Kukka se on tämäkin kukka

mieleen jai vaan yks sana
sexuaalisen!
ja mieli tekis kaalilaatikko

outoa..
ja øita :-)

2.1
Huumori, koominen ja huumorintaju


Sivun hakusanat:
Huumori ja koominen l Huumori, koominen ja vitsi l Koomisuuden lajit l Pieni ja suuri huumori l Huumorin asteet l Huumorin ymmärtäminen l Huumorintaju l Seksuaalinen huumori


Huumori ja koominen ovat lähikäsitteitä, joita on yritetty selventää ja erotella toisistaan. Monet huumorin tutkijat eivät ole poikenneet paljonkaan K. S. Laurilan aikanaan muotoilemasta huumorin ja koomisen suhteesta: "Huumori ei ole – – sisimmältä ominaisuudeltaan mikään esineitten ulkokohtainen ominaisuus, niin kuin koomillisuus aina on, vaan huumori on vain eräs määrätynlainen mieliala ja vallitseva tunnesävy ihmisessä, määrätynlainen katsomis- ja suhtautumistapa elämään ja nimenomaan koomillisiin ilmiöihin. Koomillisuutta voi olla muodoissa, asennoissa, liikkeissä, teoissa, tapahtumissa, tilanteissa, puheissa ym. ja se on silloin noitten esineitten ulkokohtaisena ominaisuutena." Lisäksi Laurila toteaa, että koomillisia ilmiöitä voidaan luoda ja tuottaa, kun taas huumorin hän näkee asenteena. (Knuuttila 1992, 94–95.)

Kinnunen on erottanut koomisen ja huumorin esimerkkien avulla. Kun joku pitää humoristisen esitelmän, siihen voi liittyä tietoisesti käytettyä huumoria, jolloin esitys on hyvä sosiaalisesti ja esteettisesti. Sen sijaan esitys on koominen, kun se on sosiaalisesti ja esteettisesti epätyydyttävä. Jos esimerkiksi esitelmälle nauretaan, ei puhuja välttämättä ole humoristi. Jos taas puhujan huumori epäonnistuu, tulee esitelmästä ja tilanteesta koominen. Huumoria ja koomista erottaa sekin, että puhutaan tilannekomiikasta, tapakomiikasta ja luonnekomiikasta, kun taas huumorista ei vastaavia alaryhmiä löydy. Huumoria pidetään myös enemmän asenteena tai asennevalmiutena, kun taas koominen ei sitä ole. (Kinnunen 1972, 198–199.)

Kerkkänen selvittää huumorin ja koomisen eroja seuraavasti: Komiikka tarvitsee kohteen, mutta huumori on maailmankatsomus. Koominen ei välttämättä ole luomisen tulos, vaan ennemminkin koettu tapahtuma, esimerkiksi kun joku tekee jotakin sellaista, joka on hänelle alentavaa tai kiellettyä. Toisaalta komiikan keinoja, liioittelua ja toistamista, käytetään tietoisesti esimerkiksi tunnelman keventämiseen työpaikalla. Koomisuudesta voivat nauttia yhtä lailla niin maailmankatsomuksellisen huumorin omaavat kuin nekin, joita huvittavat vain esimerkiksi toisten kommellukset ja kömmähdykset. (Kerkkänen 1997, 8.)

Koomisen ja huumorin yhteyttä on selitetty myös kehämääritelmällä: ilman koomista ei ole huumoria ja huumori on koomisen edellytys. Huumori ei ole samaa kuin koomisuus, sillä kaikki koominen ei ole humoristista. Kuitenkin voitaneen väittää, että kaikki humoristinen on jonkin verran koomista. Tältä kannalta katsottuna huumori on lähinnä yksi koomisuuden laji. Koominen vaihtelee Kinnusen mukaan rajattomasti: mikä tahansa voi olla koomista, mutta mikään sinänsä ei ole koomista. Huumori määritellään asennoitumiseksi rajattomasti vaihtelevaan koomiseen. Koomisen ja huumorin eron voi myös nähdä kirjoitetussa kielessä; mielivaltaisesti yhdistetyissä sanajoukoissa voi olla komiikkaa, mutta ei huumoria. Absurdeissa näytelmissä on komiikkaa, mutta on vaikea kuvitella, että niissä olisi huumoria. (Kinnunen 1972, 202–203.)

Jokapäiväisessä kielenkäytössä huumorilla ja koomisuudella ei näytä olevan paljon eroa, vaan sanat ovat melkein synonyymejä toisilleen. Humoristiseksi nimitetään kaikkea koomista (Ahlman 1927, 468). Goldsmithin (1991, 12) mukaan koominen on kaikkea sitä, mikä saa meidät nauramaan ja mikä tekee asiasta naurettavan. Lisäksi koominen on pääkategoria, joka sisältää huumorin, ironian ja vitsit. Vaikka nämä kolme termiä merkitsevät eri asioita, yhteistä niille on se, että ne synnyttävät naurua.

Freud puolestaan jaottelee huumorin, koomisen ja vitsin eri luokkiin. Teorian ydinajatus on, että kaikissa naurutilanteissa on tietty määrä psyykkistä energiaa, joka on alun perin ollut suunnattuna johonkin muuhun tarkoitukseen mutta jää ikään kuin yli, ja tarpeeton energia vapautuu nauruna. Vitsailu perustuu hänen mukaansa kiellettyihin tunteisiin ja ajatuksiin. Lisäksi nauraessa vapautuu mielen ja liikkeen energiaa. Freudin mukaan huumori on keino, jonka avulla voidaan saada mielihyvää huolimatta häiritsevistä tuskallisista affekteista; huumori korvaa näiden affektien kehittymisen, asettuu näiden paikalle. (Freud 1983, 199, 204.) Huumori nähdään siis enemmän asenteena kuin mielialana.

Koomisuuden lajeiksi on erotettu subjektiivinen eli tahallinen koomisuus ja objektiivinen eli tahaton koomisuus. Subjektiivisen koomisuuden saa aikaan jokin henkilö, subjekti, tahallaan joko ilmeillään, eleillään, teoillaan tai sanoillaan, esimerkiksi kertomalla vitsin. Objektiivisen koomisuuden taas aiheuttaa jokin havaittu objekti tahtomattaan, esimerkiksi jokin olio ulkonäöllään, eleillään, teoillaan tai sanoillaan, mutta myös jokin tilanne, tapahtuma tai kohtalo voi olla koominen. Kolmanneksi koomisuuden lajiksi erotetaan vielä naiivi koomisuus, joka tosin on hyvin lähellä objektiivista koomisuutta. Huomio on silloin jossakin teossa, lausumassa, eleessä tai ilmeessä, joka tekijän käsityskannan mukaan on täysin luonnollinen, älykäs, miellyttävä tai siveellisesti arvokas. (Vaula 1928, 482.)

Knuuttila määrittelee huumorin omassa tutkimuksessaan "ennen muuta mielihyväperiaatteen läpäisemänä älyllisenä asenteena todellisuuden mahdollisuuksiin". Komiikkaa hän taas pitää sen ilmaisemisen tekniikkana (1992, 17). Knuuttila puhuu myös niin sanotuista sekoitetuista tunteista, jotka hän tuo älyllisyyden rinnalle. Sekoitettuja tunteita ovat ilon ja ahdistuksen, suuruuden ja pienuuden yhtäaikainen läsnäolo. Parhaimmillaan liittämällä elämän suuruuden ja ihmisen pienuuden ristiriidan läsnäolon traagiseen, kohoaa huumori ylevän rinnalle, korkeimmalle eettiselle tasolle.

Muut huumorin tutkijat ovat nähneet huumorin ilmentävän milloin korkeampaa älykkyyttä ja ylevää maailmankatsomusta, milloin matalamielistä ilveilynhalua. Tätä ylevän ja ronskin huumorin yhtymäkohtaa ovat monet tutkijat yrittäneet selvittää. Esimerkkinä mainittakoon Harald Höffding, joka viime vuosisadan alkupuolella teki tunnetuksi käsiteparin pieni ja suuri huumori. Suuren huumorin koetinkivenä on elämän vakavuus ja kärsimys. K. S. Laurila otaksuu myös, että humoristeilla on takanaan "pitkä via dolorosa, vaivalloinen tuskien taival", jolloin suuren huumorin omaksuminen eli huumori maailmankatsomuksen tasona on mahdollinen vasta kypsällä iällä. (Knuuttila 1992, 90.)

Suurta huumoria pidetään tiettynä tunnetilana. Ahlmanin mukaan suurta huumoria esiintyy silloin, kun humoristi suhtautuu tunteettomasti seikkoihin, jotka normaalioloissa tuottaisivat hänelle mielipahaa. Hän säästää silloin kanssaihmisiään, koska ei välitä vastoinkäymisistään ja näin ollen vapauttaa muut eläytymästä omaan kärsimykseensä. Todelliselta humoristilta on myös totuttu vaatimaan, että hän osaa suhtautua objektiivisesti ennen kaikkea omaan surkeuteensa, epäonnistumisiinsa ja huonouteensa. Tätä "sielunsuuruutta" muut ihmiset kunnioittavat humoristissa. (Ahlman 1927, 471.)

Vanhan estetiikan piirissä huumorin on yleisesti nähty kasvavan maailmankatsomuksellisiin mittoihin asteittaisen prosessin kautta. Tällaista prosessia on Knuuttilan mukaan kuvannut K. Th. Vischer. Vischerin järjestelmässä ensimmäisellä tasolla on naiivi huumori, joka ei tunnista maailman ristiriitoja. Kansanhuumori, vitsit ja kaskut kuuluvat tähän sarakkeeseen pinnallisesti katsoen. Toinen aste on tarkoitushakuinen komiikka, jossa elämän tragiikka tuo tietynlaista haikeutta huumorin kokemiseen. Kolmas aste on synteesi, jossa huumori kohoaa ylevän rinnalle tietoisuudeksi ihmisen pienuudesta elämän suuruuden rinnalla. (Knuuttila 1992, 91.)

Kinnusen mukaan ihminen nähtäisiin vajaana, jos ei muistettaisi hänen koomista puoltansa. Huumori ymmärretään usein hauskuttamisena ja huvittamisena. Mutta pelkän synnynnäisen huumorintajun varassa ei kukaan voi ymmärtää kaikkia komiikan ja huumorin ilmentymiä. Ihminen tarvitsee herkkyyttä erilaisten vivahteitten tajuamiseen ihmisten välisissä kontakteissa sekä niiden muutoksissa. Komiikan alkeiden omaksuminen ei ole vaikeaa, mutta korkeatasoisen komiikan ja suuren huumorin saavuttaminen on. (Kinnunen 1972, 11.)

Huumori ei ole suoraa viestintää, vaan se täytyy aina erikseen ymmärtää. Ymmärtäminen tarkoittaa tässä eräänlaista toisen asteen ymmärtämistä, jolloin erotetaan toisistaan, mitä sanotaan ja mitä tarkoitetaan. Huumorin merkitys syntyy vasta ongelmanratkaisua muistuttavan prosessin tuloksena viihdytettävän mielessä.

Huumoria, koomista ja naurua on usein luonnehdittu keinoiksi manipuloida liian suuriksi, vaikeiksi ja vaarallisiksi koettuja asioita. Komiikan tekniikoihin kuuluukin mittasuhteiden muuttaminen. On tärkeää huomata myös, että komiikka ja nauru voivat toimia sekä yhdessä että erikseen ilman huumoria. (Knuuttila 1992, 92.) "Huumorin ja komiikan pääaines on yhteen soveltumattomuus, tapa liittää toisiinsa odottamattomalla tavalla eri käsitteitä, erilaisia kieliä, henkilöitä, tilanteita, kokemistapoja ja käyttäytymismuotoja." (Kinnunen 1972, 201.)

Kerkkänen (1997, 8–9) kirjoittaa huumorintajuun ja huumorin ymmärtämiseen kuuluvista prosesseista seuraavasti: "Aito huumori on osoitus ymmärtämyksestä, joka oivaltaa etäisyyden ihmisen toiminnan ja hänen päämääränsä välillä. Omalle itselle nauramisen kyky, mikä puuttuu julmuudesta viestivästä satiirisesta huumorista, on osoitus hyväksi kehittyneestä huumorintajusta. Nauraessaan itselleen ihminen myös tarkastelee asiaa toisen näkökulmasta." Myös Critchleyn (2002, 14) mukaan aito huumori edellyttää tiettyjä vaatimuksia, nimittäin hyvän ja huonon huumorin erottamisen. Aito huumori ei loukkaa ketään tiettyä henkilöä; lisäksi se sisältää aina itseironiaa. La Faven, Haddadin & Maesenin (1976, 78–79) mukaan huumorintaju voidaan määritellä kahdella tavalla. Ensinnäkin henkilöllä on huumorintajua, jos hän on herkästi huvittuvaa tyyppiä. Esimerkiksi henkilö X näkee tilanteissa enemmän ärsykkeitä huvittumiselle kuin Y. Tällöin X:llä on parempi huumorintaju kuin Y:llä. Toisella tavalla määriteltynä huumorintaju on itselle nauramisen kykyä. Esimerkiksi henkilö X:llä huumorintaju tulee esille tilanteissa, joissa on mahdollisuus huvittua omalla kustannuksellaan.

Kerkkänen (1997, 11–12) pohtii myös huumorintajun ilmentymistä. Yksilöiden huumorintajun erot voivat olla hyvinkin suuret. Jotkin huumorin osa-alueet saattavat puuttua kokonaan, tai ne voivat olla hyvin eripainoisesti edustettuina. Yksilön huumorintaju myös vaihtelee tilanteesta toiseen mm. mielialan, persoonallisuuden, tilanteen, vireystason, jollekin tilanteelle annetun merkityksen ja kulloinkin käytettävissä olevan elementtivalikoiman mukaan. Huumorintajun elementtejä ovat esimerkiksi oman ja toisen huumorintajun tiedostaminen, huumorin arvostaminen, nauraminen sekä näkökulma ja huumorin käyttö selviytymiskeinona. Näkökulmalla tarkoitetaan avarakatseista näkökulmaa elämään sekä kykenemistä nauramaan myös itselle.

Huumorintajun elementtejä tarkastellessa tulevat esille myös huumorin lajit, joita Kerkkänen (1997) on jaotellut Mindessia, Milderia, Turekia, Benderiä & Corbinia seuraten harmittomaan tai tyhjänpäiväiseen, filosofiseen, sairaaseen, hirtehis- tai mustaan huumoriin, sotilas- yms. ammattihuumoriin, etniseen, alatyyliseen, seksistiseen, kaksimieliseen ja vihamieliseen huumoriin. Edelleen huumorintajua voidaan tyypitellä käyttäen jaottelua tilannekomiikkaan, parodiaan, ironiaan, satiiriin, groteskiin, burleskiin ja makaaberiin. Lisäksi voidaan puhua myös kansanperinnehuumorista: kansanhuumorista ja kaskuista. Kerkkänen katsoo kuitenkin tärkeäksi erottavaksi tekijäksi huumorintajun käytön: käytetäänkö huumoria vihamielisesti vai hyväntahtoisesti. Huumorintajun tarkastelussa on tavallisimmin kyse yksilön huumorintajun elementeistä. (Kerkkänen 1997, 11.) Osittain huumori on luontaista ja synnynnäistä ja syntyy kielestä itsestään kukoistaen ja viihtyen kaksiselitteisissä ja paradoksisissa tilanteissa. Arkipäiväisissä tilanteissa tämän huomaa siitä, miten huumori ruokkii vakavuutta. Huumori on luonteeltaan hyvin herkkää, mutta toisaalta se voi olla myös rankkaa ja ronskia. (Stebbins 1977, 212.)

Arkielämässä huumorin ilmiöitä sanotaan koomisiksi ja ihmisiä humoristeiksi. Kinnusen (1972, 200) mukaan "huumori on arvo ja sen viljely arvostettua". Jokapäiväinen sosiaalinen ympäristö koulii meitä huumorin käytössä: palkitsee hyvän jutun naurulla ja vastaavasti rankaisee huonosta sukkeluudesta vaikenemisella tai ivanaurulla. Vahva huumori on arvokasta sosiaalisessa elämässä. Tätä ovat tutkineet myös Craik & Ware (1998, 63), jotka pitävät huumoria yhtenä tärkeimmistä psykososiaalisista voimavaroista, joista on hyötyä yksilölle ja koko yhteisölle. Huumori syntyy omien kokemusten kautta. Mielenkiintoista onkin se, että jokaisen huumori on erilaista. Kuiperin & Martinin (1998, 159) mukaan psykologisten tutkimusten piirissä on syntynyt olettamus, että huumorintaju on positiivinen ja haluttu persoonallisuuden piirre, joka liittyy terveyteen ja hyvinvointiin. Lisäksi henkilöillä, joilla on hyvä huumorintaju, on myös paljon muita hyvänä pidettyjä luonteenpiirteitä: optimismia, itsetuntoa, itseluottamusta ja itsenäisyyttä. Huumorintajuisten ihmisten ajatellaan selviävän myös paremmin stressistä, ja heillä on vähemmän negatiivisia mielialoja, kuten masennusta ja ahdistusta. Heillä ajatellaan olevan myös enemmän positiivisia ja terveitä ihmissuhteita. (Kuiper & Martin 1998, 159.)

Gruner luokittelee seksuaalisen tai häpeällisen huumorin ainutlaatuiseksi huumorin tyypiksi. Seksuaalinen huumori on melko suuri osa huumorin tutkimuksen alueesta, sillä Grunerin mukaan huumorin ajatellaan olevan joko aggressiivista, epäaggressiivista tai seksuaalista huumoria. Seksuaalihuumori eroaa muista huumorityypeistä sisällöltään ja muodoltaan. Myös naurun psykologisia syntymekanismeja on epäilty erilaisiksi seksuaalihuumorin osalta. Miesten luokkahuonehuumorin käytössä näkyy seksuaalihuumorin suurempi osuus. (Gruner 1997, 107, 114.) Bryant ja Zillmann toteavat Wellsin (1974) havainneen tutkimuksissaan, että yläasteen miesopettajat käyttivät "järeintä" huumoria, varsinkin seksuaalisia ja epäsuopeita vitsejä. Miehet myös käyttivät huumoria johdonmukaisemmin kuin naiset. Miesten huumorinkäyttö oli luonteeltaan vitsipainotteista kaikilla tutkituilla kouluasteilla. (Bryant & Zillmann 1989, 55–56.)