" Ykkösaamun kolumni
Kari Uusikylä | 31.5.2005
Ivailusta ja muiden halventamisesta on tullut kansalaistaito. Televisiossa valitaan heikoimpia lenkkejä ja muita surkimuksia, joille kerrotaan päin näköä miten huonoja he ovat. Ja meillä katsojilla on niin mukavaa.
Moni toimittaja käyttää ilkeytensä ja kostonhalunsa peittona kriittisyyden kaapua ja puolustaa tiedon julkisuutta, tuota pyhistä pyhintä arvoa. Suoraan onkin puhuttava, jos kyse on rikollisista tai törkeistä valtansa väärinkäyttäjistä. Jos julkisuuden henkilö on kavaltaja, väärentäjä tai naisten hakkaaja, asiasta on syytä tehdä julkinen. Poliitikkoja saa ja pitää arvioida asiallisesti sanoista ja teoista.
Mutta miksi ihmeessä sananvapauden sankari kurkkii aamuyöllä hotellien avaimenreikiin, julistaa näyttävästi, että joku oli käynyt ehkä yöllä jonkun hotellihuoneessa ja tekee asiasta kuusi vuotta myöhemmin ison jutun?
Entä miksi hän majoittuu alkoholistiurheilijan sairaalavuoteen viereen kertoakseen päivittäin miten kuoleman tulo ja avioeron järjestely tänään edistyvät ja missä kunnossa sankarin vaimo on?
Muuan nuorehko nainen on kuulemma tanssittanut vuosikausia mediaa itsekkään härskisti saavuttaakseen omat tarkoitusperänsä. Suostuvatko päätoimittajat todellakin tanssimaan ripaskaa tai onesteppiä hyväksikäyttäjiensä ehdoilla? Vai eikö häväisty suostunutkaan tarpeeksi intiimiin poskivalssiin?
Hänet julistettiin monisanaisesti itserakkaaksi linssiluteeksi, täysin epäpäteväksi tehtäväänsä. Naisen sairauden yllekin langetettiin vahingoniloisesti varjo tyyliin "kun on epäpätevä, sitähän sairastuu".
Päätoimittaja perustelee mestaus-, avaimenreikä- ja nykäsjournalismia näin: Vain suora puhe kuuluu. Suora puhe on harvoin miellyttävää, mutta se on useimmiten tehokasta. Tiivis ilmaisu ja suorat sanat ovat kuin tietoyhteiskunnan käyttöoppaan hakusanoja."
No niin olenpa sitten suora. Pyrin myös tiiviiseen ilmaisuun.
Mediatörkeyden klassikko on otsikko "Riiput jo ristillä Timo Mukka". Omaisten mukaan juttu mursi lopullisesti nuoren herkän taiteilijan terveyden ja hän kuoli.
Koskahan lehdet onnistuvat saamaan hengiltä seuraavan syntisen? Siitä saisi monta myyvää juttua.
Joidenkin journalistien mielestä tietoyhteiskunnalle tuntuu olevan tärkeintä, että alkoholistit, mahdolliset huorin tekijät ja aviottomia lapsia siittäneet pääsevät lööppeihin. Voisihan olla, että jopa heidän omat lapsensa jäisivät muuten tietämättömäksi äidin tai isän sikailuista, lasten kavereista puhumattakaan.
Jos joku halutaan häpäistä julkisesti, se on tapahtunut havaintojeni mukaan usein lyhyin iskevin sivalluksin, kuten päätoimittaja kuvasi. Näin iskijä voi osoittaa oman ylivertaisuutensa uhriinsa nähden.
Ei mediapyövelin kannata pohdiskella syitä, saati ymmärtää ihmistä. Kun on itse niin paljon muiden yläpuolella, on oikeus halveksia, paljastaa ja inhota julkisesti ja näyttävästi. Voi sotkea omat arvot, aggressiot, poliittiset kaunat ja kostonhalun hituseen totuutta. Apuna voi käyttää ns. luottotoimittajia. Ennen heitä kutsuttiin juoruämmiksi. Nyt myös juoruäijät ovat median suosikkeja.
Urheiluvalmentajat on yksi kiitollinen ivan kohderyhmä. Erään haastattelun perusteella olisi voinut luulla, että jääkiekkomaajoukkueen päävalmentaja Erkka Westerlund oli tehnyt maanpetoksen.
Rankasta kisavastuusta toipuva Westerlund osoittautui hienoksi mieheksi. Hän perusteli rauhallisesti tekemisiään, puolusti joukkuettaan ja torjui asiallisesti väitteet Suomen joukkueen surkeudesta. Valmentaja toivoi jääkiekkoon enemmän urheilullista asiantuntemusta, vähemmän bisnestä ja meteliä.
Mediavallastaan juopunut paljastaja-pilkkaaja ei ole sankari, vaan asemastaan riippumatta pelkkä pikkuruinen törkimys, oikea ripulijournalisti, joka ei pysty pidättelemään kun törky on tullakseen.
Hän ei ripuloi kokkareilla ahmittua yliannosta makeaa valta- ja julkkisjuomaa ja -ruokaa omiin housuihinsa, vaan näkyvästi ja kuuluvasti päin uhrinsa naamaa.
Tiedonkuluttaja pääsee näin nopeasti perille viestin sisällöstä, perustelee päätoimittaja. Niin kai sitten. Mitä laajemmalle hajuhaitta leviää, sitä parempi lehden kannalta.
Näitä juttuja ahmiessamme olemme mukana samassa tekopyhien tirkistelijöiden sakissa. Siinä sitä saa tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi.
Kari Uusikylä / YLE Radio 1:n Ykkösaamu 31.5.2005"
Kari Uusikylä | 31.5.2005
Ivailusta ja muiden halventamisesta on tullut kansalaistaito. Televisiossa valitaan heikoimpia lenkkejä ja muita surkimuksia, joille kerrotaan päin näköä miten huonoja he ovat. Ja meillä katsojilla on niin mukavaa.
Moni toimittaja käyttää ilkeytensä ja kostonhalunsa peittona kriittisyyden kaapua ja puolustaa tiedon julkisuutta, tuota pyhistä pyhintä arvoa. Suoraan onkin puhuttava, jos kyse on rikollisista tai törkeistä valtansa väärinkäyttäjistä. Jos julkisuuden henkilö on kavaltaja, väärentäjä tai naisten hakkaaja, asiasta on syytä tehdä julkinen. Poliitikkoja saa ja pitää arvioida asiallisesti sanoista ja teoista.
Mutta miksi ihmeessä sananvapauden sankari kurkkii aamuyöllä hotellien avaimenreikiin, julistaa näyttävästi, että joku oli käynyt ehkä yöllä jonkun hotellihuoneessa ja tekee asiasta kuusi vuotta myöhemmin ison jutun?
Entä miksi hän majoittuu alkoholistiurheilijan sairaalavuoteen viereen kertoakseen päivittäin miten kuoleman tulo ja avioeron järjestely tänään edistyvät ja missä kunnossa sankarin vaimo on?
Muuan nuorehko nainen on kuulemma tanssittanut vuosikausia mediaa itsekkään härskisti saavuttaakseen omat tarkoitusperänsä. Suostuvatko päätoimittajat todellakin tanssimaan ripaskaa tai onesteppiä hyväksikäyttäjiensä ehdoilla? Vai eikö häväisty suostunutkaan tarpeeksi intiimiin poskivalssiin?
Hänet julistettiin monisanaisesti itserakkaaksi linssiluteeksi, täysin epäpäteväksi tehtäväänsä. Naisen sairauden yllekin langetettiin vahingoniloisesti varjo tyyliin "kun on epäpätevä, sitähän sairastuu".
Päätoimittaja perustelee mestaus-, avaimenreikä- ja nykäsjournalismia näin: Vain suora puhe kuuluu. Suora puhe on harvoin miellyttävää, mutta se on useimmiten tehokasta. Tiivis ilmaisu ja suorat sanat ovat kuin tietoyhteiskunnan käyttöoppaan hakusanoja."
No niin olenpa sitten suora. Pyrin myös tiiviiseen ilmaisuun.
Mediatörkeyden klassikko on otsikko "Riiput jo ristillä Timo Mukka". Omaisten mukaan juttu mursi lopullisesti nuoren herkän taiteilijan terveyden ja hän kuoli.
Koskahan lehdet onnistuvat saamaan hengiltä seuraavan syntisen? Siitä saisi monta myyvää juttua.
Joidenkin journalistien mielestä tietoyhteiskunnalle tuntuu olevan tärkeintä, että alkoholistit, mahdolliset huorin tekijät ja aviottomia lapsia siittäneet pääsevät lööppeihin. Voisihan olla, että jopa heidän omat lapsensa jäisivät muuten tietämättömäksi äidin tai isän sikailuista, lasten kavereista puhumattakaan.
Jos joku halutaan häpäistä julkisesti, se on tapahtunut havaintojeni mukaan usein lyhyin iskevin sivalluksin, kuten päätoimittaja kuvasi. Näin iskijä voi osoittaa oman ylivertaisuutensa uhriinsa nähden.
Ei mediapyövelin kannata pohdiskella syitä, saati ymmärtää ihmistä. Kun on itse niin paljon muiden yläpuolella, on oikeus halveksia, paljastaa ja inhota julkisesti ja näyttävästi. Voi sotkea omat arvot, aggressiot, poliittiset kaunat ja kostonhalun hituseen totuutta. Apuna voi käyttää ns. luottotoimittajia. Ennen heitä kutsuttiin juoruämmiksi. Nyt myös juoruäijät ovat median suosikkeja.
Urheiluvalmentajat on yksi kiitollinen ivan kohderyhmä. Erään haastattelun perusteella olisi voinut luulla, että jääkiekkomaajoukkueen päävalmentaja Erkka Westerlund oli tehnyt maanpetoksen.
Rankasta kisavastuusta toipuva Westerlund osoittautui hienoksi mieheksi. Hän perusteli rauhallisesti tekemisiään, puolusti joukkuettaan ja torjui asiallisesti väitteet Suomen joukkueen surkeudesta. Valmentaja toivoi jääkiekkoon enemmän urheilullista asiantuntemusta, vähemmän bisnestä ja meteliä.
Mediavallastaan juopunut paljastaja-pilkkaaja ei ole sankari, vaan asemastaan riippumatta pelkkä pikkuruinen törkimys, oikea ripulijournalisti, joka ei pysty pidättelemään kun törky on tullakseen.
Hän ei ripuloi kokkareilla ahmittua yliannosta makeaa valta- ja julkkisjuomaa ja -ruokaa omiin housuihinsa, vaan näkyvästi ja kuuluvasti päin uhrinsa naamaa.
Tiedonkuluttaja pääsee näin nopeasti perille viestin sisällöstä, perustelee päätoimittaja. Niin kai sitten. Mitä laajemmalle hajuhaitta leviää, sitä parempi lehden kannalta.
Näitä juttuja ahmiessamme olemme mukana samassa tekopyhien tirkistelijöiden sakissa. Siinä sitä saa tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi.
Kari Uusikylä / YLE Radio 1:n Ykkösaamu 31.5.2005"
Vastaukset 2
Vanhimmat
YLE on kuin Putinin media. Jos Putinin median edustaja puolustaa sitä, että YLEssä saadaan työpaikka jäsenkirjan eikä journalistisen ammattitaidon perusteella niin "toimittajan" purkaus on ymmärrettävä. YLEn hallintoneuvosto valitaan poliittisilla perusteilla ja jokainen YLEn pomo valitaan poliittisilla perusteilla eli poliittisen tasapainon täytyy säilyä.
Epäonnistuneet ja eläköityvät poliitikot saavat hyväpalkkaisen eläkeviran YLEstä. Siksi YLEä ei rahoiteta budjettivaroista, koska silloin ensimmäistä kertaa aikuisten oikeasti tutkittaisiin miten ne TV-luvista kerätyt rahat käytetään?
Eli suus kiini ja anna politiikkojen tehdä mitä ne haluavat.
Kolminkertainen eläköön-huuto Putinin medialle:
ELÄKÖÖN
ELÄKÖÖN
ELÄKÖÖN
Ja se on tasapuolinen kohtelu.
Tosiaan ei tällä poliittisella valintaperusteella voi seuratakaan kuin poliittista vääristelyä, jopa murhia jatkossa.
Sanovat, että demarit hallitsevat mediaa. Nyt kokoomus on vallannut paikkoja. Näkyy kyllä, jopa toimittajien ilmeinä.
Ja gallupeihin ei voi luottaa lainkaan.
Jos näihin asioihin ei saada korjausta ja politiikkan keskeisiä henkilöitä ei kohdella tasavertaisesti, niin sama, vaikka avataan itäraja.
Toinen tympeä piirrekin on.
Asiat ja niiden tekijät jäävät pimentoon, kun media on kiinnostunut etupäässä hömppä-uutisista.