Kolmesti avioliitosta eronnut?

...pääasia olisi, että haastateltavalla on asiasta todellista sanottavaa ja että näkökulma on nimenomaan se, että vaikka eroaisi useamminkin, niin ero ei siltikään väistämättä tarkoita, että elämä olisi automaattisesti pilalla eron seurauksena. Erosta voi seurata myös hyviä asioita - mitä?

Varmaan noilla hakukriteereillä ja kysymyksillä saadaan aikaiseksi taas yksi, positiivisuutta alleviivaava ohjelma.

Ei siinä sinänsä ole mitään vikaa. Harmittaa vaan, kun usein näkee ohjelmia, joissa olisi ollut aineksia vaikka mihin, mutta kaikki on sössitty ja lätistetty valmiiksi pureksituilla asenteilla ja (katsojien/tuottajien/kanavapäälliköiden?) mielistelyllä.

Voisi joskus kysyä joltain haastateltavalta, millaista sun elämä on, eikä koskasullekävinäin, niin nytsustavarmaantuntuutältä.

nimim. ohjelman pointti? kirjoitti:

Varmaan noilla hakukriteereillä ja kysymyksillä saadaan aikaiseksi taas yksi, positiivisuutta alleviivaava ohjelma.

Ei siinä sinänsä ole mitään vikaa. Harmittaa vaan, kun usein näkee ohjelmia, joissa olisi ollut aineksia vaikka mihin, mutta kaikki on sössitty ja lätistetty valmiiksi pureksituilla asenteilla ja (katsojien/tuottajien/kanavapäälliköiden?) mielistelyllä.

Voisi joskus kysyä joltain haastateltavalta, millaista sun elämä on, eikä koskasullekävinäin, niin nytsustavarmaantuntuutältä.

Lue lisää

kun aina ollaan niin positiivisia!

Voidaanko myös käsittää, että nämä "kunnes kuolema erottaa" -pariskunnat (kke-p) olisivat jotenkin siihen pisteeseen asti aina olleet todella onnellisia ja onnistuneita? Kyllä tällä palstalla näkyy silloin tällöin yli 60v miehiä/naisia, jotka haluavat siinäkin iässä erota, koska ovat kyllästyneitä ties mihin puolisonsa piirteisiin. Joillekin asenteet eroamisesta ovat syvällä, ja moni pitää liittoa sinnillä yllä. Epäonnellisia "kke"-pariskuntia näyttää esiintyvän enemmän, kuin onnellisia.

Eivät ne teologian oppineetkaan erotta selviä. Tämä on nähty Hangosta Utsjoelle saakka. Avioliiton instituutiolla ja avoliitolla ei mielestäni yhtä paperia lukuunottamatta ole mitään eroa.

Jos haluatte tehdä valmiiksipureskellun ohjelman, niin ottakaa mallia G-pisteestä. Esim. pettämis-teemaa käsiteltiin vain yhdestä näkökulmasta ja jätettiin se toinen näkökulma 2.luokan kansalaisten ongelmaksi. Haastateltavista kukaan ei ollut vapaamielinen ja suhteessa pettämisen hyväksyvä nainen. Varakkaat naiset eivät halua avioitua...

"Haluaisimme haastatella ohjelmassa kolmesti tai useammin eronnutta ihmistä, joka on kuitenkin sitä mieltä, että elämä on laatuisaa eron jälkeenkin." ELI: haastateltavien on jo valmiiksi oltava yhtä mieltä, että elämä on laatuisaa eron jälkeenkin, jotta kysymyksiinne osattaisiin jo vastata haluamallanne tavalla. Voiko olla mahdollista, että löytyy henkilöitä, joille se ei enää ole laatuisaa. Jos se ei ole laatuisaa, niin kuka on niin tyhmä, että uudelleen avioituu vaikka väkisin, vaikka on menossa epälaadukas loppuelämä? Teillähän on jo valmis vastaus! Mitä siihen enää ohjelmaa tekee?

"Kuulostaa siltä että sopivat henkilöt löytyvät pöpilästä."

Miten niin? Olenko poikkeus kun ajattelen, että kaikki valinnat, erokin, ovat aina parhaita mahdollisia valintoja sen hetkisistä mahdollisuuksista? Epäonnistuminen olisi sitä, että pitkitetysti kiduttaisi itseään ja mahdollisesti menisi hautaan onnettomana. Uskon siis, että eroavat parit ovat onnettomia suhteessaan.

Muutoksiin uskaltautuminen ja luopuminen osoittaa rohkeutta, vahvuutta ja avaa uusia ovia elämässä. Miten se voisi olla epäonnistumista?

Onhan sitä tietysti aluksi ihan paskana eron jälkeen. Mutta vaikeuksien kautta voittoon, jos ei muuten?

_niin?_ kirjoitti:

"Kuulostaa siltä että sopivat henkilöt löytyvät pöpilästä."

Miten niin? Olenko poikkeus kun ajattelen, että kaikki valinnat, erokin, ovat aina parhaita mahdollisia valintoja sen hetkisistä mahdollisuuksista? Epäonnistuminen olisi sitä, että pitkitetysti kiduttaisi itseään ja mahdollisesti menisi hautaan onnettomana. Uskon siis, että eroavat parit ovat onnettomia suhteessaan.

Muutoksiin uskaltautuminen ja luopuminen osoittaa rohkeutta, vahvuutta ja avaa uusia ovia elämässä. Miten se voisi olla epäonnistumista?

Onhan sitä tietysti aluksi ihan paskana eron jälkeen. Mutta vaikeuksien kautta voittoon, jos ei muuten?

Lue lisää

Muutoksiin uskaltautuminen ja luopuminen osoittaa rohkeutta, vahvuutta ja avaa uusia ovia elämässä.Suurin osa on varmaan näistä eronneista on ns.kädet pystyyn tyyppejä jotka eivät edes viitsi taistella liittonsa puolesta.Ero on tosi helppo ratkaisu.Kolme eroa on jo lähinnä farssi.

Lissu ei varmaankaan tunnusta epäonnistuneensa elämässä?
Pöpiläänkö silti?

Niin se kirjoitti:

Muutoksiin uskaltautuminen ja luopuminen osoittaa rohkeutta, vahvuutta ja avaa uusia ovia elämässä.Suurin osa on varmaan näistä eronneista on ns.kädet pystyyn tyyppejä jotka eivät edes viitsi taistella liittonsa puolesta.Ero on tosi helppo ratkaisu.Kolme eroa on jo lähinnä farssi.

Lue lisää

Onko lähtökohta aina nk. jättäjän? Entä, jos ei ole halunnut erota, mutta on silti eronnut? Puolisosta eroaminen ei vaadi toisen suostumusta. Jos ensimmäinen liittoo kaatuu puolison alkoholismiin ja väkivaltaan, toinen molempien yhteiseen päätökseen ja kolmas siihen, että puoliso jättää. Minkäs teet? Näistäkin vain ehkä tuo keskimmäinen olisi ollut se ainoa, jossa olisi voinut jatkaa hautaan saakka. Silti tällaisen eronneen on jostain revittävä se tulevaisuuden usko ja päästävä elämän syrjään eroistaan huolimatta.

sinulta, oletko onnellinen ajatellessasi tuolla tavalla ja jollet ole, kukahan on onnellisuutesi este?Jääminen katkeruuteen kitumaan sekä elämään 'menneessä' pilaa kyllä hyvän tulevaisuudenkin. Mahdolliset uudet tuttavuudet ja ihmiset ympärilläsi eivät ole syyllisiä kokemaasi.

50- kirjoitti:

sinulta, oletko onnellinen ajatellessasi tuolla tavalla ja jollet ole, kukahan on onnellisuutesi este?Jääminen katkeruuteen kitumaan sekä elämään 'menneessä' pilaa kyllä hyvän tulevaisuudenkin. Mahdolliset uudet tuttavuudet ja ihmiset ympärilläsi eivät ole syyllisiä kokemaasi.

Lue lisää

Toivon kyllä, ettei minusta tule katkeraa ja elämään pettynyttä ihmistä. Mutta elämä on nyt niin kiireistä ja täyttä lasten kanssa, etten voi edes kuvitella missä vaiheessa uusiin ihmisiin voisin edes tutustua saatikka saada suhteen aikaan. Lapsenvahteja ei ole pilvin pimein tarjolla eikä lasten isää kiinnosta lapsiaan tavata kun nyt elämässä on paljon tärkeämpiä asioita. Ehkä sitten vanhainkodin käytävällä rollaattorit kolahtaa vastakkain ja minäkin löydän sen "elämäni rakkauden". Siinä vaiheessa lapsetkin ovat jo toivon mukaan omassa elämässään.

petetty ja jätetty kirjoitti:

Toivon kyllä, ettei minusta tule katkeraa ja elämään pettynyttä ihmistä. Mutta elämä on nyt niin kiireistä ja täyttä lasten kanssa, etten voi edes kuvitella missä vaiheessa uusiin ihmisiin voisin edes tutustua saatikka saada suhteen aikaan. Lapsenvahteja ei ole pilvin pimein tarjolla eikä lasten isää kiinnosta lapsiaan tavata kun nyt elämässä on paljon tärkeämpiä asioita. Ehkä sitten vanhainkodin käytävällä rollaattorit kolahtaa vastakkain ja minäkin löydän sen "elämäni rakkauden". Siinä vaiheessa lapsetkin ovat jo toivon mukaan omassa elämässään.

Lue lisää

minkä nurkan takaa se onni sattuu kurkkaamaan, vaikkei sitä etsisikään niin se saattaa silti löytää sinut. Pidähän itsestäsi huolta- kummejakin saa vaivata välillä lapsenvahdeiksi.

avioero ei ole välttämättä pelkästään epäonnistumista. Ainakin itse katson meidän onnistuneen siinä ihan hyvin. Saimme pari lasta, jotka saatoimme aikuisiksi. Se tehtävä kesti tietyn pituisen ajan. Toki oli surullista ja vaikeaa, että matkamme ei jatkunut siitä eteenpäin, sillä eväitä ei enää ollut. Lisävaikeutta siihen tuottaa ympäristön ja yhteiskunnan vaatimukset siitä, miten ihmisten pitää elää. Normeja kyllä piisaa. Pitäisikö eronneiden kantaa epäonnistuja-tarraa rinnassaan varoitukseksi muille vai? Elämässä tulee vastaan kaikenlaista; aina ei voi voittaa!

50- kirjoitti:

avioero ei ole välttämättä pelkästään epäonnistumista. Ainakin itse katson meidän onnistuneen siinä ihan hyvin. Saimme pari lasta, jotka saatoimme aikuisiksi. Se tehtävä kesti tietyn pituisen ajan. Toki oli surullista ja vaikeaa, että matkamme ei jatkunut siitä eteenpäin, sillä eväitä ei enää ollut. Lisävaikeutta siihen tuottaa ympäristön ja yhteiskunnan vaatimukset siitä, miten ihmisten pitää elää. Normeja kyllä piisaa. Pitäisikö eronneiden kantaa epäonnistuja-tarraa rinnassaan varoitukseksi muille vai? Elämässä tulee vastaan kaikenlaista; aina ei voi voittaa!

Lue lisää

Elämässä tapahtuu kaikenlaista. Elämästä saa enemmän irti kun on kiitollinen siitä, mitä on saanut kuin jää kärsimään siitä mitä ei ole saanut.

Ap. eli toimittaja kyllä kirjoitti "elämässä epäonnistumisesta" jos on avioeronnut. Aika dramaattista ja yliampuvaa.

50- kirjoitti:

avioero ei ole välttämättä pelkästään epäonnistumista. Ainakin itse katson meidän onnistuneen siinä ihan hyvin. Saimme pari lasta, jotka saatoimme aikuisiksi. Se tehtävä kesti tietyn pituisen ajan. Toki oli surullista ja vaikeaa, että matkamme ei jatkunut siitä eteenpäin, sillä eväitä ei enää ollut. Lisävaikeutta siihen tuottaa ympäristön ja yhteiskunnan vaatimukset siitä, miten ihmisten pitää elää. Normeja kyllä piisaa. Pitäisikö eronneiden kantaa epäonnistuja-tarraa rinnassaan varoitukseksi muille vai? Elämässä tulee vastaan kaikenlaista; aina ei voi voittaa!

Lue lisää

"Pitäisikö eronneiden kantaa epäonnistuja-tarraa rinnassaan varoitukseksi muille vai?"

Ei, ei se tee ihmisestä ihmisenä epäonnistunutta, vaikka avioliitto ei onnistuisikaan. Kyse olikin siitä, että voiko eroon päätynyt avioliitto olla onnistunut? Ei se sitä ainakaan perinteisessä kristillisessä mielessä voi olla.

50- kirjoitti:

avioero ei ole välttämättä pelkästään epäonnistumista. Ainakin itse katson meidän onnistuneen siinä ihan hyvin. Saimme pari lasta, jotka saatoimme aikuisiksi. Se tehtävä kesti tietyn pituisen ajan. Toki oli surullista ja vaikeaa, että matkamme ei jatkunut siitä eteenpäin, sillä eväitä ei enää ollut. Lisävaikeutta siihen tuottaa ympäristön ja yhteiskunnan vaatimukset siitä, miten ihmisten pitää elää. Normeja kyllä piisaa. Pitäisikö eronneiden kantaa epäonnistuja-tarraa rinnassaan varoitukseksi muille vai? Elämässä tulee vastaan kaikenlaista; aina ei voi voittaa!

Lue lisää

Ainoa epäonnistuminen, minkä ero ehkä voi tuoda esiin on se, että on epäonnistunut aikoinaan parinvalinnassa. Sekin sitten on vähän niin tai näin: ajan mittaan ihmiset kasvaa ja muuttuu, tilanteet sekä olosuhteet muuttuvat.

Ero ei siis sinällään mielestäni lyö keneenkään epäonnistujan leimaa. Oikeastaan joskus päinvastoin, kun on kyennyt myöntämään "virheensä" ja toiminut tilanteen vaatimalla tavalla. Yhteiskunnassamme on niin helppo elää kulisseissa ja saada yleinen hyväksyntä sille, lyhyellä aikajänteellä avioliiton jatkaminen usein on se kohta, mistä aita on matalin. Luterilaisen maailmankuvan mukaan kun on sitä parempi ihminen mitä enempi joutuu kärsimään...

onpa positiivista kirjoitti:

"Pitäisikö eronneiden kantaa epäonnistuja-tarraa rinnassaan varoitukseksi muille vai?"

Ei, ei se tee ihmisestä ihmisenä epäonnistunutta, vaikka avioliitto ei onnistuisikaan. Kyse olikin siitä, että voiko eroon päätynyt avioliitto olla onnistunut? Ei se sitä ainakaan perinteisessä kristillisessä mielessä voi olla.

Lue lisää

mitä tarkoitat? Eikö kristillisessä ajattelussa haluta toiselle hyvää, vaikka olisi joskus onnettomassa tilassa tai tilanteessa, eikö kehoteta ainakin yrittämään elää sovussa ja tulemaan toimeen itsensä ja toisten kanssa (esim. rakasta lähimmäistäsi jne.)? Vai onko tämä taas sitä 10 käskyä- kirjoittelua tyyliin älä tee huorin jne. Pitäisi muistaa, että Raamattukin on oman aikansa teos ja miestenkö lie kirjoittamakin. En ole perehtynyt, kuinka luotettavaa Raamatun teksti on, sitäkin voisi uskontotieteiden kautta selvittää. Raamattukin osaltaan toistaa yhteiskunnan normeja siinä, että se koittaa säädellä ja sijoittaa ihmisen seksuaalisuuden ym. tarpeet johonkin instituutioon, jota voidaan hallita ylhäältä. Tokihan se säätely jossain määrin voi olla myös yksilön turvaksi, en sitä sano.
Vaikka erosin, onnistuin liitossani monessa asiassa, vaikka sitten kävikin niin, että kasvettiin eri suuntiin eikä osattu havahtua siihen ajoissa. Lapsillani on paras mahdollinen isä, selvittiin monista asioista yhdessä ja pääosin lasten elämä oli turvallista.

Yksi Eroava kirjoitti:

Ainoa epäonnistuminen, minkä ero ehkä voi tuoda esiin on se, että on epäonnistunut aikoinaan parinvalinnassa. Sekin sitten on vähän niin tai näin: ajan mittaan ihmiset kasvaa ja muuttuu, tilanteet sekä olosuhteet muuttuvat.

Ero ei siis sinällään mielestäni lyö keneenkään epäonnistujan leimaa. Oikeastaan joskus päinvastoin, kun on kyennyt myöntämään "virheensä" ja toiminut tilanteen vaatimalla tavalla. Yhteiskunnassamme on niin helppo elää kulisseissa ja saada yleinen hyväksyntä sille, lyhyellä aikajänteellä avioliiton jatkaminen usein on se kohta, mistä aita on matalin. Luterilaisen maailmankuvan mukaan kun on sitä parempi ihminen mitä enempi joutuu kärsimään...

Lue lisää

Johan se näkyy eri kaavakkeistakin joissa eronneille on oma lokeronsa!
Minimissään ainakin toisen suku lyö p*rkeleen leiman eronneen otsaan.
Samoin tekee jokainen, mutta moni valehtelee ettei välitä.
En tunne ketään joka ei eron jälkeen olisi masentunut ja tuntisi epäonnistuneensa.
Niinhän siinä on käynyt. Etenkin jos on ehtinyt lapsen/lapsia tekemään.
Heiltä on mennyt koti kuin karjalaisilta aikoinaan. Vieläkin jaksavat valittaa vaikka vähintäänkin toinen jalka on jo haudassa.
N. viikko sitten joku viisas tiesi kertoa, että 75 prosenttia lapsista ei koskaan toivu vanhempien erosta!
Mitä vielä vaaditaan, että tunnustetaan rehellisesti epäonnistuneensa?
Se ei minusta riitä, että saa jotenkin itselleen valehdeltua että "Me oltais kumminkin riidelty niin pal, että lapset olis kärsineet jokatapauksessa!"
Ikäänkuin eronneet ei enää riitelisi?! Voi h*lvetti sanon mä! Siitä se sota vasta alkaakin, ja useasti juuri lapsia käytetään atomipommeina koska se koskee kumpaankin varmasti kun mätkii lapsella!
Voiko ylipäätään silloin enää olla pahempaa epäonnistumista? Ei voi!

Iäksi leimattu kirjoitti:

Johan se näkyy eri kaavakkeistakin joissa eronneille on oma lokeronsa!
Minimissään ainakin toisen suku lyö p*rkeleen leiman eronneen otsaan.
Samoin tekee jokainen, mutta moni valehtelee ettei välitä.
En tunne ketään joka ei eron jälkeen olisi masentunut ja tuntisi epäonnistuneensa.
Niinhän siinä on käynyt. Etenkin jos on ehtinyt lapsen/lapsia tekemään.
Heiltä on mennyt koti kuin karjalaisilta aikoinaan. Vieläkin jaksavat valittaa vaikka vähintäänkin toinen jalka on jo haudassa.
N. viikko sitten joku viisas tiesi kertoa, että 75 prosenttia lapsista ei koskaan toivu vanhempien erosta!
Mitä vielä vaaditaan, että tunnustetaan rehellisesti epäonnistuneensa?
Se ei minusta riitä, että saa jotenkin itselleen valehdeltua että "Me oltais kumminkin riidelty niin pal, että lapset olis kärsineet jokatapauksessa!"
Ikäänkuin eronneet ei enää riitelisi?! Voi h*lvetti sanon mä! Siitä se sota vasta alkaakin, ja useasti juuri lapsia käytetään atomipommeina koska se koskee kumpaankin varmasti kun mätkii lapsella!
Voiko ylipäätään silloin enää olla pahempaa epäonnistumista? Ei voi!

Lue lisää

olla tuollaista?Tai pelkästään tuota?
Juu, toki on masennusta, ahdistusta, fyysistä ja psyykkistä pahoinvointia, kaikkea (syitä kuivailin tuolla aiemmin)yms. Avioeroa on verrattu kuolemaan.Enkä varmaan poikennut itsekään tuosta kuviosta, mutta pääsin jaloilleni tai pääsen vähitellen. Siinä auttoin seurakunnan perheneuvoja, ystävät ja aika. Kukaan ei määrää tappelemaan jatkuvasti. Lapset toki voivat jäädä myös ns. tuleen makaamaan, mutta se on heidän valintansa tietyssä iässä. Aina voi vedota liian tiukkaan pipoon jne. Toki lasten suru ottaa sielusta, mutta heidät voi auttaa siitä yli. Meillä ainakin se, että kumpikin oli käytettävissä lasten tarpeiden mukaan ja näytti myös sen, että selvittää yhdessä lapsiin liittyviä asioita,ja että välit voivat olla asialliset. Positiivista tuossakin tutkimuksessa on, että se 25% selviää kyllä!:-)Jos vanhemmat huomioisivat lapsensa paremmin erotilanteessa, niin seuraukset ovat paremmat. Tuossahan et kertonut syitä, miksi eivät toivu. Minä uskon, että se on eroavien vika! Sanoisin vielä, että koti on siellä missä koiralla on koppi! Kotia voi kantaa mukanaan mielessään ja kodin voi myös rakentaa uudelleen.Kummankaan meidän suku ei ole lyönyt leimoja, vaikkei niin tekemisissä ollakaan.

Ihmettelen miksi vielä tänä päivänä AVIOliittoa pidetään ihmissuhteiden mittarina.

Avioliitto on kirkossa parisuhteen virallistaminen Jumalan silmien edessä. Siviilivihkiminen on juridinen suhteen virallistaminen. Avoliitto ei ole mitään?

Silti avoliittoihin syntyy lapsia. Eletään avoliitoissa avioliitonomaisissa oloissa kuin perheessä konsanaan. Onko se ero minkään arvoinen?

Olen eronnut kerran. Eikö ole hienoa? Reilun 50 viidenkympin iässäkin vasta. Että on ollut hyvä tsägä. Tai kuka ties olen keskivertoeroaja?

Seurusteluja en laske, mutta viiden muun kanssa olen asunut avoliiton omaisessa suhteessa. Kyllä joka kerta samaan osoitteeseen muutto on ollut ensiaskel avioliiton ja perheen suuntaan vaikka tarkkaa suunnitelmaa ei tietenkään ole ollut. Mutta aina on tullut jotain esteitä. Ennemmin tai myöhemmin. Avoliittojen kestot: 2v, 12v, 2v, 10v, ja 4kk. Jokaisen välissä vuoden, pari itsenäistä elämää kunnes on joku vienyt jalat alta.

Pitkät avoliitot ei päätyneet avioon toiveistani huolimatta. Kumppanit ei halunneet tai vitkuttelivat. Pari kertaa selvisi mikä minussa viehätti: raha. Ehkä se oli taustalla muidenkin suhteiden pohjana mutta en tiedä. Olen suht varakas vaikk en elä sen mukaan kuin olisin. Elän töitä tekemällä suht vaatimattomastikin kenties ja kaikki muu on mitä on, mutta ei sanele elämäni suuntaa.

Olisihan se tässä ainoassa liitossani eläessäni jo liittoa solmiessa arvata että rahasta tässäkin oli kyse. Halusin avioehdon ja siitä puoliso yritti tinkiä viimeiseen asti. Lähes heti vihkimisen jälkeen alkoi jankutus että ajattelen vain rahaa koska halusin avioehdon. Kyllä tavallaan ajattelinkin, mutta pidin luonnollisena että omaisuuteni on meidän molempien käytettävissä ja hyödynnettävissä yhteiseen elämäämme, vaikkakin se pysyisi minun nimissäni. Siten halusin eron kun kyllästyin jokapäiväiseen puheenaiheeseen. Hauskaa liitossa ei ollut. Hauska oli sitä ennen.

On pitänyt tulla näin vanhaksi ymmärtääkseen, ettei parisuhteet kannata. Onneksi iän myötä hormonitoiminta hiipuu eikä niiden ansiosta ajaudu enää intiimeihin suhteisiin, joiden johdosta tulee tehneeksi vääriä johtopäätöksiä suhteen laadusta. Ystävyys riittää. Ystäviä minulla toki onkin.

Mutta en lähtisi nimelläni mihinkään mediaan kertomaan kokemuksistani. Sitä paitsi olen eronnut vain kerran.

50- kirjoitti:

mitä tarkoitat? Eikö kristillisessä ajattelussa haluta toiselle hyvää, vaikka olisi joskus onnettomassa tilassa tai tilanteessa, eikö kehoteta ainakin yrittämään elää sovussa ja tulemaan toimeen itsensä ja toisten kanssa (esim. rakasta lähimmäistäsi jne.)? Vai onko tämä taas sitä 10 käskyä- kirjoittelua tyyliin älä tee huorin jne. Pitäisi muistaa, että Raamattukin on oman aikansa teos ja miestenkö lie kirjoittamakin. En ole perehtynyt, kuinka luotettavaa Raamatun teksti on, sitäkin voisi uskontotieteiden kautta selvittää. Raamattukin osaltaan toistaa yhteiskunnan normeja siinä, että se koittaa säädellä ja sijoittaa ihmisen seksuaalisuuden ym. tarpeet johonkin instituutioon, jota voidaan hallita ylhäältä. Tokihan se säätely jossain määrin voi olla myös yksilön turvaksi, en sitä sano.
Vaikka erosin, onnistuin liitossani monessa asiassa, vaikka sitten kävikin niin, että kasvettiin eri suuntiin eikä osattu havahtua siihen ajoissa. Lapsillani on paras mahdollinen isä, selvittiin monista asioista yhdessä ja pääosin lasten elämä oli turvallista.

Lue lisää

Tarkoitin vain kohtaa "kunnes kuolema teidät erottaa." Jos avioliitto tavalla tai toisella ei enää toimi, ei siihen ehkä kannata jäädä, mutta onko sellainen liitto sitten onnistunut?

50- kirjoitti:

olla tuollaista?Tai pelkästään tuota?
Juu, toki on masennusta, ahdistusta, fyysistä ja psyykkistä pahoinvointia, kaikkea (syitä kuivailin tuolla aiemmin)yms. Avioeroa on verrattu kuolemaan.Enkä varmaan poikennut itsekään tuosta kuviosta, mutta pääsin jaloilleni tai pääsen vähitellen. Siinä auttoin seurakunnan perheneuvoja, ystävät ja aika. Kukaan ei määrää tappelemaan jatkuvasti. Lapset toki voivat jäädä myös ns. tuleen makaamaan, mutta se on heidän valintansa tietyssä iässä. Aina voi vedota liian tiukkaan pipoon jne. Toki lasten suru ottaa sielusta, mutta heidät voi auttaa siitä yli. Meillä ainakin se, että kumpikin oli käytettävissä lasten tarpeiden mukaan ja näytti myös sen, että selvittää yhdessä lapsiin liittyviä asioita,ja että välit voivat olla asialliset. Positiivista tuossakin tutkimuksessa on, että se 25% selviää kyllä!:-)Jos vanhemmat huomioisivat lapsensa paremmin erotilanteessa, niin seuraukset ovat paremmat. Tuossahan et kertonut syitä, miksi eivät toivu. Minä uskon, että se on eroavien vika! Sanoisin vielä, että koti on siellä missä koiralla on koppi! Kotia voi kantaa mukanaan mielessään ja kodin voi myös rakentaa uudelleen.Kummankaan meidän suku ei ole lyönyt leimoja, vaikkei niin tekemisissä ollakaan.

Lue lisää

Mikään ei toki ole pakollista, eikä kukaan määrää riitelemään, mutta niin se useimmiten menee. Ei kukaan määrää eroamaankaan, mutta kun ei osata tulla toimeen keskenään niin ei mikään muukaan enää onnistu.
Minkä ikäisenä sanoisit lapsen olevan kykenevä "valitsemaan", ja mitä?
Sielusta se sieppaa, lasten kärsimys, juu.
Joillain jopa niin, että tappavat mieluummin kuin päästävät isälleen.
Miksi muuten kummankaan suku ei ole tekemisissä? Meillä sentään oma suku suostuu tapaamaan eronnuttakin. Säälistä varmaankin? Ainakin he ja muutama ystäväkin kauhistelee ex-vaimon tempausta. Kuulemma täysin järjetön teko. Niin tietty minustakin.
En nyt enää tarkkaan muista miksi lapset eivät toivu erosta sen tutkimuksen mukaan, mutta jotensakin niin, että se vain on niin suuri järkytys, eikä lapsen päähän sovi kodin hajoaminen, vanhemman/vanhempien muutto pois kotoa ja omakin muutto.
Lapselle ei riitä, että vanhemmat ovat "asiallisissa" väleissä sillä heidänhän kuuluisi rakastaa toisiaan ja elää onnellisina elämänsä loppuun saakka.
Näitä tutkimus-juttuja on niin paljon ja joka päivä, että ei niitä ilokseen enää lue kun on löysät jo housuissa, puhumattakaan että itse niitä tekisin.
Kovasti kyllä hirvittää tämä lasten äärimmäinen pahoinvointi. Englannissa tekevät joukkoitsemurhia, täällä ei ihan epidemiaa vielä ole, mutta kriisipuhelimet ovat jatkuvasti tukossa.
Koulussa yksi jos toinen joutuu psykologille, eivätkä omatkaan lapset ole eron jälkeen olleet "kestoiloisia" ainuttakaan kertaa.
Kyllä niin hurjasti pelottaa tyhjään katsova ilme, joka on päällä aina kun silmä välttää.
Nauttivat kyllä kaikesta kivasta, mitä onnistun järjestämään, mutta kun se on loppu, apatia palaa heti.
He eivät selvästikään kuulu siihen 75 prosenttiin, valitettavasti.
Seinä on pystyssä ja pysyy. Ei se siitä kieltämällä mihinkään katoa.

onpa positiivista kirjoitti:

Tarkoitin vain kohtaa "kunnes kuolema teidät erottaa." Jos avioliitto tavalla tai toisella ei enää toimi, ei siihen ehkä kannata jäädä, mutta onko sellainen liitto sitten onnistunut?

Lue lisää

on, mutta tietysti jos tuota vihkikaavan termiä käyttää, niin mikäänhän ei ole onnistunut. On olemassa ihannetiloja, joihin ei aina pääse, vaikka kuinka yrittäisi.

Ikuisesti Leimattu kirjoitti:

Mikään ei toki ole pakollista, eikä kukaan määrää riitelemään, mutta niin se useimmiten menee. Ei kukaan määrää eroamaankaan, mutta kun ei osata tulla toimeen keskenään niin ei mikään muukaan enää onnistu.
Minkä ikäisenä sanoisit lapsen olevan kykenevä "valitsemaan", ja mitä?
Sielusta se sieppaa, lasten kärsimys, juu.
Joillain jopa niin, että tappavat mieluummin kuin päästävät isälleen.
Miksi muuten kummankaan suku ei ole tekemisissä? Meillä sentään oma suku suostuu tapaamaan eronnuttakin. Säälistä varmaankin? Ainakin he ja muutama ystäväkin kauhistelee ex-vaimon tempausta. Kuulemma täysin järjetön teko. Niin tietty minustakin.
En nyt enää tarkkaan muista miksi lapset eivät toivu erosta sen tutkimuksen mukaan, mutta jotensakin niin, että se vain on niin suuri järkytys, eikä lapsen päähän sovi kodin hajoaminen, vanhemman/vanhempien muutto pois kotoa ja omakin muutto.
Lapselle ei riitä, että vanhemmat ovat "asiallisissa" väleissä sillä heidänhän kuuluisi rakastaa toisiaan ja elää onnellisina elämänsä loppuun saakka.
Näitä tutkimus-juttuja on niin paljon ja joka päivä, että ei niitä ilokseen enää lue kun on löysät jo housuissa, puhumattakaan että itse niitä tekisin.
Kovasti kyllä hirvittää tämä lasten äärimmäinen pahoinvointi. Englannissa tekevät joukkoitsemurhia, täällä ei ihan epidemiaa vielä ole, mutta kriisipuhelimet ovat jatkuvasti tukossa.
Koulussa yksi jos toinen joutuu psykologille, eivätkä omatkaan lapset ole eron jälkeen olleet "kestoiloisia" ainuttakaan kertaa.
Kyllä niin hurjasti pelottaa tyhjään katsova ilme, joka on päällä aina kun silmä välttää.
Nauttivat kyllä kaikesta kivasta, mitä onnistun järjestämään, mutta kun se on loppu, apatia palaa heti.
He eivät selvästikään kuulu siihen 75 prosenttiin, valitettavasti.
Seinä on pystyssä ja pysyy. Ei se siitä kieltämällä mihinkään katoa.

Lue lisää

on ja minkä ikäisiä lapsesi? Sirkushuvit eivät ole tarpeen ilon tuottamiseksi. Jospa katsovat sinua ja näkevät surusi, ja se saa heidätkin ahdistuneiksi. Olen edelleen sitä mieltä, että erot hoidetaan huonosti lapset unohtaen, ja siksi he voivat huonosti. Tutkimuksia on monenlaisia, ja täytyykin olla tarkka niiden luotettavuuden arvioimiseksi.

En ole mitenkään suuremmin suvun kanssa aiemminkaan ollut tekemisissä paitsi juhlissa, joten miksi nyt pitäisi? on joitakin joiden kanssa olen ja se riittää.

Iäksi leimattu kirjoitti:

Johan se näkyy eri kaavakkeistakin joissa eronneille on oma lokeronsa!
Minimissään ainakin toisen suku lyö p*rkeleen leiman eronneen otsaan.
Samoin tekee jokainen, mutta moni valehtelee ettei välitä.
En tunne ketään joka ei eron jälkeen olisi masentunut ja tuntisi epäonnistuneensa.
Niinhän siinä on käynyt. Etenkin jos on ehtinyt lapsen/lapsia tekemään.
Heiltä on mennyt koti kuin karjalaisilta aikoinaan. Vieläkin jaksavat valittaa vaikka vähintäänkin toinen jalka on jo haudassa.
N. viikko sitten joku viisas tiesi kertoa, että 75 prosenttia lapsista ei koskaan toivu vanhempien erosta!
Mitä vielä vaaditaan, että tunnustetaan rehellisesti epäonnistuneensa?
Se ei minusta riitä, että saa jotenkin itselleen valehdeltua että "Me oltais kumminkin riidelty niin pal, että lapset olis kärsineet jokatapauksessa!"
Ikäänkuin eronneet ei enää riitelisi?! Voi h*lvetti sanon mä! Siitä se sota vasta alkaakin, ja useasti juuri lapsia käytetään atomipommeina koska se koskee kumpaankin varmasti kun mätkii lapsella!
Voiko ylipäätään silloin enää olla pahempaa epäonnistumista? Ei voi!

Lue lisää

Se on sun omien korvien välissä miten tuohon asiaan suhtaudut. Hae apua lääkäristä

omassapäässä kirjoitti:

Se on sun omien korvien välissä miten tuohon asiaan suhtaudut. Hae apua lääkäristä

Taisi kalahtaa?

Ilveilijä kirjoitti:

Taisi kalahtaa?

Onko Sinut jätetty pettämisen jälkeen? Käyttäydyt täysin juuri niin väheksymällä muiden tunteita samalla kun yrität itseltäsi kieltää omat tunteesi. Hetken tuo kirpaisee. Pian jo huomaat elämä jatkuu.

mielestäni kirjoitti:

on, mutta tietysti jos tuota vihkikaavan termiä käyttää, niin mikäänhän ei ole onnistunut. On olemassa ihannetiloja, joihin ei aina pääse, vaikka kuinka yrittäisi.

Toisilta onnistuu kaikki, toisilta ei mikään.
Koulussakin osa jää luokalle kovasta yrittämisestä huolimatta. Pää vain ei riitä!

Koprofili kirjoitti:

Toisilta onnistuu kaikki, toisilta ei mikään.
Koulussakin osa jää luokalle kovasta yrittämisestä huolimatta. Pää vain ei riitä!

Miten avioerosta voitaisiin tehdä se johtopäätös, että ihminen on jotenkin epäonnistunut elämässään? Ei mitenkään. On ollut pitkä avioliitto, joka toimi aikansa hyvin, mutta joka päättyi eroon. Kasvatettiin lapset ja hoidettiin muutenkin instituutiolle annettu yhteiskunnallinen tehtävämme. Molemmat olemme työssämme onnistuneita, samoin sukulaisuus- ja ystävyyssuhteissamme, elämme tervellistä, tasapainoista ja vähän yhteiskunnan varoja kuluttavaa elämää, olemme molemmat löytäneet hyvät ja rakastavat uudet ihmissuhteet. En ymmärrä mikä tässä olisi mennyt täysin pieleen.

Iäksi leimattu kirjoitti:

Johan se näkyy eri kaavakkeistakin joissa eronneille on oma lokeronsa!
Minimissään ainakin toisen suku lyö p*rkeleen leiman eronneen otsaan.
Samoin tekee jokainen, mutta moni valehtelee ettei välitä.
En tunne ketään joka ei eron jälkeen olisi masentunut ja tuntisi epäonnistuneensa.
Niinhän siinä on käynyt. Etenkin jos on ehtinyt lapsen/lapsia tekemään.
Heiltä on mennyt koti kuin karjalaisilta aikoinaan. Vieläkin jaksavat valittaa vaikka vähintäänkin toinen jalka on jo haudassa.
N. viikko sitten joku viisas tiesi kertoa, että 75 prosenttia lapsista ei koskaan toivu vanhempien erosta!
Mitä vielä vaaditaan, että tunnustetaan rehellisesti epäonnistuneensa?
Se ei minusta riitä, että saa jotenkin itselleen valehdeltua että "Me oltais kumminkin riidelty niin pal, että lapset olis kärsineet jokatapauksessa!"
Ikäänkuin eronneet ei enää riitelisi?! Voi h*lvetti sanon mä! Siitä se sota vasta alkaakin, ja useasti juuri lapsia käytetään atomipommeina koska se koskee kumpaankin varmasti kun mätkii lapsella!
Voiko ylipäätään silloin enää olla pahempaa epäonnistumista? Ei voi!

Lue lisää

Tottakai eron jälkeen ollaan masentuneita ja itsetunto alhaalla. Eron läpikäymisessä on omat vaiheensa ja ne pitää myös elää: ensin tulee kieltäminen, pelko, viha, suru...ja siitä sitten askel kerrallaan eteenpäin joko yksin tai apua hakien. Itsetunto on avain - sekä itsensä tunteminen että itsensä arvostaminen.

Ero on menetys siinä kuin kuolemakin. Molemmissa menettää puolison ja yhteisen tulevaisuuden.