1930-luvulla Länsi-Euroopassa tuli Neuvostoliitosta intellektuellin pyhiinvaelluskohde. Stalinismi oli etenkin kansanrintamakaudella aikansa vasemmistomuoti - radical chic - joka tempasi mukaansa Englannin ja Ranskan älymystön kerman. NL:n ymmärtäminen ja tukeminen kuului hyviin tapohin. Ukrainan nälänhädästä, massalikvidoinneista ja pakkovallasta kertova informaatio leimattiin vihamieliseks propagandaksi, Stalinin diktatuuri selitettiin todelliseksi demokratiaksi ja puna-armeijan varustelu ja koko yhteiskunnan militarisointi todelliseksi pasifismiksi.
Tätä "pyhiinvaeltajailmiötä" on tutkittu ja kuvattu useissa yhteyksissä. Pyhiinvaeltajiin oli helppo vaikuttaa monella tavoin, kuten asiaa tutkinut Paul Hollander on todennut. Vieraita imarreltiin, heille näytettiin valikoituja "Potemkinin kulisseja", pelkkä tulkkien läsnäolo sai haastateltavat valikoimaan sanasa jne. Vieraanvaraisuuden tekniikka ja egon hieronta eivät kuitenkaan pysty selittämään sitä intoa, jolla vieraat tulkitsivat näkemänsä tarkoituksenmukaisella tavalla.
Malcolm Muggeridge, mukana ollut , kuvaa tapahtumia:
"---siellä oli suhteellisen vaalitavan kannattajia, jotka innokkaasti myöntelivät, kun proletariaatin diktatuurin välttämättömyys heille selitettiin, uskovaisia pappismiehiä, jotka kulkivat kunnioittavasti uskonnonvastaisissa museoissa ja hartaina lehteilivät ateistista kirjallisuutta, siellä oli vakaumuksellisia pasifisteja, jotka katselivat innoissaan, miten tankit rämisivät punaisella torilla---
Näiden, enimmäkseen yliopistokoulutuksen saaneiden turistien käsittämätön hyväuskoisuus hämmästytti jopa neuvostovirkailijatkin---"
Hyödylliset idiootit
Vain pieni osa aikansa nimekkäistä "hyödyllisisistä idiooteista":
-Heinrich Mann
-Thomas Mann
-Johannes Becher
-Erwin Kisch
-Gerhard Hauptmann
-Ernst Toller
-Anatole France
-Henri Barbusse
-Romain Rolland
-Andre Maurois
-George Bernard Shaw
-H.G. Wells
-Theodore Dreiser
-Stuart Chase
-George Orwell
-Sherwood Eddy
-Anna Louise Strong
-Michael Gold
-Albert Rhys Williams
-John Dos Passos
-Upton Sinclair
-Floyd Dell
-Martin Andersen Nexö
-George Lukacs
Esim. kirjailija Upton Sinclair piti mahdottomana, että miehet jotka olivat kestäneet tsaarin poliisin painostuksen, olisi voitu pakottaa kertomaan näytösoikeudessa asioita, joita he eivät olleet tehneet.
New York Timesin reportteri Duranty puolestaan uskoi, ettei voitu kuvitella Stalinin, Voroshilovin ja Budjonnyn tuominneen ystäviään kuolemaan, ellei näyttö heidän syyllisyydestään olisi ollut vakuuttava. Näytösoikeudenkäynnit saivat suuren joukon innokkaita puolestapuhujia ja oli luultavaa, että juuri totalitaarisen valtion niissä osoittama tavaton röykeys pikemminkin lumosi kuin karkoitti monia sellaisia, joita Neuvostoliitosssa innosti sen voima ja häikäilemätön radikalismi.
USA:n suurlähettiläs Davies uskoi Stalinin olevan itsepäinen demokraatti, joka ei halunnut tehdä mitään myönnytyksiä autoritaarisuudelle. Davisin mielestä Stalin oli ulkoisestikin viehättävä henkilö.
"Hänen ruskeat silmänsä ovat tavattoman viisaat ja lempeät. Lapsi istuisi mielellään hänen sylissään ja koira tunkisi hänen viereensä."
Kirjailija Emil Ludwig arvioi Stalinissa ensi kertaa nähneensä diktaattorin, jonka huoleksi voisi mielellään uskoa lastensa kasvattamisen. Myös Canteburyn arkkipiispa, joka tapasi Stalinin, piti tätä hyvänä ihmisenä. Hänen esittäessään tämän arvionsa Stalinille, tämän "ystävällinen hymy leveni".
Merkillisintä koko tuossa aikakaudessa, 1930-luvussa oli myös se, että vain yhdessä eurooppalaisessa maassa Stalinin hyvä sanoma ei juuri käynyt kaupaksi. Ja tuo maa oli SUOMI.
Tätä "pyhiinvaeltajailmiötä" on tutkittu ja kuvattu useissa yhteyksissä. Pyhiinvaeltajiin oli helppo vaikuttaa monella tavoin, kuten asiaa tutkinut Paul Hollander on todennut. Vieraita imarreltiin, heille näytettiin valikoituja "Potemkinin kulisseja", pelkkä tulkkien läsnäolo sai haastateltavat valikoimaan sanasa jne. Vieraanvaraisuuden tekniikka ja egon hieronta eivät kuitenkaan pysty selittämään sitä intoa, jolla vieraat tulkitsivat näkemänsä tarkoituksenmukaisella tavalla.
Malcolm Muggeridge, mukana ollut , kuvaa tapahtumia:
"---siellä oli suhteellisen vaalitavan kannattajia, jotka innokkaasti myöntelivät, kun proletariaatin diktatuurin välttämättömyys heille selitettiin, uskovaisia pappismiehiä, jotka kulkivat kunnioittavasti uskonnonvastaisissa museoissa ja hartaina lehteilivät ateistista kirjallisuutta, siellä oli vakaumuksellisia pasifisteja, jotka katselivat innoissaan, miten tankit rämisivät punaisella torilla---
Näiden, enimmäkseen yliopistokoulutuksen saaneiden turistien käsittämätön hyväuskoisuus hämmästytti jopa neuvostovirkailijatkin---"
Hyödylliset idiootit
Vain pieni osa aikansa nimekkäistä "hyödyllisisistä idiooteista":
-Heinrich Mann
-Thomas Mann
-Johannes Becher
-Erwin Kisch
-Gerhard Hauptmann
-Ernst Toller
-Anatole France
-Henri Barbusse
-Romain Rolland
-Andre Maurois
-George Bernard Shaw
-H.G. Wells
-Theodore Dreiser
-Stuart Chase
-George Orwell
-Sherwood Eddy
-Anna Louise Strong
-Michael Gold
-Albert Rhys Williams
-John Dos Passos
-Upton Sinclair
-Floyd Dell
-Martin Andersen Nexö
-George Lukacs
Esim. kirjailija Upton Sinclair piti mahdottomana, että miehet jotka olivat kestäneet tsaarin poliisin painostuksen, olisi voitu pakottaa kertomaan näytösoikeudessa asioita, joita he eivät olleet tehneet.
New York Timesin reportteri Duranty puolestaan uskoi, ettei voitu kuvitella Stalinin, Voroshilovin ja Budjonnyn tuominneen ystäviään kuolemaan, ellei näyttö heidän syyllisyydestään olisi ollut vakuuttava. Näytösoikeudenkäynnit saivat suuren joukon innokkaita puolestapuhujia ja oli luultavaa, että juuri totalitaarisen valtion niissä osoittama tavaton röykeys pikemminkin lumosi kuin karkoitti monia sellaisia, joita Neuvostoliitosssa innosti sen voima ja häikäilemätön radikalismi.
USA:n suurlähettiläs Davies uskoi Stalinin olevan itsepäinen demokraatti, joka ei halunnut tehdä mitään myönnytyksiä autoritaarisuudelle. Davisin mielestä Stalin oli ulkoisestikin viehättävä henkilö.
"Hänen ruskeat silmänsä ovat tavattoman viisaat ja lempeät. Lapsi istuisi mielellään hänen sylissään ja koira tunkisi hänen viereensä."
Kirjailija Emil Ludwig arvioi Stalinissa ensi kertaa nähneensä diktaattorin, jonka huoleksi voisi mielellään uskoa lastensa kasvattamisen. Myös Canteburyn arkkipiispa, joka tapasi Stalinin, piti tätä hyvänä ihmisenä. Hänen esittäessään tämän arvionsa Stalinille, tämän "ystävällinen hymy leveni".
Merkillisintä koko tuossa aikakaudessa, 1930-luvussa oli myös se, että vain yhdessä eurooppalaisessa maassa Stalinin hyvä sanoma ei juuri käynyt kaupaksi. Ja tuo maa oli SUOMI.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mutta kyllä Stalin kutsui Suomen hyödyllisimmäksi idiootiksi nimenomaan Väinö Tanneria..
maita, joissa Stalinismin lävitse nähtiin. Tosin eräät maat sitten korjasivatkin virheensä (Saksa) ja näin ollen liittyivät meihin todellisiin kommunismin vastustajiin. Tästä Suomen linjasta tietenkin täytyy kiittää Marskia, jonka opeilla puna-armeija (taas kerran) pysäyettiin maalla, merellä ja ilmassa.
Joo, mutta ei Suomessakaan kaiken läpi aina nähty. Kuten silloin kun Rytin mielestä Hitler olisi "lämpimästi tunteva, sydämellinen, hyvää tarkoittava, herkkä ihminen". No, saattoihan se Aatukin olla ihmisenä mukava ja lämminhenkinen.
Tänään näyttää Viro olevan ainoa maa, joka ei mene Venäjän halpaan - on siis ottanut Suomen roolin 30-luvulta. Suomi puolestaan 60-70-luvuilla oli ainoa maa maailmassa, jossa uskottiin Neuvostoliiton malliseen kommunismiin. Siihen ei uskottu missään itäblokin maassa eikä missään länsimaassa. Taistolaisuus oli ilmiö, jota esiintyi vain Suomessa, mutta huomattavassa mittakaavassa.
Kun Bush tapasi ensimmäisen kerran Putinin hän kuvaili: "I looked him deep into his eyes and I liked what I saw."
Kuulostaa häkellyttävän paljon yhtenevältä tuon Stalinin ruskeasilmäisyyden ylistyksen kanssa.
Neuvostoliiton diplomaattipiireissä ruskeakielisiä nimiteltiin "kaulapantatsuhnaksi ".
Neuvostoliiton tiedustelupalvelun Helsingin osaston viimeinen päällikkö Felix Karasev, "Naapurin pojan muistelmat", Otava 1998.