Raamatunvastainen ikuinen piina

Daniel:
12:2   Ja monet maan tomussa makaavista heräjävät, toiset iankaikkiseen elämään, toiset häpeään ja iankaikkiseen kauhistukseen.

Kumpi iankaikkinen kestää kauemmin?

Matteus:
25:46   Ja nämä menevät pois iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään."

Mitä kuoleman jälkeen?

Tämä kysymys on mielenkiintoinen, koska kaikki tähän asti eläneet ihmiset ovat kuolleet, ja mekin kuolemme joskus, ellei ihmeitä (tempaus) tapahdu. Niinpä on syytä selvittää tämä asia Jumalan Sanan valossa.

Jotta tätä asiaa voidaan tarkastella, on ymmärrettävä mikä on ihminen. Raamatun mukaan ihminen muodostuu ruumista, sielusta ja hengestä. (1.Tess.5:23)
Katsotaanpa miten ihminen sai alkunsa:

"Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu."(1.Moos.2:7)

Ensimmäisen ihmisen eli Aadamin sielua ei ollut ennen kuin maan tomusta tehty ruumis ja Jumalan henkäys yhtyivät. Jumala ei siis pannut ihmiseen mitään erillistä elävää sielua. Ruumis ja sielu eivät siis ole erillisiä.
Sielun elämä riippuu elämän hengen läsnäolosta. Niinpä kuolemassa sielu eli koko ihminen palaa maan tomuun, mutta henki palaa Jumalan tykö, joka sen on antanutkin (Saarn.12:7).

   
Kaikki kuolevat.
Raamatun mukaan ihminen ei ole ihminen, ei tässä eikä tulevassa elämässä, ilman ruumiillisuutta. Ruumis ilman henkeä on kuollut (Jaak.2:26) ja ei voi olla mitään sielunelämää ilman ruumista ja henkeä.

Jos asia on näin yksinkertainen, miksi sitten jopa suurin osa Raamattuun uskovista kristityistä uskoo kuolleiden elävän... Tarkastellaanpa asiaa hiukan tarkemmin. Tule mukaan!

Jumalattomien kohtaloa koskevassa kysymyksessä on 3 pääsuuntaa:

* Jumalattomia odottaa ikuinen piina.
* Kaikki saavat lopulta armon.
* Katumattomien ja parannuksesta kieltäytyvien lopullinen kohtalo on perusteellinen hävitys olemassaolosta.

Kahden ensimmäisen näkemyksen perustana on usko ihmisen luontaiseen kuolemattomuuteen, kun taas viimeksimainittu käsitys perustuu vakaumukseen, jonka mukaan ihmisessä itsessään ei tällaista ominaisuutta ole, vaan hänen mahdollinen kuolemattomuutensa on luonteeltaan ehdollista. Raamatun ja historian todistuksen mukaan juuri tämä viimeksi mainittu näkemys on ollut vallalla sekä Vanhan että Uuden testamentin aikana. Juutalaisilla ja varhaisilla kristityillä oli näkemys, jonka mukaan kuolemattomuus on yksin Jumalalle kuuluva ominaisuus, kuten käy ilmi Paavalin sanasta Timoteukselle:

"...se autuas ja ainoa valtias, kuningasten Kuningas ja herrain Herra, jolla ainoalla on kuolemattomuus;" (1 Tim.6:16)

Sana kuolematon ei esiinny ensinkään Vanhassa testamentissa, mutta Jesaja toteaa, että "Herra on iankaikkinen Jumala" (Jes.40:28)

Historiaa
Kreikkalaisen filosofin Platonin vaikutuksesta oppi sielun luontaisesta kuolemattomuudesta pääsi tunkeutumaan juutalaisuuteen. Kahden juutalaisen koulukunnan kehittyminen alkoi noin v. 200 eKr. paikkeilla. Makkabealaiset (v. 166 eKr. alkaen) edustivat käsitystä, jonka mukaan kuolleitten puolesta voitiin rukoilla ja että ihminen omaa luontaisen kuolemattomuuden. Toinen juutalaisuuden haara pitäytyi kuitenkin Vanhan testamentin kirjaimelliseen tulkintaan puoltaen käsitystä jumalattomien hävittämisestä ja ihmisen kuolevaisesta olemuksesta. Tätä linjaa edustavat myös Kuolleen meren kirjalöydöt. Ne osoittavat essealaisen veljeskunnan pitäytyneen käsitykseen, jonka mukaan vain vanhurskaat perivät iankaikkisen elämän, kun taas jumalattomat hävitetään, niin että he lakkaavat kokonaan olemasta. Ensimmäinen kuolema on luonteeltaan syvää, tiedotonta unta, josta tapahtuu ylösnousemus, jolloin vanhurskaat palkitaan ja syntiset rangaistaan. Näyttää kuitenkin siltä, että Jeesuksen aikaan mennessä kreikkalaisen filosofian vaikutuksesta käsitys ihmisen luontaisesta kuolemattomuudesta oli jo löytänyt vankan sijan juutalaisuudessa.
Jeesus ja apostolit pitäytyivät käsityksissään ihmisen kuolemasta ja tuomiosta Vanhan testamentin ilmoitukseen. Näin tekivät myös varsinaiset kirkkoisät joitakin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta. Näihin kuuluivat mm. Klemens Roomalainen, Barnabas, Antiokian Ignatios, Hermas, Didakhee, Tatianus, Antiokian Teofilos ja Justinus Marttyyri (kuoli v. 165 jKr.), joka perusteli näkemystään varsin selkeästi sanomalla mm. seuraavasti:

"Sillä Jumala yksin on luomaton sekä katoamaton ja siksi hän on Jumala. Mutta kaikki muu hänen jälkeensä on luotua ja katoavaista. Tästä syystä sielut sekä kuolevat että joutuvat rangaistaviksi."

Gnostilais-manikealainen harhaoppi ja sen tunkeutuminen kristilliseen seurakuntaan näihin aikoihin herätti erityisesti Gallian piispan Irenaeuksen (n. 130-202 jKr.) puolustamaan oikeauskoista oppia luonnosta ja kohtalosta. Irenaeuksen perusnäkemys oli synnistä ja kärsimyksestä vapautettu maailmankaikkeus. Tämä edellyttää synnin ja sen tekijöiden seka pahojen valtojen, demonien, lopullista hävitystä sekä toisaalta vanhurskaiden palauttamista. Hän korosti, että ihminen voi saada kuolemattomuuden lahjan vain Jumalan armosta ja voimasta. Mitä taas jumalattomien kohtaloon tulee, on se Irenaeuksen mukaan seurauksiltaan iankaikkinen. Niinpä suurin rangaistus on olemassaolon oikeuden lakkauttaminen. Sen riistäminen ainaiseksi on samaa kuin iankaikkinen rangaistus. Kuolemattomuuden voi ihminen Irenauksen mukaan saada ylösnousemuksessa. Hän korosti sitä, että ihminen on kyllä luotu kuolemattomuutta varten mutta on silti olemuksensa puolesta kuolevainen eikä siis vielä tätä kuolemattomuutta omista.
Myös Rooman Novatianus (210-281 jKr.) ja Arnobius Afrikassa olivat huomattavia konditionaalisen eli ehdollisen kuolemattomuusopin puoltajista. Tämän jälkeen esiintyy historiassa yhä harvemmin konditionaalisen kuolemattomuusopin puoltajia. Näyttämölle astuvat nyt ne, jotka puolustavat käsitystä ihmisen luontaisesta kuolemattomuudesta.
Ensimmäinen, joka julisti sielun luontaista kuolemattomuutta kristillisenä oppina, lienee ateenalainen Athenagoras (v. 127-190 jKr.). Hänen opetuksensa saivat suurta kantavuutta kirkkoisä Tertullianuksen (k.n. 240 jKr.) kautta, joka lisäsi niihin opin kadotettujen loppumattomasta vaivasta. Hän käsitti sielun ruumiista erotettavana kokonaisuutena, joka on lisäksi itsessään kuolematon. Toisaalta sielu kuitenkin kuolee kärsien rangaistuksen kuolemattomuudessa (!).
Kirkon vaikutusvaltaisin teologi, Hippon piispa Augustinus (k. 430 jKr.), hyväksyi Tertullianuksen opin kaikkien sielujen kuolemattomuudesta sekä jumalattomien loputtomasta vaivasta. Niinpä on helppo ymmärtää kuinka tämä alunperin Raamatulle täysin vieras oppi saavutti niin vahvan ja pysyvän jalansijan kristillisen kirkon dogmatiikassa. Vielä tänäkin päivänä se hallitsee miljoonien ihmisten uskonnollista käsitystä ja ajattelua sekä lyö leimansa heidän tapoihinsa ja elämäänsä.
Näinä samoina aikoina kehittyi universalismi eli kaikkien lopullista pelastumista puoltava ajatussuunta. Tällainen oppi edellyttää täydellistä Raamatun totuuksien väärinymmärrystä ja sellaisten totuuksien kuin Kristuksen toisen tulemisen, ruumiin ylösnousemisen, maailman äkkinäisen lopun ja tuhatvuotisen valtakunnan hylkäämistä. Silti tälläkin opilla on paljon kannattajia myös nykyaikana, esim. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa.
Kun nyt seuraavassa käymme lähemmin tutustumaan tähän mielenkiintoiseen ja tärkeään aiheeseen, ei auktoriteettinamme suinkaan ole ensisijassa historia eikä filosofia vaan Raamattu, joka sisältää Jumalan muuttumattoman ilmoituksen. Pankaamme sen vuoksi syrjään kaikki häiritsevät ennakkoluulot ja pyrkikäämme vilpittömästi näkemään ja ymmärtämään se, mitä kirjojen Kirja asiasta puhuu.

Ihminen siis koostuu ruumiista, sielusta ja hengestä.
Henki ei Raamatussa merkitse mitään ihmisessä olevaa itsenäistä persoonallisuutta. Esim. Uudessa Testamentissa hyviä esimerkkejä tästä ovat mm. Luuk.1:47, Luuk.8:55, Luuk.23:46, Ap.t.7:59, Matt.26:41, Ap.t.6:10 ja 2 Tim.1:7.

Synnin palkka on kuolema

Ja Herra Jumala käski ihmistä sanoen: "Syö vapaasti kaikista muista paratiisin puista, mutta hyvän- ja pahantiedon puusta älä syö, sillä sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman". (1.Moos.2:16-17)

Kieli on tässä hyvin selvää ja vakuuttavaa. Tottelemattomuus johtaisi "kuolemalla kuolemiseen" eli varmaan tuhoon. Mutta käärme käänsi koko Jumalan puheen kieroon ja esitti väitteen "Ette suinkaan kuole..." Tiedätte varmasti historian.
Aatamin ja Eevan tottelemattomuuden seurauksena koko luomakunta joutui kiroukseen.

Jumala antoi toisen mahdollisuuden
Jumalan armo ja rakkaus tulevat julki kuitenkin siinä, ettei Jumala lopullisesti ihmistä hylännyt vaan antoi hänelle toisen mahdollisuuden. Ennustus vaimon siemenestä, joka polkisi rikki käärmeen pään (1 Moos.3:15), oli evankeliumin ensimmäinen valo. Tosin se ei enää poistanut kuoleman uhkaa, mutta se tarjosi pelastuksen sijaisuhrin kautta. Ihmisen ajallisena osana oli kuitenkin paluu siihen tomuun, mistä hänet oli luotu.
Missään tapauksessa ensimmäiselle ihmisparille annettu tuomio ei voi merkitä elämää kuolemattomuudessa. Sellainen väite on samanlaista valhetta kuin käärmeen vakuuttelu "ette suinkaan kuole". Se on tosiasioiden kääntämistä päälaelleen kenties vain sen ennakkokäsityksen vuoksi, että sielun muka täytyy olla kuolematon siitäkin huolimatta ettei sana sielu (hepr. nefes, kreik. psykhee) milloinkaan esiinny Raamatussa sanan kuolematon yhteydessä. Yhtä virheellinen on käsitys, jonka mukaan Jumalan ihmiseen panema henki olisi kuolematon Jumalan elämä. Sama elämän henkäys kuului kaikille luoduille, eläimillekin. Kysymys ei siis ollut Jumalan antamasta katoamattomasta elämästä, vaan elämää ylläpitävästä prinsiipistä, joka kaikilla on yhtäläinen (Saarn.3:19). Tämä henki ei ole iankaikkisuuteen elinkelpoinen, ellei Jumala saa antaa siihen omaa elämäänsä, joka tapahtuu uudestisyntymisen kautta (Joh.3:5).
Sekä Vanhan että Uuden testamentin yhteisen todistuksen mukaan "synnin palkka on kuolema" (Room.6:23). Mutta kuolema ei ole elämää vaan sen vastakohta.

On olemassa kaksi kuolemaa
Raamatun ja inhimillisen elämän kokemuksen mukaan kaikkien on kuoltava kerran (Hebr.9:27). Ensimmäinen eli luonnollinen kuolema kohtaa erotuksetta sekä vanhurskaita että jumalattomia (Room.5:12). Tämä ensimmäinen kuolema ei ole rangaistus henkilökohtaisista synneistämme, vaan se on seuraus rodun yleismaailmallisesta syntisyydestä. Kuolemme siksi, että olemme langenneen Aadamin jälkeläisiä. Mutta tämä kuolema ei kuitenkaan ole lopullinen kuolema. Raamattu kutsuukin sitä monissa yhteyksissä "uneksi". Ei se johdu siitä, että se kirjaimellisesti olisi tavallista unta, vaan lähinnä siitä, että tätä ensimmäistä kuolemaa seuraa myös ylösnousemus kaikille (Joh.5:28,29). Paavali sanoo asian seuraavasti:

"Sillä koska kuolema on tullut ihmisen kautta, niin on myöskin kuolleitten ylösnousemus tullut ihmisen kautta. Sillä niinkuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa." (1 Kor.15:21-22)

Sekä ensimmäinen kuolema että ensimmäinen ylösnousemus johtuvat siis meistä riippumattomista tekijöistä. Jos kuolemmekin Aadamin synnin vuoksi, niin samoin ilman omaa ansiotamme meidät herätetään kuolleista Kristuksen eli toisen Aadamin vuoksi. Jumalattomille ylösnousemus muodostuu tuomion ylösnousemukseksi, kun se taas niille, jotka ovat uskoneet Kristukseen, muodostuu elämän ylösnousemukseksi (Joh.5:29).
Tuomion ylösnousemukseen herätetyt kokevat silloin lopullisen eli t o i s e n kuoleman, mikä merkitsee koko elämän ja olemassaolon peruuttamatonta menetystä (Matt.10:28 Mal.4:1, Ilm.20:14). Asia voidaan sanoa myös siten, että jumalattomat kuolevat ensimmäisen kerran synneissään mutta toisen kerran syntiensä tähden, koska eivät ole vastaanottaneet ja omistaneet omaan elämäänsä sitä Vapahtajaa, joka kuoli sovittaakseen heidän henkilökohtaisetkin syntinsä (Ilm.20:5,6, Hes.18:26)
Ensimmäistä kuolemaa emme voi välttää. Poikkeuksen muodostavat ne pyhät, jotka Kristuksen tullessa elossa olevina muutetaan kirkastettuun olotilaan (ks. 1 Kor.15:51). Erään asian voimme kuitenkin valita. Voimme itse ratkaista ja päättää, kuolemmeko ensimmäisen kuolemamme Kristuksessa eli pelastettuina vai synneissämme ja pelastumattomina.

Ensimmäinen kuolema

Siirrymme nyt käsittelemään kysymystä, josta on paljon kirjoitettu ja puhuttu ja josta käsitykset ovat hyvin ristiriitaisia. Spiritismi väittää löytäneensä vastauksen ja julistaa ettei ole mitään kuolemaa, vaan ainoastaan elämän muodon vaihtuminen toiseen. Sen mukaan ihmisen ruumis tosin jää hautaan, mutta sielu menee taivaaseen tai ns. välitilaan, missä se jatkuvasti elää.
Raamattu sen sijaan puhuu ensimmäisestä kuolemasta unena, josta herätään joko pelastukseen tai kadotukseen (Joh.5:28,29). Mikäli halutaan puhua ns. välitilasta, sekin sopisi tähän yhteyteen, kunhan vain muistetaan, ettei siihen tule liittää mitään tietoista elämää ja toimintaa, joiden Raamattu selvästi opettaa olevan rauenneita. Tila kuolemassa on samanlainen kaikilla, sekä hyvillä että pahoilla, ja on lähinnä verrattavissa tiedottomaan lepoon. Ylösnousemusta sanotaan tästä unesta heräämiseksi.
Job sanoo: "niin ihminen lepoon mentyänsä ei enää nouse. Ennenkuin taivaat katoavat, eivät he heräjä eivätkä havahdu unestansa." (Job 14:12)
Psalmista sanoo: "Valaise silmäni, etten nukkuisi kuolemaan" (Ps.13:4)
Ja profeetta Danielin mukaan "monet maan tomussa makaavista heräjävät, toiset iankaikkiseen elämään, toiset häpeään ja iankaikkiseen kauhistukseen." (Dan.12:2). Sana "makaavista" on käännetty hepreankielisestä sanasta, jonka varsinainen merkitys on nukkua (jasan), joten Daniel puhuu tässä itse asiassa maan tomussa nukkuvista.
Raamattu ei tee missään mitään eroa hyvien ja pahojen unen välillä. Molemmat nukkuvat. Sana nukkua sisältää ajatuksen myös heräämisestä eli ylösnousemuksesta. Niinpä Daavid näki sen päivän, jolloin hän saisi nähdä Herran kasvot ja saisi herätessään ravita itsensä Herran muodon katselemisella (Ps.17:15).
Profeetta Jesaja esittää toivorikkaan sanoman: "Mutta sinun kuolleesi virkoavat eloon, minun ruumiini nousevat ylös. Herätkää ja riemuitkaa, te jotka tomussa lepäätte, sillä sinun kasteesi on valkeuksien kaste, ja maa tuo vainajat ilmoille." (Jes.26:19).
Kun Jeesusta lähellä ollut Lasarus kuoli, sanoi Jeesus opetuslapsilleen: "Ystävämme Lasarus nukkuu, mutta minä menen herättämään hänet unesta" (Joh.11:11). Tämä herättäminen merkitsi ylösnousemista kuolleista. On vaikea ymmärtää näin useasti erityisesti Uudessa testamentissa esiintyvää mainintaa kuolemasta pelkkänä kaunistelevana tai vertauskuvallisena ilmauksena, vaan pikemminkin käsitteenä, joka mahdollisimman yksinkertaisesti ja luontevasti tuo esille sen tosiasian, että ensimmäinen kuolema ei ole se lopullinen ja peruuttamaton kuolema, joka tulee niiden osaksi jotka eivät ole parannusta tehneet. Sitä seuraa ylösnousemus, joka on ainoa tie kunkin osaksi tulevaan lopulliseen kohtaloon.

Kuolleet ovat tuonelassa
Vanhassa testamentissa esiintyy 65 kertaa sana seool (tuonela), joka tarkoittaa kaikkien kuolleiden lepopaikkaa. Siellä vallitsee pimeys ja hiljaisuus. Siellä ei ole minkäänlaista elämää. Se on ajallisen vaelluksen päätepiste, missä kaikki toimeliaisuus loppuu. Sekä hyvät että pahat menevät sinne erotuksetta. Niinpä Saarnaaja sanoo vielä elossa oleville: " Tee kaikki, mitä voimallasi tehdyksi saat, sillä ei ole tekoa, ei ajatusta, ei tietoa eikä viisautta tuonelassa, jonne olet menevä." (Saarn.9:10)
Seool on siis kuoleman eikä suinkaan elämän paikka.
Uuden testamentin seoolia vastaava kreikankielinen sana on haades. Tämä sana esiintyy UT:ssä 10 kertaa ja on aina yhdistetty kuolema-ajatuksen kanssa.
Uuden testamentin todistuksen mukaan kuolleet lepäävät tai nukkuvat haudassaan. Stefanuksesta, ensimmäisestä marttyyrista, sanotaan, että muutamat jumalaapelkääväiset miehet hautasivat hänet ja pitivät hänelle suuret valittajaiset (Ap.t.8:2). Stefanus joutui siis hautaan eikä taivaaseen.
Pyhän Hengen voimassa saarnannut Pietari todisti Daavidista sanoen: "Sillä ei Daavid ole astunut ylös taivaisiin" ja "onhan hänen hautansa meidän keskellämme" (Ap.t.2:34,29). Paras esimerkki on kuitenkin Jeesuksen kuolema. Hän maistoi kuolemaa kaikkien edestä. Kuolemassaan Kristus meni tuonelaan eli haadekseen ja oli siellä ylösnousemukseensa asti.

Eräs ongelmakohta: kuinka on ymmärrettävä 1 Piet.3:18-20?
"Sillä myös Kristus kärsi kerran kuoleman syntien tähden, vanhurskas vääräin puolesta, johdattaaksensa meidät Jumalan tykö; hän, joka tosin kuoletettiin lihassa, mutta tehtiin eläväksi hengessä, jossa hän myös meni pois ja saarnasi vankeudessa oleville hengille, jotka muinoin eivät olleet kuuliaiset, kun Jumalan pitkämielisyys odotti Nooan päivinä, silloin kun valmistettiin arkkia, jossa vain muutamat, se on kahdeksan sielua, pelastuivat veden kautta." (1 Piet.3:18-20)

Tekstistä herää kysymys: Miksi Kristus tehtiin eläväksi hengessä, jos hän oli sitä jo koko kuolemansa ajan? Pietarihan nimenomaan sanoo, että Kristus "tosin kuoletettiin lihassa, mutta tehtiin eläväksi hengessä". Ylösnousseen ja kirkastetun Herran oma todistus kuuluu näin: "ja minä olin kuollut, ja katso, minä elän" (Ilm.1:18).
Tämän mukaan Kristus ei voinut olla elossa kuolemansa ja ylösnousemisensa välisenä aikana. Sillä muutoin sanonta "tehtiin eläväksi hengessä" menettää merkityksensä. Sitä joka jo on elävä, ei enää tarvitse sellaiseksi tehdä. Kristinuskon perustotuushan on se, että Kristus todella kuoli.
Koko ihmisen lunastus ja sovitus perustuu sille tosiasialle, että Kristus on todella kuollut. Ilman tätä olisi Golgatan tapahtuma vain eräänlainen silmänkääntötemppu, jolla ei olisi mitään merkitystä pelastuksellemme. Syntimme olisivat edelleenkin sovittamatta, eikä meillä olisi iankaikkisen elämän toivoa.
Tämä Pietarin sana hengistä, joille Kristus saarnasi, on ymmärrettävä joko niin että a) henget eivät olisi ruumiittomia henkiä vaan ihmisiä joille Nooa saarnasi "Kristuksen Hengessä" tai b) Kristus olisi saarnannut ylösnousemuksensa jälkeen (apokryfisessä Heenokin kirjassa kerrotuille) langenneille enkeleille. Tekstissähän ei sanota että saarnaaminen olisi tapahtunut välttämättä kuoleman aikana.

Kristus ainoa elämän antaja

Raamatun perussanoma on Kristuksen kautta tapahtuva pelastus. Vanhassa testamentissa tämä sanoma on vielä kätkettynä. Sen profetiat viittaavat tulevaisuuteen. Uusi testamentti puolestaan puhuu niiden täyttymyksestä. Jeesuksen persoona, hänen elämänsä ja opetuksensa osoittivat messiaanisen ajan tulleen.
Jeesuksen tehtäviin luvattuna Messiaana kuului osoittaa myös jumalallinen valtuutuksensa parantaa sairaita ja herättää vieläpä kuolleitakin. Kuolema oli kukistettava ensin hänen omassa olemuksessaan ja sen jälkeen myös ihmisten kohdalla. Niinpä voimme sanoa, että Kristuksen lihaksitulemisen tarkoituksena ei ollut ainoastaan Jumalan ja hänen luonteensa ilmaiseminen maailmalle, ihmisen lunastaminen synnistä sekä ihmisen ja Jumalan välisen suhteenennalleensaattaminen. Siihen sisältyi myös erittäin tärkeänä osana iankaikkisen, loppumattoman elämän hankkiminen meille ja saatanan ja hänen työnsä tuhoaminen.
Jeesuksen asemaa ainoana elämän antajana ja aikaansaajana kadotetulle ihmiselle korostaa erityisesti Johanneksen evankeliumi. Juuri tämä elämä (kreik. dzooee) - katoamaton ja loppumaton elämä - on se, joka ratkaisevasti erottaa pelastetun ihmisen eli pyhän kadotetuista, joilla tätä elämää ei ole.
Se uusi ilmoitus, mikä kohtaa meitä Uudessa testamentissa verrattuna Vanhaan, on lähinnä juuri ilmoitus yksistään Kristuksen kautta saatavasta elämästä. Tämä elämä tulee ihmisen lopulliseksi osaksi uuden syntymisen ja ylösnousemisen kautta.

"Jolla Poika on, sillä on elämä; jolla Jumalan Poikaa ei ole, sillä ei ole elämää." (1 Joh.5:12)

Nykyajan ihmisten murhenäytelmä on siinä, että he luulevat olevansa kuolemattomia, vaikka ovatkin vain tomua ja tuhkaa, joka synnin vuoksi on tuomittu häviämään. Jotkut luottavat niin tieteen tuleviin mahdollisuuksiin, että antavat jäädyttää itsensä vuosisadoiksi eteenpäin siinä toivossa, että tiede pystyy eräänä päivänä herättämään heidät uudelleen elämään. Mutta tällaiset ihmiset unohtavat sen, että iankaikkinen elämä ei ole tämän ajallisen pidennystä, vaan kysymyksessä on kokonaan toisenlainen elämä. Tätä elämää ei voi meille antaa tiede eikä tekniikka vaan ainoastaan Hän, joka on tie, totuus ja elämä. Hän sanoo meille, että ellemme synny uudesti, ylhäältä, emme voi nähdä Jumalan valtakuntaa.

Muutama ongelmakohta:
Vertaus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta (Luuk.16:19-31)
Tämän vertauksen perusteella tavallisesti väitetään, että kuolleet elävät tietoista elämää, että kaikkien sielu on kuolematon ja että kuollessaan ihminen (tai paremminkin hänen sielunsa) menee heti paikalla joko autuuteen tai vaivaan.
Sanottakoon tässä heti aluksi, että tämä vertaus on ainoa kohta Uudessa testamentissa, joka esittää tuonelassa eli haadeksessa olevan kärsivän helvetin liekeissä. Jo tämä tosiasia herättää kysymyksen, onko tällainen yksityinen tapaus riittävän painava syy ja todistus johtopäätöksille, joita monet ovat tehneet.
Todennäköisesti Jeesus käytti tässä ajalle ominaista ajattelutapaa hyväkseen esittääkseen sen puitteissa toisenlaisen hengellisen opetuksen. Voitaneen sanoa, että Jeesus esitti tämän vertauksen tarkoituksella opettaa suurta totuutta, jonka mukaan ihmisen tulevaisuus ratkaistaan nykyajassa. Toiseksi hän tahtoi opettaa kuinka varallisuutta olisi käytettävä oikein. Lisäksi vertaus esittää tärkeän totuuden siitä, että ihmisen iankaikkinen kohtalo ratkaistaan tässä elämässä eikä toista armonaikaa ole ja kuoleman jälkeen ei mikään pysty hänen kohtaloaan enää sen jälkeen muuttamaan.
HU0M! Raamattu ei edelleenkään tunne mitään sielun elämää ilman ruumista ja siitä erillisenä. Vertauksessa puhutaan silmistä jotka näkevät, kielestä, joka puhuu ja etsii lievitystä tuskaansa Lasaruksen sormen välityksellä. Ruumis on siis mukana.
Kysymys on siis kansantaruun perustuvasta vertauskuvallisesta esityksestä.

Jeesuksen sanat ryövärille
"Niin Jeesus sanoi hänelle: "Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa." (Luuk.23:43)
Alkuperäisessä tekstissä ei ole välimerkkejä, niinpä yhtä hyvin voidaan olettaa että Jeesus sanoi hänelle: "Totisesti minä sanon sinulle tänä päivänä: sinun pitää oleman minun kanssani paratiisissa." Sanat "tänä päivänä" esiintyvät usein Jumalan puheessa Vanhassa testamentissa, esim. 5.Moos.6:6, 5.Moos.7:11, jne.
Lisäksi Joh.20:17:ssa kun Jeesus ilmestyy Magdalan Marialle ylösnousemuksensa jälkeen, hän sanoo "Älä minuun koske, sillä en minä ole vielä mennyt ylös Isäni tykö,..." Huomaatko? Kyseinen käännös "tänä päivänä pitää sinun oleman" on mahdoton!

Aina Raamattua tulkitessa on otettava huomioon Raamatun kokonaistodistus, koska se ei mitenkään voi olla ristiriidassa itsensä kanssa, eikä olekaan.

Toinen kuolema

Käsite "toinen kuolema" esiintyy Raamatussa vain neljä kertaa ja nekin kaikki Ilmestyskirjassa:

"Sitä, joka voittaa, ei toinen kuolema vahingoita." (Ilm.2:11)

"Autuas ja pyhä on se, jolla on osa ensimmäisessä ylösnousemuksessa; heihin ei toisella kuolemalla ole valtaa, vaan he tulevat olemaan Jumalan ja Kristuksen pappeja ja hallitsevat hänen kanssaan ne tuhannen vuotta." (Ilm.20:6)

"Ja Kuolema ja Tuonela heitettiin tuliseen järveen. Tämä on toinen kuolema, tulinen järvi." (Ilm.20:14)

"Mutta pelkurien ja epäuskoisten ja saastaisten ja murhaajien ja huorintekijäin ja velhojen ja epäjumalanpalvelijain ja kaikkien valhettelijain osa on oleva siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä palaa; tämä on toinen kuolema." (Ilm.21:8)

Uudessa testamentissa toinen kuolema merkitsee, kuten yllämainitut tekstit osoittavat, sitä lopullista rangaistusta ja tuomiota, joka kohtaa jumalattomia. Tämä tuomio pannaan toimeen sen jälkeen, kun jumalattomat ovat herätetyt kuolleista toisessa eli tuomion ylösnousemuksessa. Se on rangaistus niistä henkilökohtaisista synneistä, joita ei ole tunnustettu eikä hylätty eikä uskon kautta annettu Kristuksen sovitettaviksi.
Raamatun todistuksen mukaan tämä toinen kuolema on itse asiassa pelastuksen lahjana tarjotun elämän menettäminen ikuisiksi ajoiksi. Toinen kuolema ei ole elämän jatkumista kautta aikakausien. Juuri tässä teologinen maailma on suuresti jakaantunut. On niitä jotka selittävät kuoleman tarkoittavan elämää ja viimeisen tuomion merkitsevän kuolemaa elämässä tai myös elämää kuolemassa. Toiset taas oppiin kaikkien pelastumisesta.
Mutta antakaamme Raamatun itsensä kertoa, mikä tämän toisen kuoleman luonne todella on.
Vanhan testamentin käyttämä kieli osoittaa selvästi kuinka se kuolema, joka tulee syntiä tekevän sielun osaksi (Hes.18:4), merkitsee todella elämän menettämistä ja paluuta siihen tomuun, mistä ihminen luotiin. "Mutta luopiot ja syntiset saavat kaikki turmion, ja ne, jotka hylkäävät Herran, hukkuvat." (Jes.1:28); "vihi heidät tapon päivää varten" (Jer.12:3): "Herran surmaamia on oleva paljon" (Jes.66:16); "Mutta luopuneet hukkuvat kaikki, ja jumalattomain tulevaisuus leikataan pois" (Ps.37:38); "Sentähden myös Jumala kukistaa sinut ainiaaksi, hän tarttuu sinuun ja raastaa sinut majastasi, repäisee sinut juurinesi elävien maasta" (Ps.52:7); "Pyyhittäköön heidät pois elämän kirjasta" (Ps.69:29)
On vaikeatta löytää kieltä, joka elävämmin ja todellisemmin kuvailisi tätä koko olemassaolon päättymistä ja täydellistä tuhoa, mikä Raamatun mukaan odottaa jumalattomia ja Herrasta luopuneita. Ja on aivan selvää, että näissä ja monissa muissa samalla tavoin puhuvissa teksteissä ihminen käsitetään kokonaisuutena. Hän hukkuu kokonaan, hänet surmataan kokonaan. Koko ihmisen tulevaisuus leikataan pois, ei vain jonkin osan tulevaisuus. Hän kukistuu ainiaaksi, repäistään juurineen pois elävien maasta sekä pyyhitään kokonaan pois elämän kirjasta.
Sama tuhon ja hävityksen ehdottomuus käy ilmi myös Uuden testamentin todistuksesta. Jeesus itse opetti monissa elävissä ja voimallisissa esityksissään jumalattomien täydellistä tuhoa. Niinpä hän puhuu hiekalle rakennetun huoneen sortumisesta (Matt.7:26,27), ohdakkeista, jotka kerätään ja poltetaan (Matt.13:30,40), poisheitettävistä kaloista (Matt.13:48), juurineen revittävistä istutuksista (Matt.15:13), arvottomista, maahan hakattavista puista (Luuk.13:7), kuivista, poltettavista oksista (Joh.15:6).
Kaikissa näissä tapauksissa on esillä tuomion kertakaikkisuus ja lopullisuus. Puu, joka ei kanna hyvää hedelmää, hakataan poikki ja heitetään tuleen, sanoo Jeesus (Matt.7:19).
Myös apostoli Paavali puhuu useasti siitä kuinka jumalattomia kohtaa hävitys ja tuho, ehdoton kuolema ja elämän lakkaaminen. Niinpä hänen mukaansa jumalattomia kohtaa >>iankaikkinen kadotus

Albert James Dager
ONKO HELVETTIÄ OLEMASSA?
ONKO SE IKUINEN?

Nämä kysymykset ovat vaivanneet sekä uskovia että ei-uskovia kautta vuosisatojen. Kristillisen perinteen ja opin mukaan on kirjaimellisesti olemassa paikka, jossa pelastumattomien kuolleitten sielut ja henget joutuvat kärsimään iankaikkista, tulista tuskaa.
Kautta vuosisatojen on kuitenkin ollut ihmisiä ja järjestöjä, jotka ovat opettaneet, että helvettiä ei ole olemassa iankaikkisena rangaistuksen paikkana. Jotkut sanovat sen olevan vain kielikuva, joka kuvaa kärsimystä täällä maan päällä; toiset sanovat, että se on väliaikainen kärsimyksen paikka, joka lopuksi tyhjennetään universaalin pelastuksen tapahtuessa; ja on niitäkin, jotka opettavat, että helvetti tarkoittaa täydellistä tuhoutumista -- pelastumattomien olemassaolon lopullista päättymistä.
Mitä käsitystä Raamattu tukee? Voisiko rakastava Jumala luoda sellaista paikkaa kuin helvetti ja heittää sinne ne miljardit sielut, jotka eivät ole tunteneet Kristusta, koska he eivät ole koskaan kuulleet Hänestä? Pelastuuko lopulta jokainen (paitsi tietysti Hitler), koska Jumalan armo ja rakkaus saavat voiton heidän kohdallaan?
Jotta voisimme päästä perille totuudesta, meidän on pantava syrjään ennakkokäsityksemme, jotka olemme oppineet uskonnollisilta järjestelmiltä. Meidän on luotettava ainoastaan Jumalan Sanaan eikä toisten saneluun tai mielipiteisiin, miten järkeviltä ne sitten tuntuvatkin.
Ikivanhaan käsitykseen helvetistä on vaikuttanut ennen kaikkea muinainen kreikkalainen usko haadekseen — jonka uskottiin olevan tulisen tuskan paikka, jossa demonivoimat asuivat ja jota ne hallitsivat. Haadeksen tärkein demoni oli Apollyon. Epävanhurskaat joutuivat elämään iankaikkisessa tuskassa demonivoimien hallittavina.
On esitetty, että alkuseurakunnan opillinen kehitys on saanut huomattavia vaikutteita Kreikan hellenistisestä kulttuurista ja että kreikkalainen haadeksen käsite juurtui kristinuskoon, sillä Raamatusta ei löydy vastaavaa käsitettä kuin kreikkalaisilla. Täältäkö roomalaiskatolinen kirkko sai helvetti-käsityksensä, josta se sitten välittyi myöhemmille sukupolville? Vai löytyykö haadekselle raamatullista vastinetta? Jos ei löydy, niin miksi Uuden Testamentin kirjoittajat käyttivät kreikkalaista sanaa haides kuvaamaan sitä kuolleiden olotilaa, josta he kirjoittivat?
Näihin kysymyksiin ei voida vastata pelkillä traktaateilla, niinkuin jotkut ovat yrittäneet. Tarvitaan perusteellista Raamatun tutkimusta ja Raamatusta etsimistä totuuden löytämiseksi.
Vanhassa Testamentissa on hepreankielen sana' sheol', joka on käännetty yleensä [suomeksi] sanalla 'tuonela'. Heprealaisen käsityksen mukaan sheol on maanalainen paikka, jossa kuolleiden henget odottavat ylösnousemusta. Sheolia vastaava sana kreikankielessä on haides eli tuonela. Englanninkielen sana 'hell' tulee kreikankielen sanasta helan. [Suomenkielen sana helvetti tulee ruotsinkielen sanasta helvete, joka on muodostunut sanoista Hel ja vite, rangaistus]. Monissa tietosanakirjoissa ja sanakirjoissa rinnastetaan helvetti ja haades. [Suomalaisen tietosanakirjan mukaan helvetti on 'Paratiisin vastakohta, paikka, johon kadotetut joutuvat kuoltuaan'.]

SHEOL-SANAN (suomeksi TUONELA) MERKITYS

Kun Jaakob sai kuulla valheellisen uutisen, jonka mukaan villipeto olisi tappanut hänen poikansa Joosefin, hän valitti näin:

Ja kaikki hänen poikansa ja tyttärensä kävivät häntä lohduttamaan, mutta hän ei huolinut lohdutuksesta, vaan sanoi: "Murehtien minä menen tuonelaan poikani tykö". Ja hänen isänsä itki häntä. (1.Moos. 37:35)

Samalla tavoin, kun Jaakobin pojat palasivat takaisin Egyptistä kertoen hänelle, että faaraon päällikkö oli vaatinut heitä tuomaan mukanaan Benjaminin, Jaakob puhui sheolista. Hän puhui pelostaan, että hän kuolisi surusta, jos Benjaminille tapahtuisi jotain pahaa:

Ruuben vastasi isälleen sanoen: 'Saat surmata minun molemmat poikani, jos en tuo häntä takaisin; anna hänet minun huostaani, niin minä tuon hänet sinulle takaisin".
Mutta hän sanoi: 'Ei minun poikani saa lähteä teidän kanssanne, sillä hänen veljensä on kuollut, ja hän on yksin jäljellä; jos onnettomuus kohtaa häntä matkalla, jolle aiotte lähteä, niin te saatatte minun harmaat hapseni vaipumaan murheella tuonelaan". (1.Moos.42:37-38)

1.Mooseksenkirjan 44:29-31:ssä Juuda välittää tämän pelon Joosefille:

'Jos te nyt viette minulta tämänkin ja jos onnettomuus kohtaa häntä, niin te saatatte minun harmaat hapseni vaipumaan tuskalla tuonelaan [sheol].'
Jos minä siis tulisin kotiin palvelijasi, isäni, luo eikä meillä olisi mukanamme nuorukaista, johon hän on kaikesta sielustaan kiintynyt,
niin hän nähdessään, ettei nuorukainen ole kanssamme, kuolisi, ja me, sinun palvelijasi, saattaisimme palvelijasi, isämme, harmaat hapset vaipumaan murheella tuonelaan [sheol].

Tuonela, sheol ei siis voi tarkoittaa helvettiä iankaikkisen piinan paikkana, jossa pahat joutuvat kärsimään demoniolentojen käsissä, sillä vanhurskaat eivät olisi voineet joutua sinne.
Kertomuksessa Lasarus-nimisestä kerjäläisestä ja rikkaasta miehestä (Luuk.16:19-31) Jeesus paljastaa, että (ainakin tuohon aikaan) tuonela käsitti kaksi osastoa: toinen oli vanhurskaita varten, jossa he odottivat ylösnousemusta ja iankaikkista elämää Kristuksen kanssa ja toinen oli ei-vanhurskaita varten, jossa he odottivat ylösnousemusta tuomiolle. Käsittelemme tätä aihetta myöhemmässä vaiheessa. Tämä on tärkeä totuus, jolla on merkitystä nykyisyydelle.
(Selvennykseksi: Sanat "vanhurskas" ja "epävanhurskas" eivät liity niinkään paljon tekoihin kuin ihmisen uskoon. Tosi usko tarkoittaa Jumalan Sanan tottelemista ja antautumista Hänen asettamalleen pelastuksen ehdolle, joka tapahtuu Jeesuksen vuodatetun veren kautta. Tosi usko johtaa vanhurskaisiin tekoihin, mutta vanhurskaat teot ilman todellista uskoa ovat Jumalalle kuin saastaiset rääsyt [Jes.64:6].)
Ottaen huomioon edellä sanotun, jos me siis pidämme sheolia paikkana, jossa sekä vanhurskaat että ei-vanhurskaat odottavat ylösnousemusta, ymmärrämme, että Jaakob puhui tuonelasta.
Samuelin äiti Hanna iloitsi siitä, että Jumala oli asettanut hänen poikansa profeetaksi ja viittasi 1.Samuel 2:6:ssa ylösnousemukseen sanoessaan:

Herra antaa kuoleman ja antaa elämän, hän vie alas tuonelaan ja tuo ylös jälleen.

Kun kuningas Daavid oli lähellä kuolemaa, hän velvoitti poikansa Salomon kostamaan vihollisilleen antamiensa ohjeiden mukaan sanoen:

Sinä tiedät myöskin, mitä Jooab, Serujan poika, on tehnyt minulle — tiedät, mitä hän teki kahdelle Israelin sotapäällikölle, Abnerille, Neerin pojalle, ja Amasalle, Jeterin pojalle: kuinka hän tappoi heidät, vuodattaen sotaverta rauhan aikana ja tahraten sotaverellä vyönsä, joka hänellä oli vyötäisillään, ja kenkänsä, jotka hänellä oli jalassaan.
Niin tee nyt viisautesi mukaan äläkä anna hänen harmaiden hapsiensa rauhassa mennä alas tuonelaan. (1.Kun.2:5-6)
Ja katso, vielä on sinun luonasi Siimei, Geeran poika, benjaminilainen Bahurimista, joka hirveillä kirouksilla kiroili minua, kun minä menin Mahanaimiin. Kun hän tuli minua vastaan alas Jordanille, vannoin minä hänelle Herran kautta ja sanoin: 'Minä en surmaa sinua miekalla'.
Mutta älä sinä jätä häntä rankaisematta, sillä sinä olet viisas mies ja tiedät, mitä sinun on hänelle tehtävä, saattaaksesi hänen harmaat hapsensa verisinä alas tuonelaan."(1.Kun.2:8-9)

Job sanoi puhuessaan kuoleman lopullisuudesta:

Pilvi häipyy ja menee menojaan; niin myös tuonelaan vaipunut ei sieltä nouse.
Ei hän enää palaja taloonsa, eikä hänen asuinpaikkansa häntä enää tunne.(Job 7:9-10)

Pohtiessaan surunsa painoa Job pyysi Jumalaa tappamaan hänet, mutta muistamaan hänet kuitenkin ylösnousemuksessa:

...niin ihminen lepoon mentyänsä ei enää nouse. Ennenkuin taivaat katoavat, eivät he heräjä eivätkä havahdu unestansa.
Oi, jospa kätkisit minut tuonelaan, piilottaisit minut, kunnes vihasi on asettunut, panisit minulle aikamäärän ja sitten muistaisit minua!(Job 14:12-13)

Sheol tarkoittaa siis maan alla olevaa paikkaa, jossa kuolleiden sielut odottavat ylösnousemusta. Missään kohden Vanhassa Testamentissa ei puhuta iankaikkisesta, tulisen tuskan tilasta tai paikasta. Sen sijaan näemme, että sitä kuvataan Raamatussa murheen paikaksi, jossa tietoisuus jatkuu, mutta puhuuko Vanha Testamentti mitään tuskista tai vaivasta?

'Ylistetty olkoon Herra' — niin minä huudan, ja vihollisistani minä pelastun.
Sillä kuoleman aallot piirittivät minut, turmion virrat peljästyttivät minut.
Tuonelan paulat kietoivat minut, kuoleman ansat yllättivät minut.(2.Sam.22:4-6)
Sinäkö käsittäisit Jumalan tutkimattomuuden tahi pääsisit Kaikkivaltiaan täydellisyydestä perille?
Se on korkea kuin taivas — mitä voit tehdä, syvempi kuin tuonela — mitä voit ymmärtää?
Se on pitempi kuin maa ja laveampi kuin meri.(Job 11:7-9)
Paljaana on tuonela hänen edessänsä, eikä ole manalalla peitettä. Pohjoisen hän kaarruttaa autiuden ylle, ripustaa maan tyhjyyden päälle.(Job 26:6-7)

Ylistäen Jumalaa pelastuksestaan Daavid puhuu kuolemasta käyttäen sanaa sheol:

Ylistetty olkoon Herra! — niin minä huudan, ja vihollisistani minä pelastun.
Kuoleman paulat piirittivät minut, turmion virrat peljästyttivät minut.
Tuonelan paulat kietoivat minut, kuoleman ansat yllättivät minut.(Ps. 18:4-6)

Jesaja lausui Babylonian kuninkaasta puhuessaan:

Tuonela tuolla alhaalla liikkuu sinun tähtesi, ottaakseensa sinut vastaan, kun tulet. Se herättää haamut sinun tähtesi, kaikki maan johtomiehet, nostattaa valtaistuimiltansa kaikki kansojen kuninkaat.(Jes.14:9)

Jesaja viittasi sheoliin puhuessaan Israelille, joka oli langennut epäjumalanpalvelukseen:

Sinä kuljit kuninkaan tykö öljyinesi, runsaine voiteinesi; sinä lähetit sanansaattajasi kauas, laskeuduit aina tuonelaan asti.(Jes.57:9)

Hesekiel lausuu Egyptistä ja sen sankareista ja Aamos uskottomasta Israelista käyttäen sheol-sanaa merkitsemään kuolemaa:

Mahtavimmat sankareista puhuvat tuonelan keskeltä sille ynnä sen auttajille: 'Alas ovat astuneet, siellä makaavat ympärileikkaamattomat, miekalla surmatut'.(Hes.32:21)
He eivät makaa sankarien parissa, jotka ovat kaatuneet ympärileikkaamattomien joukosta, jotka ovat astuneet alas tuonelaan sota-aseinensa, joitten pään alle on pantu heidän miekkansa ja joitten luiden yllä on heidän syntivelkansa, sillä sankarien kauhu oli elävien maassa.(Hes.32:27)
Vaikka he tuonelaan murtautuisivat, sieltäkin minun käteni heidät tempaa. Vaikka he taivaaseen nousisivat, sieltäkin minä syöksen heidät alas.(Aamos 9:2)

Jesaja käyttää sanaa sheol tarkoittaen, että kuningas kuoli ylpeilystään huolimatta:

Mutta sinut heitettiin alas tuonelaan, pohjimmaiseen hautaan.(Jes.14:15)

Tämä sama tuomio lausutaan kapinoivalle Israelille;

Koska te sanotte: "Me olemme tehneet liiton kuoleman kanssa ja tuonelan kanssa sopimuksen; tulkoon vitsaus kuin tulva, ei se meitä saavuta, sillä me olemme tehneet valheen turvaksemme ja piiloutuneet petokseen" -- (Jes.28:15)
Teidän liittonne kuoleman kanssa pyyhkäistään pois, ja teidän sopimuksenne tuonelan kanssa ei kestä; kun vitsaus tulee niinkuin tulva, niin se teidät maahan tallaa.(Jes.28:18)

Sheol merkitsee siis aina kuolleitten sielujen valtakuntaa. Kaikkien näiden raamatunkohtien perusteella on selvää, samoin kuin monien Uuden Testamentin kohtien perusteella, että tietoisuus jatkuu kuoleman jälkeen. Mistään kohtaa Raamatusta ei löydy käsitystä, että tietoisuus lakkaisi kuoleman jälkeen (jota kutsutaan tilaksi nimeltä 'sielun uni'). On olemassa jakeita, joita on käytetty tällaisen käsityksen perusteluna, ja meidän on käsiteltävä nämä jakeet oikeassa asiayhteydessään:
Kaikkein yleisin jae, jota on käytetty tukemaan sellaista käsitystä, että kuoleman jälkeen ei ole enää tietoisuutta, on Saarnaaja 9:5-10;

Sillä elävät tietävät, että heidän on kuoltava, mutta kuolleet eivät tiedä mitään, eikä heillä ole paikkaa, vaan heidän muistonsa on unohdettu.
Myös heidän rakkautensa, vihansa ja intohimonsa on jo aikoja mennyt, eikä heillä ole milloinkaan enää osaa missään, mitä tapahtuu auringon alla.
Tule siis, syö leipäsi ilolla ja juo viinisi hyvillä mielin, sillä jo aikaa on Jumala hyväksynyt nuo tekosi.
Vaatteesi olkoot aina valkeat, ja öljy älköön puuttuko päästäsi.
Nauti elämää vaimon kanssa, jota rakastat, kaikkina turhan elämäsi päivinä, jotka Jumala on sinulle antanut auringon alla — kaikkina turhina päivinäsi, sillä se on sinun osasi elämässä ja vaivannäössäsi, jolla vaivaat itseäsi auringon alla.
Tee kaikki, mitä voimallasi tehdyksi saat, sillä ei ole tekoa, ei ajatusta, ei tietoa eikä viisautta tuonelassa, jonne olet menevä.(Saarn.9:5-10)

Sen valossa, että Raamattu sisältää runsaammin kohtia, joissa puhutaan kuoleman jälkeisestä tietoisuudesta, olisi vakava virhe laatia opinkappale vain yhden raamatunkohdan pohjalta. Tässä tapauksessa meidän on ymmärrettävä, että Saarnaajan kirjan kirjoittaja (Salomo) puhuu tässä sananlaskumaiseen tapaan. Tiivistetysti hän halusi sanoa, että se, millä on todellista merkitystä, on se elämä, jota me tällä hetkellä elämme, koska tulee aika, jolloin me emme enää elä maan päällä ja kaikki yhteys tähän maailmaan päättyy.
Kun hän sanoo, että "heidän muistonsa on unohdettu", hän ei tarkoita sitä, ettei heillä olisi muistia, vaan etteivät elävät enää muista heitä. Tämä on muiden raamatunkohtien opetus.
On totta, ettei sheolissa ole työtä, toimintaa tai tietoa maanpäällisestä elämästä tai siihen liittyvää viisautta; kuolleet eivät tiedä, mitä maan päällä tapahtuu. Ainoa poikkeus Raamatussa on, kun Samuel kohtaa Saulin Endorin noidan kutsuttua hänet esiin (1.Sam. 28:7-25). Koska Raamatussa puhutaan hengestä Samuelin henkenä ja koska Samuel tuo Saulille sanan Jumalalta, se todistaa, että ainakin tässä tapauksessa Jumala salli tällaisen yhteyden omien tarkoitusperiensä takia.
Muuten kuin tässä tapauksessa ei yhteyttä kuolleiden ja elävien välillä kuitenkaan enää ole. Okkultit todisteet "haamuista", nekromaniasta ja paranormaalista, yliluonnollisesta yhteydenpidosta "kuolleiden kanssa" ovat todellisuudessa yhteydenpitoa vainajahenkiin — demoneihin, jotka esiintyvät ihmisinä — tiettyjen eksytysten aikaansaamiseksi. Mutta se ei silti tarkoita sitä, että tietoisuus päättyisi kuoleman jälkeen.
Koska valtaosa tätä aihetta käsittelevistä raamatunkohdista todistaa, että kuoleman jälkeen säilyy tietoisuus, voimme vetää siitä sen johtopäätöksen, että tietoisuus säilyy sheolissa. Mikään raamatunkohta ei todista vastaansanomattomasti, että kuolema merkitsisi tietoisuuden päättymistä.
Missään raamatunkohdassa ei kuvata sheolia muuna kuin murheen paikkana, niin että siellä tapahtuisi mitään "helvetillistä". Sheol ei siis ole hauta, vaan tuonela tai manala, paikka, jossa kuolleet henget odottavat ylösnousemusta.
Mutta kärsitäänkö sheolissa tuskia? Tässä raamatunkohdassa mainitaan ahdistus:

Kuoleman paulat piirittivät minut, tuonelan ahdistukset kohtasivat minua; minä jouduin hätään ja murheeseen.
Mutta minä huusin avukseni Herran nimeä: "Oi Herra, pelasta minun sieluni!"

Psalmin kirjoittaja tosin puhuu tuonelan ahdistuksesta, mutta hän ei paljasta ahdistuksen kovuutta tai kestoa. Hän ei myöskään kerro, mistä ahdistus tulee, aiheuttaako sen tuli, demonihenget vai joku muu.
Yhdessä kohdassa Raamatussa mainitaan kuitenkin sheol ja tuli yhdessä. Siinä Jumala puhuu Israelin epäjumalanpalveluksesta sanoessaan:

He uhrasivat riivaajille, epäjumalille, jumalille, joita he eivät tunteneet, uusille, äsken tulleille, joista teidän isänne eivät tienneet.
Kalliota, joka sinut synnytti, sinä et muistanut; sinä unhotit Jumalan, joka sinulle elämän antoi.
Herra näki sen ja hylkäsi heidät, sillä hän vihastui poikiinsa ja tyttäriinsä.
Hän sanoi: 'Minä peitän heiltä kasvoni, minä katson, mikä heidän loppunsa on; sillä he ovat nurja suku, lapsia, joissa ei ole uskollisuutta.
He ovat herättäneet minun kiivauteni jumalilla, jotka eivät jumalia ole, ovat vihoittaneet minut turhilla jumalillansa; niin minäkin herätän heidän kiivautensa kansalla, joka ei ole kansa, vihoitan heidät houkalla pakanakansalla.
Sillä minun vihani tuli on syttynyt, ja se leimuaa tuonelan syvyyksiin saakka; se kuluttaa maan kasvuinensa ja polttaa vuorten perustukset. (5.Moos. 32:17-22)

Tässä Jumalan viha on syttynyt kuin tuli, joka ei pala ainoastaan sheolissa, vaan polttaa koko maan. Tässä puhutaan Hänen vihastaan, ei kirjaimellisesti tulesta. Jos me käytämme tätä yksittäistä tapausta ja väitämme sen perusteella, että sheol on tuskan paikka, jota kutsutaan helvetiksi eikä vain paikka, jossa kuolleet odottavat ylösnousemusta, mikä olisi yhdenmukaista kaikkien muiden raamatunkohtien kanssa, joissa sana esiintyy, ei tässä kuitenkaan kuvata sitä iankakaikkisen tuskan paikkana. Näin meillä ei ole mitään Vanhasta Testamentista löytyviä lopullisia todisteita, jotka tukisivat perinteistä käsitystä helvetistä iankaikkisen tulisen tuskan paikkana, joka on tarkoitettu pelastumattomille. Todisteiden puute ei kuitenkaan riitä tekemään tällaista käsitystä paikkansapitämättömäksikään.
Koska me emme löytäneet Vanhasta Testamentista todisteita puoleen tai toiseen, meidän on siirryttävä Uuteen Testamenttiin saadaksemme asiaan selvyyden. Mutta Uudessa Testamentissa, joka on kirjoitettu alunperin kreikaksi ja arameaksi, ei käytetä sanaa sheol. Sheolia vastaava sana on kreikaksi haides.


HAIDES — KREIKAN SHEOL

Uudessa Testamentissa on monia viittauksia helvettiin. Tutkikaamme niitä nyt tarkemmin.
Kreikankielen sana haides tarkoittaa kuolleiden sielujen olinpaikkaa ja se vastaa hepreankielen sanaa sheol. Eräs Vanhan Testamentin profetia ja sen toteutuminen Uudessa Testamentissa todistavat, että sheol ja haides tarkoittavat samaa.
Tuo Vanhan Testamentin profetia on Messiasta tarkoittava Daavidin Psalmi:

Sentähden minun sydämeni iloitsee ja sieluni riemuitsee, ja myös minun ruumiini asuu turvassa.
Sillä sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan etkä anna hurskaasi nähdä kuolemaa. (Ps. 16:9-10)

Profetian toteutuminen on Apostolien teoissa, jossa viitataan Jeesukseen:

Sillä Daavid sanoo hänestä:'Minä näen alati edessäni Herran, sillä hän on minun oikealla puolellani, etten horjahtaisi.
Sentähden minun sydämeni iloitsee ja kieleni riemuitsee, ja myös minun ruumiini on lepäävä toivossa;
sillä sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan etkä salli Pyhäsi nähdä katoavaisuutta.'(Ap.t. 2:25-27)

Koska me nyt tiedämme, että sheol ja haides tarkoittavat samaa, voimme ajatella niiden olevan luonteeltaan samanlaiset: paikka, jossa kuolleiden henget odottavat ylösnousemusta. Ennen Kristuksen ylösnousemusta vanhurskaat odottivat siellä sitä, että Kristus ottaisi nämä vangitut henget mukaansa noustessaan ylös. Ei-vanhurskaat jäävät sinne, kunnes he nousevat ylös kohtaamaan lopullisen tuomionsa.
Seuraavissa raamatunkohdissa puhutaan haideksesta:

Ja sinä, Kapernaum, korotetaankohan sinut hamaan taivaaseen? Hamaan tuonelaan on sinun astuttava alas. Sillä jos ne voimalliset teot, jotka ovat tapahtuneet sinussa, olisivat tapahtuneet Sodomassa, niin se seisoisi vielä tänäkin päivänä.
Mutta minä sanon teille: Sodoman maan on tuomiopäivänä oleva helpompi kuin sinun. (Matt.11:23-24)

Luukas 10:15 sisältää tämän saman Kristuksen toteamuksen, jossa Kapernaum tuomitaan siitä, että se on torjunut Jeesuksen. Hän siis kertoi heille, että koska he saivat kuulla totuuden, mutta hylkäsivät sen, he saisivat kovemman rangaistuksen kuin Sodoma. Mitä muuta tämä voisikaan tarkoittaa kuin että sheolin jälkeen, jossa ei-vanhurskaat odottavat tuomion ylösnousemusta, tapahtuu tuomio ja rangaistus?
Eräs tärkeä raamatunkohta, jota on alettu käyttää aivan muuhun tarkoitukseen kuin mihin se on tarkoitettu, on Matteus 16:18:

Ja minä sanon sinulle: sinä olet Pietari ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita.

Johtuen muinaisen Kreikan vaikutuksesta 'helvetti'-käsitteeseen, seurakuntiin on päässyt tunkeutumaan aivan väärä hallintavaltaoppi ja väärinkäsitys uskovan asemasta. Tätä jaetta käytetään merkitsemään sitä, että meidän tulisi hyökätä helvetin portteja vastaan ja kaataa ne — että nuo portit eivät ole hyökkääviä, vaan puolustusrakennelma ja siksi meidän on hyökättävä niitä vastaan niin kutsutun "hengellisen sodankäynnin" ja "demonien ulosajamisen" avulla, joissa käytetään epäraamatullisia keinoja Saatanan ja hänen demoniensa voittamiseksi. Kun ymmärretään, että tässä puhutaan tuonelasta eli hadeksesta tai sheolista, paikasta, jossa kuolleitten henget odottavat ylösnousemusta, käsitämme, että Herra tarkoitti, etteivät haadeksen tai sheolin, eli tuonelan portit voi estää seurakuntaa; ne eivät voi estää meitä nousemasta ylös iankaikkiseen elämään. Me nousemme ylös uuteen elämään uudessa maassa, jossa vanhurskaus asuu. Hänen sanansa olivat profetia ylösnousemuksesta, ei käsky hyökätä demoneja vastaan.
Sellainen käsitys, että demonit hallitsisivat helvettiä tai sheolia eli haadesta, tuonelaa, on kreikkalaiseen mytologiaan perustuvaa kuvitelmaa. Meidän on opittava erottamaan myytit raamatullisesta totuudesta. Vaikka Uuden Testamentin kirjoittajat käyttivätkin sanaa haides, he käsittivät sen eri tavalla kuin muinaiset kreikkalaiset. Molemmat käsittivät haadeksen kuolleiden henkien lepopaikkana. Mutta kreikkalaiset uskoivat lisäksi, että haadesta hallitsivat demonit, jotka kiduttivat pahoja, kun taas Uuden Testamentin kirjoittajat ymmärsivät haadeksen olevan sama kuin sheol.
Jeesus itse on paras todiste sheolin eli haadeksen olemassaolosta. Miettikäämme Jeesuksen kuvausta tuonelasta, jossa kaikkien — niin vahurskaiden kuin ei-vanhurskaidenkin — kuolleiden sielut odottivat ylösnousemusta:

Oli rikas mies, joka pukeutui purppuraan ja hienoihin pellavavaatteisiin ja eli joka päivä ilossa loisteliaasti.
Mutta eräs köyhä, nimeltä Lasarus, makasi hänen ovensa edessä täynnä paiseita
ja halusi ravita itseään niillä muruilla, jotka putosivat rikkaan pöydältä. Ja koiratkin tulivat ja nuolivat hänen paiseitansa.
Niin tapahtui, että köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet Aabrahamin helmaan. Ja rikaskin kuoli, ja hänet haudattiin.
Ja kun hän nosti silmänsä tuonelassa, vaivoissa ollessaan, näki hän kaukana Aabrahamin ja Lasaruksen hänen helmassaan.
Ja hän huusi sanoen: 'Isä Aabraham, armahda minua ja lähetä Lasarus kastamaan sormensa pää veteen ja jäähdyttämään minun kieltäni, sillä minulla on kova tuska tässä liekissä!'
Mutta Aabraham sanoi: 'Poikani, muista, että sinä eläessäsi sait hyväsi, ja Lasarus samoin sai pahaa; mutta nyt hän täällä saa lohdutusta, sinä taas kärsit tuskaa.
Ja kaiken tämän lisäksi on meidän välillemme ja teidän vahvistettu suuri juopa, että ne, jotka tahtovat mennä täältä teidän luoksenne, eivät voisi, eivätkä ne, jotka siellä ovat, pääsisi yli meidän luoksemme.' (Luuk.16:19-26)

Näemme, että tuonela, josta Jeesus puhui, on paikka, jossa kuolleiden henget odottavat tuomiota. Huomaa neljä tärkeää seikkaa:

1) Meidän Herramme omat sanat todistavat, että tietoisuus jatkuu kuoleman jälkeen;
2) Sheolissa oli kaksi osastoa, joista toinen oli tarkoitettu vanhurskaille (uskollisille) ja toinen
jumalattomille (uskottomille);
3) Vanhurskaille varattu paikka oli levon ja lohdutuksen paikka;
4) Syntisten osasto on tuskan paikka, puhutaanhan tässä "tästä liekistä". (Kreikankielen sana phlox,
liekki, kun sitä käytetään ilman kreikankielen sanaa pur, tuli, merkitsee kuumuutta. Kun
sitä käytetään sanan pur kanssa, se tarkoittaa tulista liekkiä. Tässä tapauksessa liekki tarkoittaa
kuumuutta, joka voi olla tulista kuumuutta tai sitten ei. Se, että rikas mies saattoi puhua ja päätellä asioita,
osoittaisi siihen suuntaan, että kuumuus oli kyllä kova, mutta ei niin kova, että se olisi polttanut hänet tai
vammauttanut hänet.)

Vasta tässä kuvauksessa Lasaruksesta ja rikkaasta miehestä kuulemme ensimmäisen kerran, että sheol eli haades eli tuonela on tosiaankin tuskan paikka pelastumattomille.
Muualta saamme tietää, että Aabrahamin helmaksi kutsuttu osasto tyhjennettiin, kun Jeesus nousi kuolleista. Sen suorittaakseen Hänen oli laskeuduttava haadekseen.

Jeesus Haadeksessa

Kun Kristus oli kuollut ristillä, Hän meni sheoliin eli haadekseen. Se, mitä tapahtui noina kolmena päivänä ja kolmena yönä on kuvattu jossain määrin seuraavissa raamatunkohdissa:

Sillä myöskin Kristus kärsi kerran kuoleman syntien tähden, vanhurskas vääräin puolesta, johdattaaksensa meidät Jumalan tykö; hän, joka tosin kuoletettiin lihassa, mutta tehtiin eläväksi hengessä,
jossa hän myös meni pois ja saarnasi vankeudessa oleville hengille,
jotka muinoin eivät olleet kuuliaiset, kun Jumalan pitkämielisyys odotti Nooan päivinä, silloin kun valmistettiin arkkia, jossa vain muutamat, se on kahdeksan sielua, pelastuivat veden kautta. (1.Piet.3:18-20)

Sheolissa ollessaan Herra saarnasi totuutta Nooan ajan tottelemattomille. Tässä ei sanota, että Hän olisi saarnannut kenellekään muille, mutta se ei tässä ole tärkeää. Tärkeää sen sijaan on se, että Hän meni tuonelaan ja todisti sen olemassaolon apostoliensa todistuksen kautta. Ei ole mitään merkkiä siitä, että Hän olisi kärsinyt sheolissa; Hän olisi yhtä hyvin saattanut saarnata heille "Aabrahamin helmasta" niinkuin Aabraham syntiselle rikkaalle miehelle.

Mutta itsekullekin meistä on armo annettu Kristuksen lahjan mitan mukaan.
Sentähden on sanottu: "Hän astui ylös korkeuteen, hän otti vankeja saaliikseen, hän antoi lahjoja ihmisille".
Mutta että hän astui ylös, mitä se on muuta, kuin että hän oli astunut alaskin, maan alimpiin paikkoihin?
Hän, joka on astunut alas, on se, joka myös astui ylös, kaikkia taivaita ylemmäksi, täyttääkseen kaikki. (Ef.4:7-10)

Näemme myös, että hän "otti vankeja saaliikseen". Tästä lauseesta on kaksi erilaista käsitystä. Toinen, jonka "uskonliikkeen" kannattajat ovat tehneet suosituksi on, että Hän tuhosi vangitsijat (Saatanan ja hänen kätyrinsä) ja kuljetti heitä vankeina niinkuin voittajasankari kuljettaa voitettua vihollista jäljessään; toinen käsitys on, että Hän kuljetti vangit omina vankeinaan sheolista Isänsä läsnäoloon.
Ensimmäisen vaihtoehdon ongelmana on, että Saatana ei ole vielä sidottu; hän on vielä vapaa pettämään ja koettelemaan ihmisten sydämiä (Ap.t.5:9; 26:18; 1.Kor.5:5; 7:5; 2.Kor. 2:11; 11:14; 12:7; 1.tess. 2:18; 2.tess. 2:9; 1.Tim.1:20; 5:15; Ilm.12:9). Todiste jälkimmäisen käsityksen puolesta, jonka mukaan Kristus kuljetti vanhurskaat mukanaan taivaaseen, on seuraavassa raamatunkohdassa, joka kertoo, että Herra nosti ylös ne pyhät, jotka olivat siinä sheolin osastossa, joka tunnetaan Aabrahamin helmana:

Ja katso, temppelin esirippu repesi kahtia ylhäältä alas asti, ja maa järisi, ja kalliot halkesivat,
ja haudat aukenivat, ja monta nukkuneiden pyhien ruumista nousi ylös.
Ja he lähtivät haudoistaan ja tulivat hänen ylösnousemisensa jälkeen pyhään kaupunkiin ja ilmestyivät monelle. (Matt. 27:51-53)

Näin Herran ylösnousemuksessa vanhurskasten osasto tyhjennettiin. Kun vanhurskaat kuolevat nyt, he pääsevät välittömästi Herran läsnäoloon taivaassa:

Sentähden me aina olemme turvallisella mielellä ja tiedämme, että, niin kauan kuin olemme kotona tässä ruumiissamme, me olemme poissa Herrasta;
sillä me vaellamme uskossa emmekä näkemisessä.
Mutta me olemme turvallisella mielellä ja haluaisimme mieluummin muuttaa pois ruumiista ja päästä kotiin Herran tykö.
Sentähden me, olimmepa kotona tai olimmepa poissa, ahkeroitsemme olla hänelle mieliksi. (2.Kor. 5:6-9)

Tähän saakka emme kuitenkaan ole löytäneet todisteita iankaikkisesta, tulisesta "helvetistä". On syytä olettaa, että kun luodaan uusi maa ja uusi taivas, sheol on palvellut tarkoituksensa pelastumattomien säilytyspaikkana, heidän omana osastonaan siihen saakka, että he nousevat tuomiolle ja tuonelaa eli haadesta ei ole enää olemassa. Me tiedämme, että vanhurskailla on oma paikkansa uudessa maassa, mutta entä pelastumattomat? Mikä on heidän lopullinen kohtalonsa? Onko heitä varten olemassa helvetti? Jeesuksen profetiassa lopullisesta ylösnousemuksesta on siitä jotain viitettä:

ja minä elän; ja minä olin kuollut, ja katso, minä elän aina ja iankaikkisesti, ja minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet. (Ilm.1:18)
Ja minä näin, ja katso: hallava hevonen; ja sen selässä istuvan nimi oli Kuolema, ja Tuonela seurasi hänen mukanaan, ja heidän valtaansa annettiin neljäs osa maata, annettiin valta tappaa miekalla ja nälällä ja rutolla ja maan petojen kautta. (Ilm.6:8)
Je meri antoi ne kuolleet, jotka siinä olivat, ja Kuolema ja Tuonela antoivat ne kuolleet, jotka niissä olivat, ja heidät tuomittiin, kukin tekojensa mukaan.
Ja Kuolema ja Tuonela heitettiin tuliseen järveen. Tämä on toinen kuolema, tulinen järvi.
Ja joka ei ollut elämän kirjaan kirjoitettu, se heitettiin tuliseen järveen. (Ilm.20:13-15)

Tässä, Ilmestyskirjan loppuosan jakeissa, löydämme ensimmäiset viittaukset tuliseen järveen, joka tuo meidät lähemmäs käsitystä iankaikkisesta, tulisesta pelastumattomien tuskasta:

Ja peto otettiin kiinni, ja sen kanssa väärä profeetta, joka sen nähden oli tehnyt ihmetekonsa, joilla hän oli eksyttänyt ne, jotka olivat ottaneet pedon merkin, ja ne, jotka olivat sen kuvaa kumartaneet; ne molemmat heitettiin elävältä tuliseen järveen, joka tulikiveä palaa. (Ilm.19:20)

Me tiedämme aivan varmasti, että olkoon tulinen järvi minkälaatuinen tahansa, siinä on vähintään kaksi asukasta: antikristus-peto ja väärä profeetta. Mitä muuta voimme tietää siitä?

Ja perkele, heidän villitsijänsä, heitetään tuli- ja tulikivijärveen, jossa myös peto ja väärä profeetta ovat, ja heitä vaivataan yöt päivät, aina ja iankaikkisesti.
Ja minä näin suuren, valkean valtaistuimen ja sillä istuvaisen, jonka kavoja maa ja taivas pakenivat, eikä niille sijaa löytynyt.
Ja minä näin kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä, ja kirjat avattiin; ja avattiin toinen kirja, joka on elämän kirja; ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli kirjoitettu, tekojensa mukaan.
Ja meri antoi ne kuolleet, jotka siinä olivat, ja Kuolema ja Tuonela antoivat ne kuolleet, jotka niissä olivat, ja heidät tuomittiin, kukin tekojensa mukaan.
Ja Kuolema ja Tuonela heitettiin tuliseen järveen. Tämä on toinen kuolema, tulinen järvi.
Ja joka ei ollut elämän kirjaan kirjoitettu, se heitettiin tuliseen järveen. (Ilm.20:11-14)

Tässä on lopullinen raamatullinen todiste siitä, että kaikki ihmiset, langenneet enkelit, demonit — kaikki, jotka eivät ole kirjoitetut elämän kirjaan — heitetään tuliseen järveen viimeisen tuomion jälkeen. Kuolema ja haades eli tuonela heitetään tuliseen järveen eikä niitä sitten ole enää olemassa maan päällä. Meille ei kerrota, missä tuo tulinen järvi on eikä sitä, joutuvatko he kaikki kärsimään tuskaa iankaikkisesti niinkuin peto ja väärä profeetta joutuvat kärsimään (jae 10). On kuitenkin monia muita raamatunpaikkoja, jotka käsittelevät pelastumattomia ja heidän lopullista kohtaloaan. Ja tässä kohtaa käytetään sanaa, joka on käännetty sanalla 'helvetti'. Tuo sana on geena, joka tulee hepreankielen sanasta gehenna. Gehenna viittasi Jerusalemin Ge-Hinnomin laaksoon, jossa kaupungin jätteet poltettiin jatkuvasti palavassa tulessa. Siitä tuli pelastumattomien iankaikkisen rangaistuksen symboli. Tämä on se konteksti, jossa Jeesus sanoi tekopyhille kirjanoppineille ja fariseuksille:

Te käärmeet, te kyykäärmeitten sikiöt, kuinka te pääsisitte helvetin [gehenna] tuomiota pakoon? (Matt.23:33)

Hän tarkoitti gehennaa varoittaessaan niitä, joille hän saarnasi seuraavan raamatunkohdan mukaan:

Mutta minä sanon teille: jokainen, joka vihastuu veljeensä, on ansainnut oikeuden tuomion; ja joka sanoo veljelleen: 'Sinä tyhjänpäiväinen', on ansainnut suuren neuvoston tuomion; ja joka sanoo: 'Sinä hullu', on ansainnut helvetin [gehenna] tulen. (Matt. 5:22)
Jos sinun oikea silmäsi viettelee sinua, repäise se pois ja heitä luotasi; sillä parempi on sinulle, että yksi jäsenistäsi joutuu hukkaan, kuin että koko ruumiisi heitetään helvettiin [gehenna].
Ja jos sinun oikea kätesi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä luotasi; sillä parempi on sinulle, että yksi jäsenistäsi joutuu hukkaan, kuin että koko ruumiisi menee helvettiin. (Matt.5:29-30)
Älkääkä peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua; vaan ennemmin peljätkää häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin. (Matt. 10:28)
Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te kierrätte meret ja mantereet tehdäksenne yhden käännynnäisen; ja kun joku on siksi tullut, niin teette hänestä helvetin lapsen, kahta vertaa pahemman, kuin te itse olette! (Matt. 23:15)
Ja jos sinun kätesi viettelee sinua, hakkaa se poikki. Parempi on sinulle, että käsipuolena menet elämään sisälle, kuin että, molemmat kädet tallella, joudut helvettiin, sammumattomaan tuleen
[missä heidän matonsa ei kuole eikä tuli sammu]*
Ja jos sinun jalkasi viettelee sinua, hakkaa se poikki. Parempi on sinulle, että jalkapuolena menet elämään sisälle kuin että sinut, molemmat jalat tallella, heitetään helvettiin,
[jossa heidän matonsa ei kuole eikä tuli sammu.]*
*Jakeet 44 ja 46 puuttuvat vanhimmista käsikirjoituksista.

Varoittaisiko Herra näin voimakkaasti, ellei olisi olemassa iankaikkista tuskaa ja tiettyä paikkaa sille? Vai eikö Hän tiennyt, mistä puhui? Minä uskon mieluummin Häneen kuin niihin, jotka yrittävät saarnata kadotetuille lohdutusta. Aivan varmasti tulee olemaan ero kadotettujen ja pelastettujen iankaikkisessa tilassa:

Ja hän sanoi minulle: "Se on tapahtunut. Minä olen A ja O, alku ja loppu. Minä annan janoavalle elämän veden lähteestä lahjaksi.
Joka voittaa, on tämän perivä, ja minä olen oleva hänen Jumalansa, ja hän on oleva minun poikani.
Mutta pelkurien ja epäuskoisten ja saastaisten ja murhaajien ja huorintekijäin ja velhojen ja epäjumalanpalvelijain ja kaikkien valhettelijain osa on oleva siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä palaa; tämä on toinen kuolema." (Ilm.21:6-8)


JOHTOPÄÄTÖKSET

Olemme todenneet, että sanaa 'helvetti' käyttävät huolettomasti ei ainoastaan keskivertouskovat, vaan jopa raamatuntutkijat. Ellei ole selvää käsitystä niistä heprean ja kreikan sanoista, jotka kuvaavat kuolemanjälkeistä elämää, on helppo joutua ansaan ja omaksua myyttejä ja kulttuuriin tai uskontoon liittyviä harhakäsityksiä. Olemme nyt tulleet siihen johtopäätökseen tutkittuamme niitä sanoja, joita käytetään kuolemanjälkeisestä elämästä, että hepreankielen 'sheol' ja kreikankielen 'hades' (ja suomenkielen tuonela, manala, suom.huom.) ovat sama paikka maan sisuksissa, jossa ennen Kristuksen ylösnousemusta kaikkien kuolleiden — niin vanhurskaiden kuin jumalattomienkin — sielut odottivat ylösnousemusta. Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen ainoastaan kadotetut joutuvat sheoliin eli tuonelaan.
Kaikkien kuolleiden lopullisessa ylösnousemuksessa kadotetut heitetään tuliseen järveen, samoin sheol.
Sheol (tai haades, tuonela) on eri paikka kuin tulinen järvi, joka luotiin saatanaa ja hänen enkeleitään varten (Matt. 25:41). Loppujen lopuksi sheol häviää, mutta tulinen järvi jatkuu. Tuota tulista järveä voidaan pitää 'helvettinä', joka on kaiken pahuuden loppu. Tätä Raamattu kutsuu "toiseksi kuolemaksi".

ONKO "HELVETTI" IKUINEN?

Jotkut sanovat, että "toinen kuolema" merkitsee tuhoutumista; tietyn ajan päätyttyä ei ole enää tietoisuutta, riippuen tuomion vakavuudesta. He sanovat, etteivät sanat "ikuinen" ja "iankaikkinen" tarkoita aina päättymätöntä, vaan voivat tarkoittaa myös pitkäaikaista. Mutta mistä me tiedämme, kumpaa merkitystä tarkoitetaan?
Raamatun paras tulkki on Raamattu itse. Vaikka Vanhassa Testamentissa ei puhutakaan paljon iankaikkisesta rangaistuksesta, siinä puhutaan iankaikkisesta Jumalasta ja iankaikkisesta pelastuksesta. Uudessa Testamentissa käsitellään myös näitä aiheita paljonkin.
Lähes kaikissa tapauksissa sanat, jotka on käännetty sanoilla 'iankaikkinen', 'ikuinen', 'iankaikkisesti' ja 'aina', tulevat samasta kantasanasta aion. Aion on tavallisesti käännetty sanaksi 'aina'. Sen yleisimmät johdannaiset aidios ja aionios on käännetty 'iankaikkiseksi' ja 'ikuiseksi'.
Seuraavassa muutamia raamatunjakeita, joissa puhutaan ikuisesta tai iankaikkisesta kadotuksesta. Seuraavissa aionios on käännetty sanalla 'iankaikkinen':

...mutta joka pilkkaa Pyhää Henkeä, se ei saa ikinä anteeksi, vaan on vikapää iankaikkiseen [aionios] syntiin. (Mark.3:29)
...ja että hän ne enkelit, jotka eivät säilyttäneet valta-asemaansa, vaan jättivät oman asumuksensa, pani pimeyteen iankikkisissa [aidios] kahleissa säilytettäviksi suuren päivän tuomioon;
samoin kuin Sodoma ja Gomorra ja niiden ympärillä olevat kaupungit, jotka samalla tavalla kuin nekin harjoittivat haureutta ja eksyivät luonnottomiin lihanhimoihin, ovat varoittavana esimerkkinä, kärsiessään iankaikkisen [aionios] tulen rangaistusta. (Juud. 1:6-7)
Mutta jos sinun kätesi tai jalkasi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä luotasi; parempi on sinulle, että käsipuolena tai jalkapuolena pääset elämään sisälle, kuin että sinut, molemmat jalat tallella, heitetään iankaikkiseen [aionios] tuleen. (Matt. 18:8).
Sitten hän myös sanoo vasemmalla puolellaan oleville: 'Menkää pois minun tyköäni, te kirotut, siihen iankaikkiseen [aionios] tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä.
Sillä minun oli nälkä, ja te ette antaneet minulle syödä; minun oli jano, ja te ette antaneet minulle juoda;
minä olin outo, ja te ette ottaneet minua huoneeseenne; minä olin alaston, ja te ette vaatettaneet minua; sairaana ja vankeudessa, ja te ette käyneet minua katsomassa.
Sillon hekin vastaavat sanoen:'Herra, milloin me näimme sinut nälkäisenä tai janoisena tai outona tai alastonna tai sairaana tai vankeudessa, emmekä sinua palvelleet?'
Silloin hän vastaa heille ja sanoo: 'Totisesti minä sanon teille: kaiken, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle'.
Ja nämä menevät pois iankaikkiseen [aionios] rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään." (Matt. 25:41-46)
...ja antaa teille, joita ahdistetaan, levon yhdessä meidän kanssamme, kun Herra Jeesus ilmestyy taivaasta voimansa enkelien kanssa
tulen liekissä ja kostaa niille, jotka eivät tunne Jumalaa eivätkä ole kuuliaisia meidän Herramme Jeesuksen evankeliumille.
Heitä kohtaa silloin rangaistukseksi iankaikkinen [aionios] kadotus Herran kasvoista ja hänen voimansa kirkkaudesta... (2.Tess.1:7-9)

Sana aion on käännetty sanoilla 'aina ja iankaikkisesti' iankaikkisesta kadotuksesta puhuttaessa seuraavassa:

Ja heidän vaivansa savu on nouseva aina ja iankaikkisesti [aion], eikä heillä ole lepoa päivällä eikä yöllä, heillä, jotka petoa ja sen kuvaa kumartavat, eikä kenelläkään, joka ottaa sen nimen merkin. (Ilm.14:11)
Ja perkele, heidän villitsijänsä, heitetään tuli- ja tulikivijärveen, jossa myös peto ja väärä profeetta ovat, ja heitä vaivataan yöt ja päivät, aina ja iankaikkisesti [aion]. (Ilm.20:10)
Sillä totiset ja vanhurskaat ovat hänen tuomionsa; sillä hän on tuominnut sen suuren porton, joka turmeli maan haureudellaan, ja on kostanut ja on vaatinut hänen kädestänsä palvelijainsa veren."
Ja he sanoivat toistamiseen: "Halleluja!" Ja hänen savunsa nousee aina ja iankaikkisesti [aion]. (Ilm.19:2-3)

Nämä ovat ainoat raamatunkohdat, joissa viitataanm iankaikkiseen kadotukseen. Kysymys onkin siitä, tarkoittaako iankaikkinen todella iankaikkista vai ainoastaan kauan aikaa kestävää. Totuus on, että se voi tarkoittaaa kumpaakin. (Kts. Liitettä B, jossa on täydellinen selitys kreikankielen sanoista aion, aionios ja aiodios Vine's Expository Dictionary of Biblical Wordsin mukaan.)
Vaikka onkin mahdollista, että nämä saattavat merkitä pitkään kestävää aikaa, niitä käytetään myös runsaasti kuvaamaan iankaikkista elämää, iankaikkista Jumalaa ja kaikkea iankaikkisuuteen liittyvää, mikä on päättymätöntä — ilman alkua ja loppua. Jos haluamme itse valita, mitä merkitystä haluamme soveltaa iankaikkiseen kadotukseen sen mukaan kuin sen pitäisi meidän mielestämme olla, saatamme eksyä hyvinkin kauas totuudesta.
L. Berkhof topteaa seuraavaa teoksessaan Systematic Theology (Grand Rapids: Wm. B. Eerdman's Publishing Co., 1939, 1941, 1974):

Matteus 25:46:ssa samalla sanalla kuvataan sekä pyhien autuuden että pahojen rangaistuksen kestoaikaa. Jos jälkimmäinen ei siis olisi iankaikkista, päättymätöntä, ei edellinenkään voisi olla sitä; ja kuitenkin monet niistä, jotka epäilevät iankaikkista rangaistusta, eivät epäile iankaikkista autuutta.

Jos ajatus kadotettujen iankaikkinen tuska on meistä vastenmielinen, meidän on vietävä se Isälle. Keitä me olemme neuvomaan Jumalaa? Hänen halustaan kaikki on olemassa; luodun asia ei ole ojentaa Luojaansa.
Parhaimmillaankin voimme todeta vain, että kaikissa tapauksissa "iankaikkinen" ei tarkoita päättymätöntä. Mutta emme voi olla asiassa dogmaattisia, niinkuin jotkut ovat olleet. Kun otamme huomioon, miten runsaasti Raamatussa puhutaan iankaikkisesta elämästä, iankaikkisesta Jumalasta ja kaikesta sellaisesta, jonka haluamme olevan päättymätöntä ja että samaa sanaa käytetään kuvaamaan kadotettujen kohtaloa, olisi järjenvastaista väittää, että kadotettujen tila ei ole iankaikkinen.
Ei ole tärkeää, kutsummeko tuota tilaa "helvetiksi". Teknisesti ottaen "helvettiä" ei ole olemassa siinä mielessä, mitä sillä usein länsimaisessa kulttuurissa ja perinteessä tarkoitetaan. Jos "helvetti" on sheol eli haades tai tuonela, se heitetään tuliseen järveen. Se on se tulinen järvi, joka pysyy iankaikkisesti — ei sheol, haades tai "helvetti". Jos kuvitellaan sheolin ja gehennan tarkoittavan samaa paikkaa, se kertoo siitä, ettei olla ymmärretty raamatullista totuutta tässä asiassa. Mutta tässäkin asiassa on myyttien annettava sijaa Jumalan Sanalle, jos haluamme ymmärtää Hänen totuuttaan.

SYVYYDEN KAIVO

Sheolin ja tulisen järven lisäksi on olemassa kuvaus "syvyyden kaivosta", joka mainitaan ainoastaan Ilmestyskirjassa. Kreikankielen sanat abyssos ja phrear tarkoittavat yhdessä käytettyinä pohjatonta (tai äärettömän syvää) kuilua. Kuilun kuninkaaksi mainitaan Apollyon. Kreikkalaisten käsityksen mukaan Apollyon on haadeksen päädemoni, mutta Raamatun mukaan haades on eri paikka kuin pohjaton kuilu, jossa langenneet enkelit ja demonit joutuvat olemaan kahlehdittuina lopun aikaan saakka:

...ja että hän ne enkelit, jotka eivät säilyttäneet valta-asemaansa, vaan jättivät oman asumuksensa, pani pimeyteen iankaikkisissa kahleissa säilytettäviksi suuren päivän tuomioon; (Juud.1:6)

Eräs toinen raamatunjae, jossa puhutaan tuosta pohjattomasta kuilusta käyttää sanaa tartaro, joka sekin tarkoittaa syvää kuilua:

Sillä ei Jumala säästänyt enkeleitä, jotka syntiä tekivät, vaan syöksi heidät syvyyteen, pimeyden kuiluihin, ja hylkäsi heidät tuomiota varten säilytettäviksi. (2.Piet.2:4)

Ilmestyskirjassa puhutaan demoneista, jotka vapautetaan pohjattomasta kuilusta maan päälle Jumalan vihan aikana ja siitä, että Jumala kahlitsee saatanan ja hänen joukkonsa kuiluun aina Kristuksen tuhatvuotisen maanpäällisen hallinnon loppuun saakka:

Ja viides enkeli puhalsi pasunaan; niin minä näin tähden, taivaasta maan päälle pudonneen, ja sille annettiin syvyyden kaivon [phrear] avain;
ja se avasi syvyyden kaivon [phrear], ja kaivosta nousi savu, niinkuin savu suuresta pätsistä, ja kaivon [phrear] savu pimitti auringon ja ilman.
Ja savusta lähti heinäsirkkoja maan päälle, ja niille annettiin valta, niinkuin maan skorpioneilla on valta;
Niillä oli kuninkaanaan syvyyden [abyssos] enkeli, jonka nimi hebreaksi on Abaddon ja kreikaksi Apollyon. (Ilm.9:1-3; 11)
Ja minä näin tulevan taivaasta alas enkelin, jolla oli syvyyden [abyssos] avain ja suuret kahleet kädessään.
Ja hän otti kiinni lohikäärmeen, sen vanhan käärmeen, joka on perkele ja saatana, ja sitoi hänet tuhanneksi vuodeksi
ja heitti hänet syvyyteen [abyssos] ja sulki ja lukitsi sen sinetillä hänen jälkeensä, ettei hän enää kansoja villitsisi, siihen asti kuin ne tuhat vuotta ovat loppuun kuluneet; sen jälkeen hänet pitää päästettämän irti vähäksi aikaa. (Ilm.20:1-3)

On mielenkiintoista, että pyhiä vastaan sotiva "peto", jolla salaisuuksien (mysteereiden) Babylon ratsastaa, nousee myöskin syvyyden kaivosta. Tämä viittaa siihen demonivoimaan, joka on antikristuksen ja väärän profeetan takana niiden eksyttäessä kansakunnat (Ilm. 11:7; 17:8).
Sheolia, haadesta ja syvyyden kaivoa voidaan pitää samana paikkana yhdellä perusteella. Itse asiassa Vanhan testamentin kirjoittajat ehkä viittasivatkin juuri tähän:

Mutta sinut heitettiin alas tuonelaan [sheol], pohjimmaiseen hautaan [be'er]. (Jes.14:15)
Herra, sinä nostit minun sieluni tuonelasta [sheol], sinä herätit minut henkiin hautaan [be'er] vaipuvien joukosta. (Ps. 30:3)

Tässä ja muutamissa muissakin jakeissa puhutaan sheolista ja syvyydestä samassa asiayhteydessä. Hepreankielen sanaa be'er käytetään syvästä kuilusta tai kaivosta. Näyttäisi siltä kuin syvyys (josta Ilmestyskirjassa käytetään nimitystä "syvyyden kaivo") olisi sheolin tai haadeksen perimmäinen syvyys. Siinä tapauksessa syvyyden kuilu on paikka, josta ei voi paeta ilman ulkopuolisen apua, erityisesti Jumalan tai Hänen enkeleidensä apua. Raamattu antaa viitteitä siitä, että syvyyden kuilu on se osa sheolia, minne langenneet enkelit on heitetty odottamaan viimeistä tuomiota. Sellaisena siitä on tullut kaiken pahuuden ja eksytyksen alkuperän symboli.
Meidän ei ole syytä olla tässä dogmaattisia suuntaan tai toiseen, mutta jos sheol, haades ja syvyys tarkoittaisivat samaa paikkaa, kadotetuilla sieluilla olisi sama kohtalo kuin langenneilla enkeleillä. Ja vaikka Apollyon onkin syvyyden kuninkaan nimi, olisi hyvin epätodennäköistä, että demonit kiduttaisivat kadotettuja haadeksessa, koska langenneet enkelit ja demonithan olisivat siellä kahlittuina. Ja ne, jotka eivät ole kahlittuina, ovat maan päällä toimien saadakseen tuhotuksi ihmissieluja.

Toinen kuolema

Onko tuliseen järveen joutuminen sama kuin toinen kuolema vai johtaako se ainoastaan toiseen kuolemaan? Herran sanat ilmaisevat selkeästi, että ne, jotka ovat kadotettuja, joutuvat "helvettiin [gehenna], sammumattomaan tuleen". (Mark. 9:43-44). Jos se ei tarkoita iankaikkista tuskaa, niin mitä sitten? Mutta tarkoittaako se sitä, että kaikki joutuvat kärsimään samaa tuskaa iankaikkisesti? Joutuvatko ne, jotka eivät ole koskaan kuulleet Kristuksesta kärsimään saman kohtalon kuin ne, jotka torjuvat Kristuksen tai haluavat tieten tahtoen kapinoida Häntä vastaan?
Raamatun mukaan Herran tuomio riippuu ihmisen syyllisyyden asteesta:

Sillä Jumala ei katso henkilöön.
Sillä kaikki, jotka ilman lakia ovat syntiä tehneet, ne myös ilman lakia hukkuvat, ja kaikki, jotka lain alaisina ovat syntiä tehneet, ne lain mukaan tuomitaan;
sillä eivät lain kuulijat ole vanhurskaita Jumalan edessä, vaan lain noudattajat vanhurskautetaan.
Sillä kun pakanat, joilla ei lakia ole, luonnostansa tekevät, mitä laki vaatii, niin he, vaikka heillä ei lakia ole, ovat itse itsellensä laki
ja osoittavat, että lain teot ovat kirjoitetut heidän sydämiinsä, kun heidän omatuntonsa myötä-todistaa ja heidän ajatuksensa keskenään syyttävät tai myös puolustavat heitä —
sinä päivänä, jona Jumala on tuomitseva salaisuudet Kristuksen Jeesuksen kautta, minun evankeliumini mukaan. (Room.2:11-16)

Tämä vie meidän vastuuseemme Herran Jeesuksen Kristuksen opetuslapsina. Me saatamme ajatella, ettei olekaan väliä sillä kuuleeko joku siitä, että hän tarvitsee Kristusta. Nykyään näyttää olevan muodissa, että annetaan ihmisten olla rauhassa. Kuten jotkut huomattavat kristikunann johtajat ovat viimeaikoina sanoneet, ettei ole väliä kuuleeko joku Kristuksesta vai ei; he voivat silti olla Hänen ruumiinsa jäseniä, jos he elävät oikein. Tämä on valhe suoraan "helvetin syvyyksistä" niinkuin on tapana sanoa.
Jos Israel tarvitsi Vapahtajaa, samoin tarvitsemme me kaikki. Jos me, keillä on usko Kristukseen, tarvitsemme Häntä, miksi eivät kaikki muutkin tarvitsisi Häntä? Ja jos he eivät tarvitse Häntä, niin miksi me tarvitsisimme? Ja miksi Hän olisi velvoittanut opetuslapsensa saarnaamaan evankeliumia kadotetuille kaikkialla maailmassa?
Miehet ja naiset, jotka ovat ottaneet päälleen vastuun johtaa Jumalan kansaa, tekevät nykyään myönnytyksiä lähetyskäskyn suhteen. Mutta meidän on seurattava Kristusta, ei ihmisiä.
Ja niin tehdessämme meidän on oltava uskollisia niissä tehtävissä, jotka meille on annettu:

Mutta jos palvelija sanoo sydämessään: 'Herrani tulo viivästyy', ja rupeaa lyömään palvelijoita ja palvelijattaria sekä syömään ja juomaan ja päihdyttämään itseänsä,
niin sen palvelijan herra tulee päivänä, jona hän ei odota, ja hetkenä, jota hän ei arvaa, ja hakkaa hänet kappaleiksi ja määräää hänelle saman osan kuin uskottomille.
Ja sitä palvelijaa, joka tiesi herransa tahdon, mutta ei tehnyt valmistuksia eikä toiminut hänen tahtonsa mukaan, rangaistaan monilla lyönneillä.
Sitä taas, joka ei tiennyt, mutta teki semmoista, mikä lyöntejä ansaitsee, rangaistaan vain muutamilla lyönneillä. Sillä jokaiselta, jolle on paljon annettu, myös paljon vaaditaan; ja jolle on paljon uskottu, siltä sitä enemmän kysytään.
Tulta minä olen tullut heittämään maan päälle; ja kuinka minä tahtoisinkaan, että se jo olisi syttynyt! (Luuk.12:45-49)

Puhutaanko tässä uskovista vai ei-uskovista on ollut keskustelun alla jo pitkän aikaa. Koska tässä puhutaan Hänen palvelijoidensa työstä, se näyttäisi viittaavan siihen, että tässä on kysymys uskovista ja synnistä. Toinen raamatunkohta, jossa puhutaan uskovien tekemien hyvien töiden tuomitsemisesta, kun ne on tehty väärälle perustukselle:

Sillä muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä pantu on, ja se on Jeesus Kristus.
Mutta jos joku rakentaa tälle perustukselle, rakensipa kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista,
niin kunkin teko on tuleva näkyviin: sillä sen on saattava ilmi se päivä, joka tulessa ilmestyy, ja tuli on koetteleva, minkälainen kunkin teko on.
Jos jonkun tekemä rakennus kestää, on hän saava palkan;
mutta jos jonkun tekemä palaa, joutuu hän vahinkoon; mutta hän itse on pelastuva, kuitenkin ikäänkuin tulen läpi.
Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henkli asuu teissä?
Jos joku turmelee Jumalan temppelin, on Jumala turmeleva hänet; sillä Jumalan temppeli on pyhä, ja sellaisia te olette. (1.Kor.3:11-17)

Tässä varoituksessa sanotaan, että uskovat, jotka turmelevat Jumalan temppelin — ruumiinsa — heidät Jumala tuhoaa. Mutta ensisijaisesti tässä puhutaan siitä, että uskova tuomitaan niiden tekojen perusteella, joita hän suorittaa Isän työssä. Tällä ei ole mitään tekemistä synnin kanssa, vaan palvelutyön kanssa (joka rakentuu Jeesuksen Kristuksen evankeliumin perustukselle, jonka apostolit laskivat).
Toinen raamatunkohta taas, joka näyttää käsittelevän pelastumattomia, on Room. 2:11-16:

Sillä Jumala ei katso henkilöön.
Sillä kaikki, jotka ilman lakia ovat syntiä tehneet, ne myös ilman lakia hukkuvat, ja kaikki, jotka lain alaisina ovat syntiä tehneet, ne lain mukaan tuomitaan;
sillä eivät lain kuulijat ole vanhurskaita Jumalan edessä, vaan lain noudattajat vanhurskautetaan.
Sillä kun pakanat, joilla ei lakia ole, luonnostansa tekevät, mitä laki vaatii, niin he, vaikka heillä ei lakia ole, ovat itse itsellensä laki
ja osoittavat, että lain teot ovat kirjoitetut heidän sydämiinsä, kun heidän omatuntonsa myötä-todistaa ja heidän ajatuksensa keskenään syyttävät tai myös puolustavat heitä —
sinä päivänä, jona Jumala on tuomitseva ihmisten salaisuudet Kristuksen Jeesuksen kautta, minun evankeliumini mukaan.

Tässä Paavali kertoo meille, että ne, jotka tottelevat Jumalan lakia, vanhurskautetaan, tietenkin sillä edellytyksellä, että heidän tottelevaisuutensa perustuu uskoon eikä yksin lakiin. Me pelastumme uskon kautta yksin armosta, emme tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi (Ef. 2:8). Mutta hän sanoo myös, että ne kansakunnat, jotka eivät tunne lakia, ovat itse itselleen laki ja heidän on toteltava omaa lakiaan hyvällä omallatunnolla. Ongelmana vain on, että luonnollinen ihminen kykenee harvoin elämään edes oman oikeuskäsitteensä mukaisesti ja hänen täytyy kärsiä epäonnistumisensa seuraukset. Mutta tämä antaa meille jonkinlaisen käsityksen siitä, että kaikkia ei tuomita samalla tavoin syntisinä, vaikka kaikki joutuvatkin kärsimään niiden seuraukset. Ainoastaan Kristuksen veri puhdistaa meidät synneistämme uskon kautta Hänen pelastustyöhönsä, joka oikeuttaa meidät iankaikkiseen elämään Hänen seurassaan.
Matteus 25:40-41 viittaa selvästi siihen, että kadotettujen kohtalona on iankikkinen tulinen tuska:

Niin Kuningas vastaa ja sanoo heille. 'Totisesti minä sanon teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle'.
Sitten hän myös sanoo vasemmalla puolellaan oleville: 'Menkää pois minun tyköäni, te kirotut, siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä.

Iankaikkista tulta ei ole luotu ihmistä varten, vaan saatanaa ja hänen seuraajiaan varten. Kuitenkin ne, jotka eivät seuraa Kristusta hyvistä tarkoituksista ja tietämättömyydestä huolimatta, seuraavat tosiasiassa saatanaa.

QUO VADIS

Niiden iankaikkinen kohtalo, jotka kuolevat ilman luottamusta siihen, että Kristuksen pelastustyö pelastaa heidät tuomiolta ja rangaistukselta, ovat viime kädessä meidän oikeudenmukaisen ja armollisen Isämme käsissä. Ei ole niinkään tärkeää, onko kadotettujen kärsimys iankaikkista tai tietyn ajan kestävää; voimme olla kuitenkin varmoja siitä, että heidän eronsa Jumalasta on iankaikkinen.
Pääasia ei ole, onko kadotettujen tila päättymätön vai ainoastaan tietyn ajan kestävä. Pääasia sensijaan on, että on olemassa pelastettujen tila ja kadotettujen tila. Kumpaan me siis joudumme tai pääsemme?
On myös tärkeää, että meidän Vapahtajamme veri ei pelasta meitä ainoastaan syntiemme seurauksilta, vaan myös Hänen Isänsä iankaikkiseen valtakuntaan. Tämä on se hyvä sanoma tai "evankeliumi", jota meidän on käsketty saarnata kaikille ihmisille kaikkialla.
Vaikka Raamatussa selvästi sanotaankin, että saatanaa ja hänen seuraajiaan varten on olemassa tuskan paikka, ihmiset väittävät kuitenkin, ettei rakkauden Jumala voisi sallia sellaista hirveyttä. Mutta he eivät halua ottaa vastaan Jumalan rakkautta sellaisena kuin se ilmenee Hänen Pojassaan:

Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme.

Tämä on Jumalan rakkaus: että Hän lähetti ainosyntyisen Poikansa maailmaan, kun me vielä olimme syntisiä, kärsimään ihmisten hyljeksintää ja pilkkaa ja vuodattamaan verensä meidän syntiemme sovitukseksi, niin että meidät vahurskautetaan pyhän Jumalan edessä.
Kristuksen torjuminen on Jumalan rakkauden torjumista. Jumalan rakkauden torjuminen on kaikkien Jumalan rakkauden aikaansaamien hyvyyksien torjumista. Joku saattaa sanoa, että hän uskoo siihen, että "Jumala on rakkaus", mutta ainoa paikka, missä se esitetään, on Raamattu, joka myös paljastaa mitä siitä seuraa, että hylkää Hänen rakkautensa kohteen, Jeesuksen Kristuksen:
Sama kirjoittaja, joka paljasti meille, että Jumala on rakkaus ja että Hänen rakkautensa ilmenee Hänen ainosyntyisessä Pojassaan, Jeesuksessa Kristuksessa, paljastaa myös, mikä on niiden loppu, jotka torjuvat Jeesuksen:

Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä." (Joh.3:36)

Oikeassa asiayhteydessään esitettynä Room.5:8 on evankeliumin ydin:

Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta,
jonka kautta myös olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon, jossa me nyt olemme, ja meidän kerskauksemme on Jumalan kirkkauden toivo.
Eikä ainoastaan se, vaan meidän kerskauksenamme ovat myös ahdistukset, sillä me tiedämme, että ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä,
mutta kärsivällisyys koettelemuksen kestämistä, ja koettelemuksen kestäminen toivoa:
mutta toivo ei saata häpeään; sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu.
Sillä meidän vielä ollessamme heikot kuoli Kristus oikeaan aikaan jumalattomien edestä.
Tuskinpa kukaan käy kuolemaan jonkun vanhurskaan edestä; hyvän edestä joku mahdollisesti uskaltaa kuolla.
Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme.
Paljoa ennemmin me siis nyt, kun olemme vanhurskautetut hänen veressään, pelastumme hänen kauttansa vihasta.
Sillä jos me silloin, kun vielä olimme Jumalan vihollisia, tulimme sovitetuiksi hänen kanssaan hänen Poikansa kuoleman kautta, paljoa ennemmin me pelastumme hänen elämänsä kautta nyt, kun olemme sovitetut;
emmekä ainoastaan sovitetut, vaan vieläpä on Jumala meidän kerskauksemme meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta me nyt olemme sovituksen saaneet. (Room.5:1-11)

Skeptikko saattaa kysyä: "Miksi Kristuksen oli kuoltava? Ja miksi Hänen piti vuodattaa verensä kuollessaan?"
Vastaus löytyy Jumalan sanasta:

Niin puhdistetaan lain mukaan miltei kaikki verellä, ja ilman verenvuodatusta ei tapahdu anteeksiantamista. (Hebr.9:22)
Sillä lihan sielu on veressä, ja minä olen sen teille antanut alttarille, että se tuottaisi sovituksen; sillä veri tuottaa sovituksen, koska sielu on siinä. (3.Moos.17:11)

Koska veri on ihmisen elämä, tarvitaan verta puhdistamaan ihminen hänen synneistään. Kaikki ihmisen yritykset tavoittaa Jumala ilman puhdasta uskoa tähän Hänen valmistamaansa meille tarkoitettuun sovitukseen on turhaa. Myös ne kristilliset lahkot, jotka ovat kehittäneet muita keinoja tämän lisäksi, esimerkiksi sakramentaalisia järjestelmiä, ulkonaisia vanhurskauden töitä ja jopa sisäistä hartautta, johtavat laumansa harhaan. Kristus kuoli kerran kaikkien edestä, mitään muuta uhria synnistä ei ole — ei Jumalan taholta tai omien ponnistelujemme tuloksena:

Mutta kun Kristus tuli tulevaisen hyvän ylimmäiseksi papiksi, niin hän suuremman ja täydellisemmän majan kautta, joka ei ole käsillä tehty, se on: joka ei ole tätä luomakuntaa,
meni, ei kauristen ja vasikkain veren kautta, vaan oman verensä kautta kerta kaikkiaan kaikkeinpyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen.
Sillä jos kauristen ja härkäin veri ja hiehon tuhka, saastaisten päälle vihmottuna, pyhittää lihanpuhtauteen,
kuinka paljoa enemmän on Kristuksen veri, hänen, joka iankaikkisen Hengen kautta uhrasi itsensä viattomana Jumalalle, puhdistava meidän omantuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa!
Ja sentähden hän on uuden liiton välimies, että, koska hänen kuolemansa on tapahtunut lunastukseksi ensimmäisen liiton aikuisista rikkomuksista, ne, jotka ovat kutsutut, saisivat luvatun iankaikkisen perinnön.
Sillä missä on testamentti, siinä on sen tekijän kuolema toteennäytettävä;
sillä vasta kuoleman jälkeen testamentti on pitävä, koska se ei milloinkaan ole voimassa tekijänsä eläessä.
Sentähden ei myöskään ensimmäistä liittoa verettä vihitty.
Sillä kun Mooses oli kaikelle kansalle julkilukenut kaikki käskyt, niinkuin ne laissa kuuluvat, otti hän vasikkain ja kauristen veren ynnä vettä ja purppuravillaa ja isopin ja vihmoi sekä itse kirjan että kaiken kansan,
sanoen: "Tämä on sen liiton veri, jonka Jumala on teille säätänyt".
Ja samoin hän verellä vihmoi myös majan ja kaikki palvelukseen kuuluvat esineet.
Niin puhdistetaan lain mukaan miltei kaikki verellä, ja ilman verenvuodatusta ei tapahdu anteeksiantamista.
On siis välttämätöntä, että taivaallisten kuvat tällä tavalla puhdistetaan, mutta että taivaalliset itse puhdistetaan paremmilla uhreilla kuin nämä.
Sillä Kristus ei mennyt käsillä tehtyyn kaikkeinpyhimpään, joka vain on sen oikean kuva, vaan itse taivaaseen, nyt ilmestyäkseen Jumalan kasvojen eteen meidän hyväksemme.
Eikä hän mennyt uhratakseen itseänsä monta kertaa, niinkuin ylimmäinen pappi joka vuosi menee kaikkeinpyhimpään, vierasta verta mukanaan,
sillä muutoin hänen olisi pitänyt kärsimän monta kertaa maailman perustamisesta asti; mutta nyt hän on yhden ainoan kerran maailmanaikojen lopulla ilmestynyt, poistaakseen synnin uhraamalla itsensä.
Ja samoinkuin ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta senjälkeen tulee tuomio,
samoin Kristuskin, kerran uhrattuna ottaakseen pois monien synnit, on toistamiseen ilman syntiä ilmestyvä pelastukseksi niille, jotka häntä odottavat.
Sillä koska laissa on vain tulevan hyvän varjo, ei itse asian olemusta, ei se koskaan voi samoilla jokavuotisilla uhreilla, joita he alinomaa kantavat esiin, tehdä niiden tuojia täydellisiksi.
Sillä eikö muutoin olisi lakattu niitä uhraamasta, koska näillä, jotka jumalanpalvelustaan toimittavat, kerran pudistettuina, ei enää olisi ollut mitään tuntoa synneistä?
Mutta niissä on jokavuotinen muistutus synneistä.
Sillä mahdotonta on, että härkäin ja kauristen veri voi ottaa pois syntejä.
Sentähden hän maailmaan tullessaan sanoo: "Uhria ja antia sinä et tahtonut, mutta ruumiin sinä minulle valmistit;
polttouhreihin ja syntiuhreihin sinä et mielistynyt.
Silloin minä sanoin: 'Katso, minä tulen — kirjakääröön on minusta kirjoitettu — tekemään sinun tahtosi, Jumala'."
Kun hän ensin sanoo: "Uhreja ja anteja ja polttouhreja ja syntiuhreja sinä et tahtonut etkä niihin mielistynyt", vaikka niitä lain mukaan uhrataankin,
sanoo hän sitten: "Katso, minä tulen tekemään sinun tahtosi". Hän poistaa ensimmäisen, pystyttääkseen toisen.
Ja tämän tahdon perusteella me olemme pyhitetyt Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilla kerta kaikkiaan.
Ja kaikki papit seisovat päivä päivältä palvelustaan toimittamassa ja usein uhraamassa, aina samoja uhreja, jotka eivät ikinä voi syntejä poistaa;
mutta tämä on, uhrattuaan yhden ainoan uhrin syntien edestä, ainiaaksi istuutunut Jumalan oikealle puolelle,
ja odottaa nyt vain, kunnes hänen vihollisensa pannaan hänen jalkojensa astinlaudaksi.
Sillä hän on yhdellä ainoalla u