Joitakin aikoja sitten tv2:n Kotimaan kasvot-sarjassa haastateltiin Erkki Sutelaa, joka oli sijoitettuna päämajaan kesällä 1944. Ikääntynyt herrasmies totesi vuoden 1944 vaiheista, että rintamakomentajilla oli lupa ampua kieltäytyjät siihen paikkaan ja että tätä lupaa myös käytettiin. Sutela totesi, että lupa oli joukkueenjohtajista alkaen. Hän sanoi myös, että lupaa käytettiin ja paljon, eikä näitä tapauksia pantu "kirjoihin eikä kansioihin". Ihmetyttääkin, miten asioista hyvin perillä olleen upseerin lausunto vaijettiin tyystin. Ihmetyttää myös se, että historian tutkijoilla ja joillakin toimittajilla on kummallinen tarve tehdä sodasta siistimpää mitä se oli. Kesän 1944 tilanne oli katastrofaalinen ja se johti äärimmäsiin toimenpiteisiin. Kun Kannaksen rintamalta oli 25-30 000 miestä hukassa, on aivan selvää että äärimmäisiä keinoja myös käytettiin. Pelkkiin asiakirjadokumentteihin luottaminen on aika lapsellista. Jos vain asiakirjatodisteet hyväksytään historiallisiksi dokumenteiksi ja esim. aikalaiskertomukset ja silminnäkijätodistukset eliminoidaan, emme voi sanoa juuta emmekä jaata monestakaan historian tapahtumasta. Esim. Tacituksen ja monen muun antiikin kirjoittajan tekstit olisi syytä hylätä, koska ne eivät ole virallisia Rooman asiakirjoja eikä niillä tämän logiikan mukaan ole mitään todistusarvoa. Omien sodassa olleiden sukulaisteni kertomuksista saa kuvan sodasta, joka ei vastaa Maanpuollustuskorkeakoulun tai Iltasanomien toimittajan käsitystä siitä, mikä oli tilanne kesällä 1944. Ja lopuksi: mikään ei voi himmentää sitä sankaruutta, jota suomalaiset sotilaat noina ratkaisun kuukausina esittivät rintamilla. Ilomantsin ja Tali-Ihantalan varjoon jäänyt Nietjärven taistelu on hyvä esimerkki siitä, että kaikkialla tehtiin urotekoja, joita jälkipolvet eivät voi kun hämmästellä. Mutta kieltäytyjiä ja karkureita ammuttiin aivan varmasti enemmän kuin runsaat 40. Eikä tämä näkemys suinkaan nojaa vain Ylikankaan kiisteltyyn kirjaan.
vielä vuoden44 ammutuista
ihmettelenpä
25965
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Kyse on siitä, että tarinakin pitäisi voida todistaa, ennenkuin se on tosi. Pitäisi saada selville kuka ammuttiin, missä ja milloin, kuka ampui jne.Tällöin asia voidaan tarkistaa. Nyt on lukuisia Huhtiniemen jutun ja Ylikankaan kirjan yhteydessä esiin tulleita tapauksia tarkistettu. Kaikki ovat olleet perättömiä. Useimmat ovat silkkaa valhetta. Usein tarinoissa on niin vähän tietoa, ettei niitä edes voi tarkistaa.
Esimerkiksi Erkki Sutela esitti vain arvelun.Juuri siinä esiin tulleita asioita on tarkistettu vuosikymmenet, mutta mitään ei löydy, On huomattavaa, että esimiehen aseenkäyttö oli myös lakisääteistä. Ei siinä ole mitään rikollista tai peiteltävää. Epäselviä kuolemantapauksia tietysti on ja jää olemaan. Itsemurhat, keskinäiset riidat, onnettomuudet jne on voitu sotkea salaisiin teloituksiin.
Varsin usein on kyseessä tahallinen mustamaalaus, kuten Ylikankaan viimeisessä kirjassa. Hän esittelee vain omia ennakkoluulojaan ilman todisteita.
Kuten itsekin totesit, esimiehillä oli oikeus käyttää asetta. Sitä myös käytettiin. Näitä tapauksia ei ole kirjoissa eikä kansissa. Varsinaisia teloituksia lienee ollut vähän, siis sotaoikeuden tai kenttäoikeuden määräämiä, mutta esim. pikaoikeuden tai yksittäisten esimiesten tekemistä ampumispäätöksistä ei ole mitään varmaa tietoa. Jos ei ymmärrä, että sotatilanteessa voidaan joutua tilanteeseen, jossa esimies ampuu alaisensa, ei ymmärrä mistä sodassa on kyse. Tuskin Ylikangas ketään mustamaalailee, mutta kun hän nimittää näitä tapauksia murhiksi, hän on mielestäni väärässä. Sodissa on aina ollut ja tulee aina olemaan tilanteita, joissa esimiehen on turvauduttava tällaisiin keinoihin. Se nyt vain on sodan todellisuutta. Mutta se on huvittavaa, että yritetään kiistää asiakirjamerkintöihin vedoten aivan yleisesti tiedossa ollut käytäntö ja ne tapaukset, joissa esimiehet ovat harkintaansa äärimmäisistä keinoista käytelleet. Ei kai tällaisia valtuuksia huvikseen annettu ja niiden käyttöön vielä päämajan taholta kehoitettu.
Ei Maanpuolustuskorkeakoulun tehtäviin edes kuulu luoda kuvaa viime sodasta. IS:n toimittaja ei ole historioitsija vaan uutisten tekijä.
Jälkikäteinen kuva sodasta syntyy lähimmäs oikeaa kun perehtyy asiakirjoihin, tutkimuksiin, muistelmiin, veteraanien kertomuksiin jne, jne. Sodasta on monta totuutta ja monta kuvaa. Totta on koko armeijan ja kansan sankaruus. Totta on myös monet pimeän puolen tapahtumat. Kyllä niitä tutkitaan, mutta aina ei löydy tarinoita kummempia todisteita. Joka haluaa juttuihin uskoa, voi sen tietysti tehdä aivan samalla lailla kuin voi uskoa tutkimustietoihin. Tarkoituksellista mustamaalausta Huhtiniemen huhun ja Ylikankaan tyyliin on vaikea ymmärtää.Ehkä takana on poliittinen pettymys sodan lopputulokseen?
Ylikangas ampuu kirjassaan alas Huhtiniemen jutun. Itse kirja on vain yksi yritys selvittää kesän 1944 tapahtumien yhtä osaa. Tuskinpa professori sentään kirjaa herjatakseen tai sodan lopputulokseen pettyneenä kirjoitti. Ongelmia siinä toki on. En kuitenkaan käsittä miksei tätä asiaa voi tai saisi selvitellä. Ja on merkillistä että veteraanien muistelut kelpaavat silloin, kun ne kertaavat kaanonisoitua tarinaa urheista sotilaista, mutta heti kun tuohon kuvaan tulee särö tai jokin epämiellyttävä puoli sodasta nousee esiin, heidän puheisiinsä ei voidakaan luottaa. Merkillistä. Ehkä emme ole kypsiä hyväksymään sodan koko kuvaa?
Jokainen uroteko voidaan tarkistaa, tai sitten se on vain perätön tarina. Väitteet teloituksista yms tulisi kertoa niin tarkasti, että ne voidaan todentaa. Miksi ei kerrota?
Kovin vahvasti elää se käsitys, että kaikki sodassa tapahtunut pystytään todentamaan joidenkin kummallisten asiakirjojen avulla. Lukemattomia urotekoja ei ole missään "virallisissa" asiakirjoissa tai virallisesti hyväksytyissä lähteissä. On vain paikalla olleiden kertomus tapahtuneesta, jota ei siis jostakin syystä noteerata hyväksytyksi todistukseksi. Sama koskee äärimmäisten pakkokeinojen käyttöä 1944. On vain silminnäkijäkertomuksia, veteraanien muisteloita, eikä niitä nyt jostakin syystä pidetäkään luotettavina. Luulisin, että asia on vain liian arka niille, jotka haluavat vaalia kirkasotsaista kuvaa suomalaisista sotilaista. Totuushan on se, että suomalaiset olivat sotilaina erittäin kovia ja armottomia, ja hyvä niin. Ilman näitä miehiä emme olisi tässä pohtimassa näitä kysymyksiä. Mieleen tulee Viljam Pylkäs, joka yhdessä pienessä taistelussa ampui yksin 83 vihollista. Jos olisi käynyt kuten Pylkäs toivoi, koko tapaus olisi unohdettu. Hän itse kertoi näin tv-haastattelussa vuosia sitten. Pahaksi onneksi Väinö Linna otti sen esikuvakseen kuvatessaan fiktiivisen Rokkansa ylivertaisia kykyjä taistelutilanteessa. Kuinka monta vastaavaa tapausta onkaan hautautunut jonkin suurtaistelun myllerryksen alle? Sama koskee taistelutilanteessa ammuttuja kieltäytyjiä ja karkureita.
tai esimiehen aseenkäytöstä, joka on johtanut kuolemaan. Siis ennen tuntematon. Kun niitä kerran on tiedossasi ja ne kerran tiedetään aivan yleisesti.Lupaan selvittää asian vuorokaudessa ja ilmoittaa tuloksen tällä palstalla. Tarvitaan siis vain nimiä, aika ja paikka sekä tiedot yksiköstä.Samoin perusteinhan kaikki väitetyt uroteot voidaan tarkistaa.Jos ei ole tietoja, niin väitteiksi jäävät uroteotkin oli niitä tehty tai ei.
Viimein lauseesi kertookin kaiken asenteestasi, joka on tyypillinen niille, jotka luulevat pystyvänsä "varmistamaan" esim. veteraanien kertomuksia jostakin kummallisista asiakirjoista, esim. sotapäiväkirjoista jne. Jos tällaisia kirjallisia todisteita ei löydy, ei mielestäsi mitään ole tapahtunutkaan. Mieleen tulee kenraalimajuri Vihma, joka itse ilmoitti useille alaisilleen ammuttaneensa parikymmentä miestä. Tätäkään ei ole "virallisesti" tapahtunut topeliaanisten "tietäjien" mukaan. Isäni setä kertoi itse nähneensä erään upseerin ampuneen karkuun pyrkivän miehen Laatokan pohjoispuolella taistelutilanteessa, mutta vannotti kertomasta asiaa eteenpäin. Nyt sen kerron, mutta kertojan nimeä en paljasta. Tämä vain esimerkiksi siitä, että kyllä näitä ampumisia tapahtui ja ihan ymmärrettävästi. En vain jaksa käsittää, miksi näitä kertomuksia pidetään automaattisesti virheellisinä juttuina ja asiakirjojen tietoja automaattisesti tosina. Ongelmasi on, että oma kuvasi sodasta perustuu omaan käsitykseesi ja kaikki se, joka ei tuota kuvaa vahvista, on mielestäsi pötyä. Sekin on ihan luonnollista ja ymmärrettävää. Päinvastaisista uroteoista esimerkistä käyvät Valkeasaaressa läpimurron tapahduttua haavottuneitten tovereittensa suojaksi jääneet JR11 miehet, joiden kohtalosta ei ole mitään tietoa. Heidän ratkaisunsa oli kuitenkin tuossa tilanteessa kiistaton uroteko, vaikkei se "virallisesti" sellainen olekaan. Ps. Joitakin vuosia sitten istuin erään veteraanin seurassa pitkään ja kuuntelin hänen sotamuisteluitaan, joita mies kertoi silmät kosteina. Uskoakseni olisit "todistanut" hänenkin kokemansa tapahtumat pelkiksi väitteiksi, koska niitä ei voi "todistaa". Oudointa tässä keskustelussa on se, että oikeuslaitos hyväksyy silminnäkijäkertomukset todisteiksi, mutta sotahistorian siistijät eivät sitä tee,ainakaan silloin kun se ei sovi heidän näkemyksiinsä.
sehän on selvä asia. Mutta nythän Lappeenrannan Huhtiniemen ympärillä käyty mylläkkä keskittyikin joukkohautojen todenperäisyyden esilletuontiin.
Yritys pedattiin törkeällä asiapapereiden väärennöksillä.
Totta. Huhtiniemen teloitukset ovat paljastuneet huhuiksi. Alueelta tuskin löytyy yhtään teloitettua suomalaissotilasta vaikka maa myllättäisiin kuinka. Mitään salaperäisiä joukkohautoja tuskin löytyy mistään.
Tarinoihin saa uskoa jokainen halunsa mukaan. En väitäkään, että kaikki tarinat ovat perättömiä. Viime sodista on niin paljon tietoa, että ainakin jokainen isompi tapaus voidaan tutkia,,kunhan siitä annetaan tiedot. Tarinoille on usein ominaista, että tiedot ovat epämääräisiä, virheellisiä tai koko juttu on keksitty. Jokainen veteraaneja haastatellut tietää heidän kertomustensa epämääräisyyden. Ne on aina tarkistettava. Kyse ei silti ole valehtelusta. Olen keskustellut erään veteraanin kanssa, joka esiintyi kuolleena Mannerheim-ristin ritarina. No, olin ollut hautaamassa oikeaa miestä.
Esimerkiksi esimiehen tekemä alaisen ampuminen on voitava todistaa, jos sellaista väitetään tehdyn.Muuten kyseessä on vain tarina, johon uskoo, ken haluaa.
Malliesimerkkii näistä tarinoista on Huhtiniemen huhu, johon kai uskotaan vieläkin. Pienintäkään todistetta ei löydy, vaan juttu on täysin perätön ja suoranaista valehtelua. Silti saatiin pari veteraania höynäytettyä uskomaan tunnistamattomat sankarivainajat teloitetuiksi.Lisäksi juttu on totena esitetty jo parissakin historin kirjassa.
Joka uskoo ufoihin tai enkeleihin, uskokoon rauhassa. Ilman suomalaisessa käräjäoikeudessa kestäviä todisteita, niitä ei voi kuitenkaan väittää tosiksi. Totta ne ovat vain uskoville.Se suotakoon.
Kuka haluaa uskoa laittomiin teloituksiin, uskokoon. Ilman todisteita ne ovat tarinoita ja vain tarinoita.
Juuri näin totesinkin, että sinun kaltaisesti ihminen on muodostanut kuvan asioista, eikä sitä mikään muuta. Huhtiniemestä ei ole kyse ja se juttu on todettu paikkaansa pitämättömäksi moneen kertaan. Totesit tuossa, että veteraanien kertomukset ovat epämääräisiä. Niin ovat, koska sota ei ole selkeää ja täsmällistä missään muualla, kuin "virallisissa" asiakirjoissa. Ihmettelen edelleen mistä sinä saat sen "tiedon", jolla kumoaisit esim. isosetäni kertomuksen? Kyseessä oli taistelutilanne, isosetääni lainatakseni "aika kova paikka" (jokainen ymmärtää mitä se sodassa mahtaa tarkoittaa), eikä tätä tapausta jääty märehtimään. Se vain tapahtui keskellä täyttä hulinaa. Kyseisestä tapauksesta ei ole asiakirjoissa sanaakaan, ei taistelupäiväkirjoissa eikä muuallakaan. Osoittaako se sitä, että isosetäni kertomus ei ole totta? Entä erään toisen sukulaismieheni kertomus siitä, kuinka he jättivät varoittamatta ei-pidettyä upseeria siitä, että hänen vaalea öljykangastakkinsa näkyy naapurin tarkka-ampujan tähtäimessä varsin hyvin? Kyseinen upseeri kuoli juuri tarkka-ampujan luotiin. Hänet merkittiin kaatuneeksi, mikä oli tietysti aivan oikein, mutta miehistö oli jättänyt varoittamatta häntä vaalean takin vaaroista asemasodassa. Tämä esimerkki kertoo vain siitä, ettei sota ole koskaan siistiä ja selkeää puuhaa. Ihmisiä tapetaan ja kuolee, eikä kaikista tehdä "selvityksiä" tai "perusteellisia tutkimuksia" jälkipolven ihmettelijöitä varten. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että paikalla olleen veteraanin silminnäkijätodistus on todennäköisemmin oikea kuin se, jonka joku sodan jälkeen syntynyt "asiakirjoista" löytää.
Sodiss kaatui noin 95 000 miestä. Omia miehiä teloitettiin 46 karkuria rintamalla ja 22 eri syistä kotiseudulla. Lisäksi tulee 11 tai 12 esimiesten ampumaa. Yhteensä siis 77-78. Luku lienee liian pieni, koska sitä professorien johdolla silmät kiiluen yritetään todistaa suuremmaksi.
Esimerkiki upseereita Kannaksen taisteluissa kaatui ja haavoittui lukuista kerrat parissa tunnissa 80 %pataljoonan upseerivahvuudesta.Rintamaupseerien tappiot olivat ryhmänä suhteessa suurimmat.Tähän ei kiinnitetä mitään huomiota. Sen sijaan yritetään kaikin keinoin osoittaa ja vihjailla, että upseerien suurin kiinnostus taistelun asemasta olikin omien miesten ampumisessa! Kun todisteita ei löydy, kelpaavat jutut, tarinat, huhut ja suoranaiset valheetkin.
Asennetta kuvannee parhaiten akateemikko Haavikon näkemys. Hän väitti Viipurista paenneita ammutun 1 300 miestä. Kun todisteita ei löytynyt, hän ilmoitti "todisteiden puuttumisen olevan paras todiste!" Yhtään ei häirinnyt, että asiaa tutkittaessa ilmeni Viipurista paon yhteydessä kadonneiksi vain viisi miestä, eikä ainoatakaan teloitettu.
Menikö sota liian hyvin, kun totuus ei kelpaa?
Ei kai kukaan kiistä sitä, etteivätkö suomalaiset upseerit olleet todella urhoollisia ja uhranneet paljon isänmaan eteen. Suomen armeijassa upseeritappiot olivat todella kovat ja se johtui juuri siitä, että toisin kuin monissa muissa armeijoissa, upseerit johtivat usein miehiään edestä. Jalkaväen kenraali Ernrothkin totesi eräässä haastattelussa ettei suomalaiselle sotilaalle voi antaa käskyä, jota ei ole itse valmis toteuttamaan. Eikä tässä 1944 selvittelyssä mielestäni ole kyse mistään mustamaalauksesta. Kyse on siitä, että saisimme sodasta mahdollisimman todellisen kuvan. Siihen kuuluu myös se, että omia ammuttiin. Uskon myös, että sotilaat ampuivat esimiehiään paetessaan. Uskon myös, että esimiehet ampuivat alaisiaan pakkotilanteissa. Eikä tämä käsitykseni mitenkään vähennä upseerien kunniaa tai heidän urhoollisuuttaan. Se vain oli sodan todellisuutta. Ei se yleistä ollut, mutta varmasti sitä tapahtui enemmän kuin viralliset asiakirjat myöntävät. Eihän kovin yleisesti ole tiedossa sekään, että useat upseerit kieltäytyivät myös ylittämästä vanhaa rajaa. Toki ylittivät kun käsky siitä annettiin, mutta vapaaehtoisesti eivät menneet. Upseereissa oli kaikenlaisia miehiä, "Ville Koskeloista" "eversti Karjuloihin". Tämä on aivan luonnollista, eikä mitään mustamaalausta.
Kesällä 1944 teloitettiin laillisesti heinäkuun 4.päivän jälkeen. Jos joku teloitus oli tapahtunut juhannuksen tietämillä niin samalla tavalla se kuolema kuitenkin tapahtui, eli ampumalla, mitä ihmettä näistä nyt kiistellään.
Silloinhan oli sota, ja maahamme oli tunkeutumassa vielä hirmuisempi teloittaja jolla ei ollut minkäänlaista tolkkua kun toteutti joukkomurhiaan.
Tähän puoleen pitäisi kiinnittää enempi huomiota, että lopulta Suomi säästyi kuitenkin todelliselta katastrofilta, koska Stalinin lihamyllyt eivät päässeet tänne tunkeutumaan. Kaikki keinot oli otettava käyttöön sen uhan torjumiseksi.
Teloituksia Suomessa tapahtui sota-aikana, mutta salaisia JOUKKOHAUTOJA Suomessa ei ole.
http://jokisipila.blogspot.com/2006/10/jatkosodan-teloitukset.html
http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1276204
http://fi.wikipedia.org/wiki/Huhtiniemen_joukkohaudat
Olen täysin samaa mieltä. Ampumisia ja pikateloituksia tapahtui rajuissa tilanteissa, mutta tulossa oli vihollinen, joka olisi teloituttanut sodan voitettuaan tuhansia ja tuhansia suomalaisia. Sellaisessa tilanteessa ei voi, eikä saa epäröidä. Jos joku kieltäytyy noudattamasta esimiehen käskyä, ja todella monet tekivät niin, esimiehellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin turvautua äärimmäisiin keinoihin. Tämä on syytä tunnustaa osana osdan todellisuutta. Muu on pelkkää pelleilyä puoleen ja toiseen. Eikä kyse ole siitä että upseerit olisivat juoksennelleet miesten perässä pyssy kädessä pitkin metsiä. Kyse on sodan armottomasta todellisuudesta, joka ei tippaakaan vähennä kunnioitustani sodan kokeneita miehiä kohtaan. Tuntuu joskus siltä, että kun toiset pyrkivät löytämään sotahistoriasta jonkinlaisia ihmeellisiä "rikoksia", toiset pyrkivät kaikin keinoin ylläpitämään lähes topeliaanista kuvaa sodasta. olisi luullut, että meidän sukupolvemme on kypsä muodostamaan sodasta realistisen ja monipuolisemman kuvan kuin mihin on totuttu. Veteraaneillehan se kuva oli ja aina ollut ihan selvä. He kun olivat paikan päällä. Siitä suurkiitokset heille.
kirjoitukset ovat yhtä tyhjän kanssa.
Ensimmäinen ristiriita jutussa on jo siinä, että mikäli tällaista teloittamista olisi yleisesti tapahtunut niin silloin niistä myös yleisesti puhuttaisiin. Outoa, että kaikki muut sodanajan tapahtumat ja vieläkin vanhemmat (esim. Marskin väitetty homous) asiat kyllä säilyvät ihmisten mielissä sukupolvesta toiseen, mutta yllättäen tuo "yleinen" käytäntö on sitten jotenkin päässyt unohtumaan. Kukaan ei ole siis nähnyt mitään vaan kuullut vain huhuja tapahtumista.
Uskottavuutta ei ainakaan lisää se, että Jokisipilä jo siteeraa katkeran kommunistinkin (Linna) proosaa saadakseen edes jotakin näyttöä jutuilleen. Ja kaiken hyvän lisäksi Linna on itsekin todennut, että hänen kirjansa on romaani eikä sillä ole totuusarvoa.
Toisekseen ihmetyttää noiden huippusalaisten kenttäoikeuksien tarkoitusperä. Eli minkä noiden oikeuksien tarkoitus siis oli? Ei kai nyt sotilaiden tai jopa rintamakarkureiden teloittaminen ollut itsetarkoitus sentään? Yleensähän kenttäoikeuksien teloituksilla pyritään luomaan kuria ja järjestystä pelotevaikutuksen avulla. Nyt tässä muka salaisessa oikeudessahan tuota vaikutusta ei ollut, joten mikä se syy oli? Millä tavalla noiden kuvitteellisten ihmisten tappaminen salaisesti olisi palvellut yhtään ketään?
Huhuja on juuri sen vuoksi liikkeellä, koska niitä leviteltiinkin tuolloin tarkoituksella. Kun oikeita teloituksia ei ollut antaa "kansalle" niin keksittiin sitten niitä omasta päästä ja kerrottiin joukkueille tyyliin, että niin vaan sieltä naapuripataljoonastakin tänään taas yksi oma ammuttiin.
Tätä käsitystä vahvistaa juuri se seikka, että Suomen armeijassa oli tuhansia upseereita. Silti vain yksi heistä on muka nähnyt tai kokenut jotakin. Ja yllättäen tälläkin valaistuneella upseerilla on punainen jäsenkirja taskussa..
Jokisipilän kunniaksi on sanottava, että hän perui julkisesti uskonsa Huhtiniemen teloituksiin jo syksyllä 2006. Samoin hän oli ensimmäinen nuoren polven tutkija, joka murskasi Ylikankaan teloitustarinat. Sitä ei monikaan uskaltanut Ylikankaan haukkujen pelosta ja omaa tietämättömyyttään tehdä. Toisaalta Jokisipilä on polittisen historian ammattilainen, ei varsinainen sotahistorioitsija.Ylikangas ei ole kumpaakaan.
Linkistä löytyvä Jokisipilän blogi 20.10.2006 on silkkaa pötyä.Hän on myöhemmin perunut uskonsa Huhtiniemeen ja muihinkin kesän 1944 kuviteltuihin teloituksiin.Monet muut valehtelijat kuten Sune Sahlstedt, Jukka Rislakki, Antti Arponen ym ym. ovat jäänet uskomaan entisen putkiasentaja Veli Holapain valheisiin, joita ovat itsekin levitelleet tai sitten eivät pysty myöntämään virheitään.
Linkki Wikipedia vie Huhtiniemen jutun totuuteen. Huhuun uskovien kannattaa avata ja katsoa kunnolla.Tarinaan uskoi lähes koko media ja puoli Suomen kansaa. Asialla oli entinen putkimies Veli Holappa, joka kusetti niin akateemikot kuin toimittajat. Mahtava suoritus! Vain sotahistorioitsijat ja sotilasasiantuntijat olivat toista mieltä. Kukahan olikaan oikeassa?
kertoo analyyttisesta suhtautumisesta historiaan. Samaa ei voi sanoa Ylikankaasta.
luin jostain että 1944 karanneista 60% oli ruotsinkielisiä. Se aon aika tavalla, kun muistaa, että kyseessä oli kuitenkin vähemmistö. Hukkasin vain linkin...
Pääasiassa ruotsinkielisestä 17.D.stä karkasi kesä-elokuussa 1944 500 miestä. Määrä on noin puolet suomenkielisten divisioonien keskimääristä.
Jonkin verran karkureita on lähtenyt myös ruotsinkielisistä tykistöyksiköistä. Itä-Karjalssa toimkineessa 8. D.ssa saattoi olla jonkin verran rutosinkielisiä. Arvelisin ruotsinkielisten karkurien määrän olleen 3-4 % kaikista, siis heidän suhteellista osuuttaan pienemmän.
Ikääntynyt herrasmies totesi vuoden 1944 vaiheista, että rintamakomentajilla oli lupa ampua kieltäytyjät siihen paikkaan ja että tätä lupaa myös käytettiin. Sutela totesi, että lupa oli joukkueenjohtajista alkaen. Hän sanoi myös, että lupaa käytettiin ja paljon, eikä näitä tapauksia pantu "kirjoihin eikä kansioihin". Ihmetyttääkin, miten asioista hyvin perillä olleen upseerin lausunto vaijettiin tyystin
Tämä on tiedetty aina, että näinhän asia on. Paljon on Suomella luurankoja kaapissa eikä ne enää esiin nouse. Rintamalla ammutut jätettiin niille sijoilleen ja kirjattiin kadonneiksi. Lahtari-Suomi oli oikea sikojen maa.
” Lahtari-Suomi oli oikea sikojen maa.”
Suomi oli tavallinen länsimaa, jossa pikateloituksia tapahtui erittäin vähän... alle sata.
Luku on pieni kun vertaa Saksan ja Neuvostoliiton vastaaviin, joissa teloituksia oli kymmeniä tuhansia ja pakenijoille perustettiin erityisiä rangaistuspataljoonia, joita saatettiin käyttää vaikkapa miinanpoljentaan!
Ne TAAS ei sikastallaria häiritse!