaltiosta ja maapalloistumisesta ja toiminut jarrunaisena ulkopolitiikassa. Jos Ahtisaari ja Lipponen olisivat saaneet tahtonsa läpi Suomi olisi EU:n lisäksi myös Naton jäsenmaa kuten useimmat länsimaiset demokratiat.
"Pikimusta Porvari"
valta lirspautettiin ammattiliitoille (sdp).
Muistanette Ihalaisen huutelut ämyriin Senaatintorilla: Nyt on taas Lammioita liikenteesä!
Muuten hyvä, mutta Maunon aikana voidaan katsoa nykyisen vakauden alkaneen Suomen sisäpolitiikassa. Hallitukset eivät enää vaihtuneet harva sen viikko; myös lakot ja sen kaltaiset häiriöt työmarkkinoilla väistyivät pysyvästi. Muistisi on lyhyt tai olet syntynyt aikaisintaan 1970-luvulla. Olisi kiva, kun hieman perustelisit näkemystäsi niin, niin täältä pesee sitten.
koska ay-pomoille oli taattu ministeritasoinen rikkumaton valta.
Kuulemma paperiliiton silloiselta johtajalta Lähteenmäeltä (sdp) kyseltiin, että devalvaatioko vai fundeerataanko jotain muuta, johon Jammu vastasi: devalvaatio TIÄTYSTI!
Jätkältähän meinasi sittemmin mennä järki, kun tappokiima jäi päälle.
Peseppä sossu tätä.
Olen tavannut Lähteenmäen vuonna 1992. Devalvaatiot eivät kuulu tähän asiaan mitenkään. Ymmärrät varmaan, ettei mikään ammattiliitto päätä devalvaatiosta. Lähteenmäellä oli asema vuonna 1992 paperiliiton työttömyyskassan johtajana, myöhemmin hän nuosi paperiliiton johtoon, kun nämä lamat sun muut oli konkreettisesti jo historiaa. Olen tavannut myös Esko Ahon vuonna 1992 ja muistan hyvin mustan mustan marraskuun 1992, kun maahan tuli 100000 työtöntä yhdessä yössä. Eskon sanoin:"Markka devalvoitui". Molemmat miehet olivat ja ovat edelleen ihan päteviä siinä tehtävässä, missä silloin oltiin. Ja ovat ihan päteviä hoitamaan nyk. postejaan myös. Me demarit oltiin oppositiossa vuonna 1992. Se oli oikeistohallitus siloinkin, poitsu!
Jotenkin kummastuttaa, kun tämä keskustelu tällä palstalla on ihan ...
Hyvää yötä, krooh pyyh.
vasemmistovosun näpeissä, kun alkaa syyttelemään jotain oikeistohallitusta, jonka niskaan koko sossusörsselikeitto kaadettiin.
Mutta se siitä; unohdetaan muttei anneta anteeksi... vai kuinka se meni...
Ammattiliittojen yhdistymishingusta päätellen tulossa on vielä se Viimeinen taisto, joten:
"Rintamalla" nähhään!
n. 20v menneisyydessä. Tämä näköalattomuus vaikutti tuhoisalla tavalla hänen politiikkaansa.
Ps. kiitti Manu vielä FEIKKI-INKERILÄISTEN raahaamisesta suomeen!!
Koivistolle on noita vuosia (ikä) kertynyt.
ehdottomasti suurin saavutus politiikan alalla
oli se, kun hän kieltäytyi venäläisten tarjouksesta ottaa Karjala takaisin.
Se oli todellisen patriootin teko!
Et taida muistaa millaista oli elää Suomessa ja käydä noita kansa-peruskouluja 1970-luvulla. Meille kerrottiin, että Urkilla on 17-vuotiaan kunto. Tämä on ihan totinen tosi. Edesmennyt liikunnanopettjani oli tätä mieltä. Eihän me nyt silloinkaan ihan kaikkea paskaa uskottu. Meininki oli kuitenkin kuin jossakin Romaniassa.
Mauno oli sopiva mies lopettamaan tämän suomettumisen ja linjaamaan Suomea taas pikkuhiljaa ulos "Varsovan liitosta". Siitä saakka on ajtteluun perustuva poliittinen näkemykseni ollut vähän vasemmalla. Ihan kaikki skeida ei mene läpi. Ja laulut on hauskempia meillä.
perässähiitäjät jaivat, kun urkki polkaisi vähän vauhtia. Tauti mikä Kekkoseen tuli, ei kuntoa kysele.
Minun mielestä Mauno oli hyvin arka ei uskaltanut sanoa muuta kuin kepua ei päästänyt hallitukseen.Kepua vihasi muistan kun Kekkonen kätteli hallitusta viimeisiä kertoja,niin Koivisto katsoi jo sillä silmällä kun tuo ukko kaatuu sitten minä nostan demarit ikuiseen valtaan.Niin asiasta toiseen,Halosen jälkeen TUOMIOJA presitentiksi.Ensin demarien johtoon ja sitten
Minäkin muistan sen sen TV-spiikin. Urho Kaleva Kekkonen oli vakavasti sairas. Oli ollut jo vuodesta 1973. Tuskin Mauno mitään tuollaista ajatteli. Ylipäätään on aika kaukaa haettu, että Sinä pystyisit elämään edes ajatuksen tasolla niitä tunnelmia, joita valtion päämiehillä on.
Koivisto on ylivoimaiseti surkein presidentti, mitä Suomella on ollut. Eipä häntä enään juuri noteerata, toisin kuin Ahtisaarta, joka on jatkuvasti esillä.
Koivisto kadehtii Ahtisaarata ja koettaa aina mitätöidä hänen saavutuksensa. Surkimus.
Mauno Koivisto vetäytyi aika visusti politiikasta. Selitä millä tavalla kongreettisesti Mauno Koivisto on yrittänyt vähätellä Ahtisaaren saavutuksia. Olet saattanut sotkea asioita ja luulempa, että Maunon tilalle nyt vahingossa tuli toinen henkilö. Ahtisaari ja Koivisto eivät esim. käyneet mitään kipailua SDP:n presidenttiehdokkuudesta. Siis millä tavalla on Mauno on ollut Marttia vastaan?
Hei sinä puhdas. Mansikki jo odottaa sua ja sun lehmäluokan lörppöä.
Esi.Azem neuvottelut Maunus lyttäsi täysin ja on ollut muitakin Ahtisaaren vähättelyjä, juuri noilta ulkomaankeikoilta. Selvästi kade tyyppi.
Piruako tänne änkeet, pysy siellä kepusaitilla, siellä et niin selvästi erotu joukosta, kun siellä on muitakin typeryksiä. Ei tosin sielläkään ketään ihan yhtä pölvästiä kuin sinä.
Nimimerkkisikin sen jo kertoo, miten pieni olet, ja kyvytön "silläkin rintamalla", jota yrität peittää.
Korhonen painottaa Koivistosta oleellista, eli sitä, millainen isänmaan ystävä ja peloton sotilas, sankari, hän oli jo nuoruudessaan ja millaisiin saavutuksiin hän ylsi pian sodan jälkeen kommunismin torjunnassa ja omassa elämässään. Mutta ethän sinä pikkuinen sellaisista asioista mitään ymmärrä, kun sinulle tärkeintä on vain paska-kepupolitiikka ja suurin sankari takinkääntäjä-maanpetturi-Kekkonen.
Suuri kiitos kirjoituksesta. Koivisto on suomalainen suurmies. Nuo pohjattoman tyhmät kepun sonnimiehet eivät ymmärrä asiaa. Ne eivät ymmärrä Suomen etua. Ne edelleen poliittisen kiihkon saastuttamia ja valitsevat heikkoa ainesta pääministereiksi.
Kyllä minä tiesinkin, että täältä saan tälle päivälle tarvitsemani kehun ja kiitoksen, kun nuo Keskustalaiset eivät ymmärrä kuinka minulle minun kehumiseni on tärkeää.
Itse joudun itseäni aina kehumaan, jotta jotenkin saisin itselleni sen arvon mikä minulle mielestäni kuuluu.
Olen toverini ja aateveljeni teille kiitollisuuden velassa, joten kirjoitan seuraavaksikin tälle saitille, enkä tuolle kepusaitille.
Sdp ja te toverit olette aina ensimmäisellä sijalla sydämmessäni.
Että tälläiset fiilikset avaaja ilmeisesti sai.
Kyllähän kaikki täyspäiset tietävät minkälaista tuhoa Koivisto konklaaveineen sai aikaan,
mutta kun demariksi ei kukaan täysipäinen ala.
RAISKASI KIMMON?
KIIHOTTAA
pissi reisillesi, ainakaan tuolla ulkona.
Vaikka olisihan se hyvinkin sosiaalidemokraattinen ele.