Tämä on tarina julmuudesta ja kärsimyksestä, jonka ihmisen säälimättömyys ja ahneus on saanut aikaan.
Tämä tarina kertoo vanhasta hevosesta nimeltä Karlo, joka on kotoisin vaikkapa Puolasta. Nuorena hevosena Karlo palveli isäntäänsä monin tavoin monia vuosia. Vuodet kuluivat ja Karlo vanheni. Isäntä ei enää tarvinnut vanhan hevosensa palveluksia ja vaihtoi Karlon nuorempaan hevoseen.
Uusi omistaja vei muiden hevosten joukkoon. Karlo oli ymmällään. Se kyllä tiesi, että oli olemassa sekä hyviä että pahoja ihmisiä, mutta tämän paikan ihmiset näyttivät kaikki olevan pahoja. He löivät hevosia paksuilla kepeillään ja huusivat. Karlokin oli jo saanut osansa iskuista.
Karlo katseli maassa makaavaa varsaa, joka valitti tuskissaan. Varsan jalka oli poikki. Karlo ajatteli: ”Hyvänen aika, miksi kukaan ei auta tuota pienokaista? Sillä on tuskia ja se tarvitsee selvästi ihmisen apua”. Mutta kukaan ihmisistä ei näyttänyt olevan kiinnostunut varsan kärsimyksistä.
Toisaalla Karlo näki kuinka eräs tamma synnytti varsan. Emo alkoi hoivata vastasyntynyttä. Varsa oli juuri nousemassa horjuville jaloilleen, kun ihminen saapui ja nappasi varsan mukaansa. ”Eikö tuo ihminen tiedä, että varsa kuolee ilman emonsa huolenpitoa?”, ajatteli Karlo kauhuissaan. Karlo ei tiennyt, että ihminen oli päättänyt, että tuo varsa eläisi vain hyvin lyhyen ja pelontäytteisen elämän.
Karlo näki ympärillään monenlaista kärsimystä. Se näki katkenneita raajoja, puhkottuja silmiä ja haavaisia hevosen kylkiä. Hevoset olivat likaisia ja ilmassa leijuvan pelon saattoi haistaa.
Sitten Karlo ajettiin monien muiden hevosten kanssa kuljetusrekkaan. Hevoset olivat jo ahtaasti kiinni toisissaan, mutta silti vielä yksi pelosta vapiseva hevonen työnnettiin sisään. Auto lähti liikkeelle. Karlon vieressä oli jalkansa pahoin loukannut hevonen, joka vaikeroi säälittävästi.
Matka kesti kauan. Tunteja? Päiviä? Karlo ei tiennyt. Auto pysähtyi välillä, ja ihmiset kuuluivat liikuskelevan ulkona, mutta kukaan ei tullut päästämään hevosia ulos. Karlo oli nälkäinen ja janoinen. Karlo näki, että ainakin yksi hevonen oli kuollut. Monet hevosista hirnuivat säälittävästi. Karlo vaipui takaisen pelonsekaiseen horrokseen.
Vihdoin viimein rekan ovet avattiin. Hevoset alkoi kiirehtiä ulos. Jalkansa loukannut hevonen kaatui ja muut hevoset talloivat sen alleen. Ihmiset eivät vieläkään olleet mukavia; paksut kepit heiluivat edelleen ja ilmassa leijui pelko ”Voi hyvä Luoja”, Karlo ajatteli, ”päättyykö tämä painajainen koskaan?”
Karlon painajainen päättyi teurastamoon Italiaan. Karloa ja kertomuksen muita hevosia emme voi enää auttaa. Samanlaista kärsimystä kokevat monet hevoset viimeisellä matkallaan vielä tänäkin päivänä. Heitä voimme auttaa allekirjoittamalla adressin osoitteessa:
http://www.adressit.com/hevosten_puolesta.
Lisätietoja: www.hevostenpuolesta.fi.
Tämä tarina kertoo vanhasta hevosesta nimeltä Karlo, joka on kotoisin vaikkapa Puolasta. Nuorena hevosena Karlo palveli isäntäänsä monin tavoin monia vuosia. Vuodet kuluivat ja Karlo vanheni. Isäntä ei enää tarvinnut vanhan hevosensa palveluksia ja vaihtoi Karlon nuorempaan hevoseen.
Uusi omistaja vei muiden hevosten joukkoon. Karlo oli ymmällään. Se kyllä tiesi, että oli olemassa sekä hyviä että pahoja ihmisiä, mutta tämän paikan ihmiset näyttivät kaikki olevan pahoja. He löivät hevosia paksuilla kepeillään ja huusivat. Karlokin oli jo saanut osansa iskuista.
Karlo katseli maassa makaavaa varsaa, joka valitti tuskissaan. Varsan jalka oli poikki. Karlo ajatteli: ”Hyvänen aika, miksi kukaan ei auta tuota pienokaista? Sillä on tuskia ja se tarvitsee selvästi ihmisen apua”. Mutta kukaan ihmisistä ei näyttänyt olevan kiinnostunut varsan kärsimyksistä.
Toisaalla Karlo näki kuinka eräs tamma synnytti varsan. Emo alkoi hoivata vastasyntynyttä. Varsa oli juuri nousemassa horjuville jaloilleen, kun ihminen saapui ja nappasi varsan mukaansa. ”Eikö tuo ihminen tiedä, että varsa kuolee ilman emonsa huolenpitoa?”, ajatteli Karlo kauhuissaan. Karlo ei tiennyt, että ihminen oli päättänyt, että tuo varsa eläisi vain hyvin lyhyen ja pelontäytteisen elämän.
Karlo näki ympärillään monenlaista kärsimystä. Se näki katkenneita raajoja, puhkottuja silmiä ja haavaisia hevosen kylkiä. Hevoset olivat likaisia ja ilmassa leijuvan pelon saattoi haistaa.
Sitten Karlo ajettiin monien muiden hevosten kanssa kuljetusrekkaan. Hevoset olivat jo ahtaasti kiinni toisissaan, mutta silti vielä yksi pelosta vapiseva hevonen työnnettiin sisään. Auto lähti liikkeelle. Karlon vieressä oli jalkansa pahoin loukannut hevonen, joka vaikeroi säälittävästi.
Matka kesti kauan. Tunteja? Päiviä? Karlo ei tiennyt. Auto pysähtyi välillä, ja ihmiset kuuluivat liikuskelevan ulkona, mutta kukaan ei tullut päästämään hevosia ulos. Karlo oli nälkäinen ja janoinen. Karlo näki, että ainakin yksi hevonen oli kuollut. Monet hevosista hirnuivat säälittävästi. Karlo vaipui takaisen pelonsekaiseen horrokseen.
Vihdoin viimein rekan ovet avattiin. Hevoset alkoi kiirehtiä ulos. Jalkansa loukannut hevonen kaatui ja muut hevoset talloivat sen alleen. Ihmiset eivät vieläkään olleet mukavia; paksut kepit heiluivat edelleen ja ilmassa leijui pelko ”Voi hyvä Luoja”, Karlo ajatteli, ”päättyykö tämä painajainen koskaan?”
Karlon painajainen päättyi teurastamoon Italiaan. Karloa ja kertomuksen muita hevosia emme voi enää auttaa. Samanlaista kärsimystä kokevat monet hevoset viimeisellä matkallaan vielä tänäkin päivänä. Heitä voimme auttaa allekirjoittamalla adressin osoitteessa:
http://www.adressit.com/hevosten_puolesta.
Lisätietoja: www.hevostenpuolesta.fi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.