Monesti saa lukea tältä palstalta kuinka entiset jt-lapset/nuoret kertovat olevansa katkeria siitä ettei lahko sallinut jatko-opiskelua asiain järjestelmän päättymisen varjolla. Nykyään oppisääntö on lieventynyt, mutta 15v sitten se oli ilmeisen hyvissä voimissa.
Minua kiinnostaisi kovasti tietää miltä tuntuu niistä vanhemmista, jotka epäsivät lapsiltaan tuolloin normaalin elämän perustukset: kunnollisen koulutuksen. Me kaikki vanhemmat haluamme lapsillemme vain parasta joten voin vain arvailla sitä tuskaa jota harhaanjohdetut vanhemmat tuntevat näinä päivinä. He luulivat tekevänsä oikein kun kielsivät lapsiltaan koulutuksen, mutta ovat nyt joutuneet huomaamaan, ettei mitään loppua olekaan tullut ja heidän nykyisin aikuiset lapsensa ponnistelevat huonolla koulutuksella hanttihommissa ja antavat mahdolliselle seuraavalle sukupolvelle vielä huonommat lähtökohdat kuin itse aikoinaan saivat.
Miltä tuntuu kun tajuaa tuhonneensa suurelta osin lapsensa elämän jo heti aikuisuuden kynnykselle?
Minua kiinnostaisi kovasti tietää miltä tuntuu niistä vanhemmista, jotka epäsivät lapsiltaan tuolloin normaalin elämän perustukset: kunnollisen koulutuksen. Me kaikki vanhemmat haluamme lapsillemme vain parasta joten voin vain arvailla sitä tuskaa jota harhaanjohdetut vanhemmat tuntevat näinä päivinä. He luulivat tekevänsä oikein kun kielsivät lapsiltaan koulutuksen, mutta ovat nyt joutuneet huomaamaan, ettei mitään loppua olekaan tullut ja heidän nykyisin aikuiset lapsensa ponnistelevat huonolla koulutuksella hanttihommissa ja antavat mahdolliselle seuraavalle sukupolvelle vielä huonommat lähtökohdat kuin itse aikoinaan saivat.
Miltä tuntuu kun tajuaa tuhonneensa suurelta osin lapsensa elämän jo heti aikuisuuden kynnykselle?
Vastaukset 14
Vanhimmat
>>>Miltä tuntuu kun tajuaa tuhonneensa suurelta osin lapsensa elämän jo heti aikuisuuden kynnykselle?
Tapasin vaimoni kanssa sattumalta muutama vuosi sitten erään nuoruuden jt-tuttavan 80-luvun alusta. Hän oli erittäin iloinen nähdessään meidät yhdessä edelleen, koska oli edes joitakin hänen nuoruuden tuttujaan jotka olivat edelleen yhdessä kun niin monet olivat eronneet puolisoistaan. Tuo ilo vaihtui sittemmin pettymykseksi kun hän sai tietää ettemme ole olleet jeppuja pitkään aikaan, mutta sitä ennen hän oli jo ehtinyt sadatella sitä kuinka monet meidän ikäluokan jt:t painivat jatkuvissa taloudellisissa vaikeuksissa juuri tuon järjestön silloisen koulutuskielteisyyden takia. Jotain on siis ollut Amerikan-jehovan opetuksessa pahasti pilalla kun niin monet jt:t voivat niin huonosti.
Ja jos viellä ajtellaan sitä että olimme juttusilla ensimmäistä kertaa sitten 80-luvun niin olisi luullut että hänellä olisi ollut jotain muuuta tärkeämpää kerrottavaa, kuten esimerkiksi perheeseen ja lapsiin liittyvät asiat, mutta ei, vaan tärkeimmät asiat olivat tosiaan niitä kuinka huonosti seurakunnissa on asiat.
Niinhän se menee, että "hedelmistään puu tunnetaan" ja että "jokainen huono puu tuottaa huonoa hedelmää", vai mitä jeppulat?
>>>Tapasin vaimoni kanssa sattumalta muutama vuosi sitten erään nuoruuden jt-tuttavan 80-luvun alusta. Hän oli erittäin iloinen nähdessään meidät yhdessä edelleen
15 vuotta sittenkin oli jo peruskoulu Suomessa. Ja jo paljon aikaisemmin. Itse menin lukioon vanhempien vastustuksesta huolimatta, ei siitä kotoa pois ajettu vaikkei nyt mitään kannustustakaan saanut. Erottuani jt:sta hankin sitten koulutusta lisää. Omatkin lapset on jo aikuisia, omat vanhemmat vanhoja, en viitsisi alkaa kyselemään heidän nykyisiä syyllisyyksiään tai syyttömyyksiään. Ovat tehneet sen mukaan, miten itse kuvittelivat asioiden olevan parhain päin.
Mutta olis tosi mukava kuulla jonkun nykyjt:n vastaus aloitukseen.
koulutus nyt sitten onkaan? Onko se vaikka nälkäpalkalla toimiva tutkija, joka vannoo lähtevänsä suomesta kun joku paikan tarjoaa.
Elannon takaava käytännön koulutus on ollut suositeltavaa iät ja ajat. Nut duunari vasta arvossaan alkaa ollakin. Akateemiset taitaa olla hieman out, mutta kyllä heistäkin pienellä opastuksella työntekoon on.
Jos joku ei tiedä, niin työnteosta maksetaan nykyään, ainakin minulle.
Tässä asiassa aina liioitellaan tuon opiskelun autuaaksitekevää vaikutusta, niin kuin se jokin ihmisyyden mitta viime kädessä olisi.
nykyjt:n kannanotto?
On totta että nuoria kehoitetaan harkitsemaan takaako pitkä 5-10v opiskeluputki sen turvallisempaa tulevaisuutta kuin opiskella joku ammatti lyhyemmällä koulutuksella.
Suurin osa kaveristani opiskeli lukiossa, ammattikouluissa, ja jokunen korkeakoulussa. jotkut hakeutui suoraan osa-aikatyöhön, sitten kokopäivätyöhön ja opetteli ammatin sitä kautta. esim minä. Olen 28 vuotias nyt. Itse lähdin myyntialalle ja työkokemuksen kautta olen nykyään koulutus- ja suunnittelutehtävissä. vaimoni opiskeli ammattikoulussa, ja sen jälkeen lukiossa kun oltiin naimisissa.
Ja ihan vilpittömästi, tuttavapiirini käsittää kaikkiaan 100-200 ihmistä enkä tiedä että kellään olisi nyt ongelmia valinnoistaan.
se miksi joskus epäillen suhtaudun noihin "vanhempani pilasi pakolla elämäni" jutut, on se että aidosti, vanhempia ei ole ikinä kehotettu kieltämään opiskelua. Kärjistetyin tilanne mitä voin kuvitella on se että äiti/isä hyvää tarkoittaen olisikin painostanut, mutta nuori on eri mieltä niin kyllä tällaisessa tapauksessa pari-kolme vuotta on maksimi jolloin jannu lähtee opiskelemaan tai muuttaa pois kotoa. En usko että tämä ihminen on tuomittu tekemään siwan varastotöitä vastentahtoisesti lopuksi elämäänsä. Ja aikuisten oikeasti, osa ihmisistä ei näe varastomiehen työtäkään elämänsä pilaamisena.
Tunnen hotellisiivoojan joka on työhönsä tyytyväinen. Osa toki tekee "mediaseksikkäitä" hommia ja on urallaan ns "korkealla" mutta silti voi säilyttää tasapainon asioissa jotta työ ei täytä elämää.
On mielenkiintoista miten kukaan kaveri-, harrastus ja työpiireistä ei koe minua tuollaisena friikkinä minkälaiseksi näillä foorumeilla todistajat aina leimataan. Siinä missä joku on siwan kassa, joku on automekaanikko, joku on myyntijohtaja tai joku jakaa aamulehteä, niin ihan talluaisia tässä ollaan jotka pyrkii elämään mahdollisimman asiallisesti. Keskeisesti meidät erottaa se, että yleensä 1-2h viikossa juttelemme niiden kanssa ovilla, ketkä haluavat vaihtaa ajatuksia.
On totta etten osta 2 ja 4 v pojilleni pääsiäismunia, synttäri/joululahjoja jne.
Mutta se että ostan viikottain suklaamunan kaappiin jälkkäriksi, pyrin tilaisuuksien mukaan yllättämään muksun uudella autoradalla, uudella dvd-leffalla jne jää usein näiden varjoon.
Lastenkutsuja järjestellään mahdollisuuksien mukaan, joten en näe että vaikka joitain perinteitä emme noudata periaatteellisilla syillä, se jotenkin horjuttaisi muksujeni henkistä tasapainoa.
Yleensä nämä keskustelut ei johda kovin pitkälle, ja mikäli historia toistaa itseään, tähän vastataan parilla kärkevällä tai käännetyllä vinoilulla, niin en ala niihin vastailemaan. Mutta toivon että tämä viesti toi tasapainoa keskusteluun ja antoi toisen näkökannan asialliseen kysymykseen.
Kiitos ajatuksistasi. Todennäköisesti pidät minun ajatuksiani kärkevinä, mutta nämä ovat minun ajatuksiani. Vastata ei siis tarvitse. Ajattelin itse vuosia sitten täysin samoin kuin sinä. Myös minulla on lapsia, jotka eivät viettäneet uskonnollisia juhlia. Ja se ei ollut mikään ongelma, niin koulussa kuin päiväkodissakaan. Ehkä vanhempina osasimme perustella asiamme kiihkottomasti. Lasten koulutusta emme suuremmin vielä ajatelleen, onnekseni he saivat elää melko vapaan ja onnellisen lapsuuden todistajuudesta huolimatta (Tiedän nimittäin nyt nuoria ihmisiä jotka kokevat todistajuuden olleen heille hyvinkin ahdistavaa).
Mutta tämä ajatukseni: Ole onnellinen että sinulla menee hyvin elämässäsi ja seurakunnassa. Jos nimittäin sinulle tai puolisollesi tai lähipiirillesi tulee ongelmia: mielenterveysongelmia, alkoholismia/muita riippuvuuuksia (tietty prosentti ihmisistä niihin sairastuu, ja se ei katso onko joku jt), tai ehkäpä lapsesi aikuistuttuaan huomaa että todistajuus ei ole "minun juttu", tms ongelmia ja tilanteita. Tässä muutamia esimerkkejä tilanteista mistä joudutkin ehkä selviytymään yksin. Tai siis seurakunnasta siihen et saa apua, ja jopa ammattiapuunkin jotkut vanhimmat suhtautuvat nihkeästi. Minulle kävi eräs noista tilanteista ja pian huomasinkin olevani totaalisen yksin ongelmani kanssa. Onnekseni pystyin kokoamaan itseni ja nyt elän tasapainoista, onnellista elämää ihan vapaana uskonnon kahleista. Mutta helppoa ei ole ollut, ei!
joskus ongelmat ilmenee tavalla mihin ei osata välttämättä oikein puuttua, toivottavasti sinulla ei ollut tällaisista kysymys sillä itselläni kävi 1v sitten fyysinen burnout mikä johtui kauhean kireästä työaikataulustani ja siitä etten osannut sovittaa pienten lasten kanssa elämistä, pidin sinnikkäästi kiinni 4krt viikossa aamuisin punttisalista jne.
Tässä asiassa toki perheen tuki oli tärkein, mutta lisäksi, toisin kuin usein kärkevästi vihjaillaan, ei kukaan seurakuntalaisista syyttävästi kysellyt miksi olin kokouksista pois. Päinvastoin kun tuttujen kanssa puhuttiin, niin sanoivat että "siinä kohtaa kun jaksaminen on sillä tasolla että pystyt tuleen salille niin jeesataan lasten kanssa jne". eli sinällään sain itse paljon apua.
Kyllä nykyiset paineet ihan normaalista elämisestä ymmärretään, ja jokainen toimii omien olosuhteiden mukaan. Usein vain tietämättömien kommenteissa kärjistetään että "jos ei joku kysy, ei välitetä, mutta jos joku kysyy niin painostetaan"
On selvää että ystävät ensisijaisesti pyrkii rohkaisemaan mielekkäällä tekemisellä mutta jos masennuslääkkeitä myydään kansainvälisellä tasolla enemmän kuin Buranaa, niin on selvää että jaksamisen ongelmat osuu ihan kaikenlaisiin ihmisiin. Kyllä nykyään ymmärretään niiden olevan monessa tapauksessa puhtaasti aivokemiallisia juttuja. Haaste on ehkä enemmän tilanteet missä masentunut ei itsekään tiedosta sitä, niissä voi olla vaikea auttaa oikealla tavalla. Niissä hyvää tahtova "alat nyt vain elämään etkä murehdi turhia" kommentti vaan syventää kuoppaa.
Hienoa huomata, että sinua on autettu. Minä taas koin että minua ei autettu. Jt-puolisoni oli uskoton ja avioeroa harkittiin. Kaikennäköisiä uusia paljastuksia tuli pitkin harkinta-aikaa ja muista eräänkin kerran kun jouduin soittamaan koulunvalvojalle etten kykene pitämään harjoituspuhettani kun juuri tuli ikäviä uutisia/takapakkia puolisostani. Tähän veli vanhin vain totetesi että niinhän niitä aina tulee välillä.. Jälkeenpäin mietin että miksi hänelle ei tullut mieleenkään kysäistä että haluaisitko ehkä keskustella asiasta? tarvitsisitko ehkä apua? seuraa? Eikö vanhinten asia olisi juuri olla lauman paimenia eikä vain komitean jäseniä erottamassa tai oikaisemassa seurakuntalaisia. Minun/meidän perheen ongelman tiesi liki kymmenkunta vanhinta, mutta ketään heistä se ei kiinnostanut.
Ehkä tämä kaikki on vain osoitus että vanhimmat eivät ole oikeasti kykeneviä kohtaamaan ongelmia mitä seurakuntalaisilla on. Tai jos niistä ei puhuta: niitä ei sitten todellisuudessa muka olekkaan. Ja edelleenkin sanon tämä on minun totuus asiasta minun pikku elämässäni.
Kiitos asiallisesta vastauksestasi. Minä en todellakaan ajattele, että vanhempani olisivat uskonnollaan pilanneet lapsuuteni tai nuoruuteni. Heiltähän olen jämäkkyytenikin perinyt ja sen avulla kykenin irrottautumaan sellaisesta, mihin en uskonut eli jt:sta. Vanhempieni kyky kasvattaa taas on ollut myötäsyntyistä, jt-opit ei onneksi päässeet sitä taitoa pilaamaan.
Mutta hyvää jatkoa sulle ja perheellesi, toivottavasti kaikki menee hyvin.
>>On totta etten osta 2 ja 4 v pojilleni pääsiäismunia
Eihän vanhemmat voi pakottaa lapsiaan aikuisiässä, mutta he voivat manipuloida lapsensa, mitä he sitten ovat aikuisina.!!!!
Mielestäni ne ihmiset jotka ovat vastanneet (tai esittäneet ajatuksiaan) sinulle "asialliseen kysymykseen asiallinen vastaus" ovat toimineet oikein ja esittäneet omat henkilökohtaiset ajatuksensa. Jatkokeskustelua ei Sinun osaltasi tule (niinhän jo kerroitkin vastauksessasi). Niin minäkin olisin toiminut viitisen vuotta sitten. Nyt kun minulla on enemmän näkemystä asioista, pystyn kuuntelemaan omia ajatuksiani ja ennenkaikkea toisten ajatuksia. Otan niistä oppia ja pyrin ymmärtämään meidän ihmisten erilaisuutta. Toisten ihmisten vakaumuksen ymmärtämistä en edes odota Sinulta.