Moni ateisti on tullut hulluksi

Talvi on kiva vuodenaika ja vesisateella on hyvä ionitasapaino ilmassa, varsinkin ukonilman jälkeen. Pimeellä muistaa mennä ajoissa nukkumaan, ja monet hommat voi jättää tekemättä jo senkin vuoksi, että on niin pimeätä. Negatiivisten asioiden korostamisesta saa vaan kulmakarvojen väliin juonteita ja maksakin voi vähän kärsiä.

Meikku-matelija kirjoitti:

Talvi on kiva vuodenaika ja vesisateella on hyvä ionitasapaino ilmassa, varsinkin ukonilman jälkeen. Pimeellä muistaa mennä ajoissa nukkumaan, ja monet hommat voi jättää tekemättä jo senkin vuoksi, että on niin pimeätä. Negatiivisten asioiden korostamisesta saa vaan kulmakarvojen väliin juonteita ja maksakin voi vähän kärsiä.

kun suomessa moni asia on huonisto johtuen maailman 3. kovimmasta verotuksesta. Monelle tekisi hyvä päästä aurinkoon lomalle, mutta ei ole ylimääräistä rahaa matkustamiseen, koska verottaja vie suuren osan työtä tehdessä ja tuotteita ja palveluita ostettaessa.

Sydämmetöntä olisi jättää lapsille tällainen sosialistinen sekatalousmaa.

Eräs määritelmä kosmisesta yksinäisyydestä, perusyksinäisyydestä, joka kumpuaa jostain syvältä: se on erilaisuuden kokemus, tunne siitä että on maailmassa täysin yksin ja eristäytynyt.

Kosminen yksinäisyys kiteytyy esimerkiksi V. A. Koskenniemen runossa ”Jo sammuu valot yöhön lähestyvään” (Runoja):

Jo sammuu valot yöhön lähestyvään
mun katsoin huoneheni ikkunasta
näin iltaan tähtikirkkahasen, syvään,
ens kertaa kuin sen näkisin ma vasta.

Niin ihmeen ääneti ja yksitellen
yön taivahalla harhaa tähtein sarjat,
kuin iäisyyden unta odotellen
yön helmass, uinuu kattoin tummat harjat.

Mun orpo sieluni, tää suur on hetki,
nyt ihmiskohtaloista lyödään arvat.
Mun orpo sieluni, sun elos retki
on yksinäisyys, jonka sai vain harvat,

On yksinäisyys, jonka hiljaisuutta
yö iankaikkinen jo syleileepi,
on yksinäisyys, jonka ihanuutta
ja tuskaa tuntosi sun vapiseepi.

Kaj Chydeniuksen kappaleessa ”Sinua, sinua rakastan ja vähän elämääni myös” on yksi aika hyvin kosmista yksinäisyyttä kuvaava säkeistö (muut säkeistöt yrittävät sitä hälventää hempeällä lovelove-lällätyksellä).

”Miten huutaa minulle avaruus
Miten kirkuvat tähdet ohimoni läpi
Miten itkevät lapset maailman rannoilla
Ja merien yllä savuavat sydämet.”

Dr. Wien kirjoitti:

Eräs määritelmä kosmisesta yksinäisyydestä, perusyksinäisyydestä, joka kumpuaa jostain syvältä: se on erilaisuuden kokemus, tunne siitä että on maailmassa täysin yksin ja eristäytynyt.

Kosminen yksinäisyys kiteytyy esimerkiksi V. A. Koskenniemen runossa ”Jo sammuu valot yöhön lähestyvään” (Runoja):

Jo sammuu valot yöhön lähestyvään
mun katsoin huoneheni ikkunasta
näin iltaan tähtikirkkahasen, syvään,
ens kertaa kuin sen näkisin ma vasta.

Niin ihmeen ääneti ja yksitellen
yön taivahalla harhaa tähtein sarjat,
kuin iäisyyden unta odotellen
yön helmass, uinuu kattoin tummat harjat.

Mun orpo sieluni, tää suur on hetki,
nyt ihmiskohtaloista lyödään arvat.
Mun orpo sieluni, sun elos retki
on yksinäisyys, jonka sai vain harvat,

On yksinäisyys, jonka hiljaisuutta
yö iankaikkinen jo syleileepi,
on yksinäisyys, jonka ihanuutta
ja tuskaa tuntosi sun vapiseepi.

yksinäisyyttä mitenkään negatiivisena ilmiönä, vaan enemmänkin rauhan tilana ja mahdollisuutena. Mun on aina ollut aika vaikea käsittää sitä, kun ihmiset puhuvat yksinäiyydestä. Varmaan siksi tuo runo ei tuntunut kovin valaisevalta, tai sitten se johtui siitä, etten ole runoihminen

Dr. Wien kirjoitti:

Kaj Chydeniuksen kappaleessa ”Sinua, sinua rakastan ja vähän elämääni myös” on yksi aika hyvin kosmista yksinäisyyttä kuvaava säkeistö (muut säkeistöt yrittävät sitä hälventää hempeällä lovelove-lällätyksellä).

”Miten huutaa minulle avaruus
Miten kirkuvat tähdet ohimoni läpi
Miten itkevät lapset maailman rannoilla
Ja merien yllä savuavat sydämet.”

Mä näen tuossa säkeistössä vain sellaista kirjoittamisen ulottuvuutta, johon en itse pysty. Mä olen kyllä lukenut psykoosissa olevan ihmisen kirjoittamia runoja paljonkin, ja kirjoittajan tuntien olen kyllä ymmärtänyt niiden välittämää viestiä, mutta tuo kosminen yksinäisyys on vähän hämärä käsite. Pitäis varmaan kaivaa ne tuttavani kirjoittamat runot esiin, ja tarkastella niitä kosmisen yksinäisyydenkin näkökulmasta.

Dr. Wien kirjoitti:

Kaj Chydeniuksen kappaleessa ”Sinua, sinua rakastan ja vähän elämääni myös” on yksi aika hyvin kosmista yksinäisyyttä kuvaava säkeistö (muut säkeistöt yrittävät sitä hälventää hempeällä lovelove-lällätyksellä).

”Miten huutaa minulle avaruus
Miten kirkuvat tähdet ohimoni läpi
Miten itkevät lapset maailman rannoilla
Ja merien yllä savuavat sydämet.”

Tämän runon nimenomainen tarkoitus selviää mielestäni viimeisestä säkeestä.

On yksinäisyys, jonka hiljaisuutta
yö iankaikkinen jo syleileepi,
on yksinäisyys, jonka ihanuutta
ja tuskaa tuntosi sun vapiseepi.

Mielestäni tämä säie kertoo siitä miten ihminen pettää toisen ja kuinka se aiheuttaa kärsimystä ja pahaa oloa mutta yksinäisyys lohduttaa sitä joka lohtua haluaa. Tästäkin huolimatta ihminen kaipaa sosiaalista kanssakäymistä ja sitä ilmentää tämä viimeinen osa "tuskaa tuntosi sun vapiseepi."

Mielestäni tässä onkin kyse siitä miten ihminen voi löytää itsensä yksinäisyydestä ei kadota siihen.

Meikku-matelija kirjoitti:

Mä näen tuossa säkeistössä vain sellaista kirjoittamisen ulottuvuutta, johon en itse pysty. Mä olen kyllä lukenut psykoosissa olevan ihmisen kirjoittamia runoja paljonkin, ja kirjoittajan tuntien olen kyllä ymmärtänyt niiden välittämää viestiä, mutta tuo kosminen yksinäisyys on vähän hämärä käsite. Pitäis varmaan kaivaa ne tuttavani kirjoittamat runot esiin, ja tarkastella niitä kosmisen yksinäisyydenkin näkökulmasta.

"Kosmista yksinäisyyttä" näytetään kutsuttavan myös nimellä “eksistentiaalinen yksinäisyys”. Suomenkielisiä, käsitettä selventäviä tekstejä ei tunnu oikein löytyvän googlettamalla. Tässä muutama englanninkielinen:

Existential Loneliness
http://www.tc.umn.edu/~parkx032/P-LONE.html

An Existential View Of Loneliness
http://www.philosophicalsociety.com/Archives/An Existential View Of Loneliness.htm

An Existential Perspective on Loneliness
http://www.parkridgecenter.org/Page437.html

Dr. Wien kirjoitti:

"Kosmista yksinäisyyttä" näytetään kutsuttavan myös nimellä “eksistentiaalinen yksinäisyys”. Suomenkielisiä, käsitettä selventäviä tekstejä ei tunnu oikein löytyvän googlettamalla. Tässä muutama englanninkielinen:

Existential Loneliness
http://www.tc.umn.edu/~parkx032/P-LONE.html

An Existential View Of Loneliness
http://www.philosophicalsociety.com/Archives/An Existential View Of Loneliness.htm

An Existential Perspective on Loneliness
http://www.parkridgecenter.org/Page437.html

Jotkut sävellykset heijastelevat sitä. Sanapuolella olen enemmänkin vain asialinjan ymmärtäjä. Miellän kosmisen yksinäisyyden myös tiettyihin toistuviin uniin, joita näin lapsena. Viihdyin ihan piemenä paljon komerossa, koska olin kai vähän epäsosiaalinen. Nykyään en kuitenkaan koe itseäni mitenkään irralliseksi tai ulkopuoliseksi ympäröivästä maailmasta tai luonnosta, eikä kosminen yksinäisyys kovin kosketa.

Jumala on viisas ja oikeamielinen, Jumala on rakkaus, täynnä armoa ja totuutta, ja tahtoo ihmiselle pelkkää hyvää. Hän vastaa rukouksiin, jotka ovat hänen mielensä mukaisia. Oletko tutustunut evakeliumeihin, sieltä löytyy Tie siihen todellisuuteen jossa Jumala on elävä ja voimallinen, ja eksistentiaalinen pimeys hälvenee. Kun runoista pidät, voisit lukea myös VT:stä vaikkapa kauniita Daavidin psalmeja tai toisen kuninkaan, viisaan Salomon yhä yleispäteviä Sananlaskuja. Daavidin mukaan on hullua kieltää Jumalan olemassaolo.
Näillä ateismisivuilla on paljon tietämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttä kristinuskosta. Kannattaa lukea evankeliumeja, UT:ta jotta Jeesus tulisi todella tutuksi, sillä hän on Tie Jumalan tuntemiseen, hän on myös Totuus ja Elämä.

Ilman liiallisia sosiaalisia kontakteja ja siihen liittyviä vaateita ja kiemuroita voi löytää oman sisäisen maailmansa.