Onko Jumalalla huumoria?
No tässä pientä miettimisen aihetta vanhan runon muodossa.
Auttamaton Pekka
Kirj. Oiva Paloheimo
Tämä tarina, jonka nyt kerron tästä
on kuvaus Pekasta järkevästä,
hän itsepäinen oli kuin pakana,
mutta pysyi aina sanansa takana.
Sanat poikasen nelivuotiaan
näet myöskin tarkoin punnitaan.
Oli Pekka todella järkevä mies,
ihan kaiken hän ties,
politiikan, tyttöjen laitteet fiinit
ja leivosherkkujen vitamiinit.
Mutta ässä kirjainta kuitenkaan,
hän ei oppinut oikein lausumaan,
tuli sokerista tokeri ja isästä itä,
mutta Pekka ei voinut auttaa sitä.
Oli Pekka nyt äitinsä mukana kirkolla Osuuskaupassa,
kun villakoiran hän näki siellä,
ei sellaisia näe kotikylän tiellä,
niin Pekkakos huudahti: Jellona hui!
Niin että myyjäkin kauhistui.
Pekan äiti nyt lailla äidin parhaan
näin selitti, laps olis joutunut harhaan:
Se on koira lapseni, eikä noin jellonaks
saa sanoa leijonaa.
Te on jellona tokaisi Pekka vain,
voi äitejä tottelemattomain.
Kotimatkalla äiti siis ankarasti
tästä torui Pekkaa kotiportille asti,
kun viimein päättyi se saarnan pito,
niin Pekkakos tuumasi: Aika ito te
jellona sentään olikin.
Voi Äitejä huokaat sinäkin.
Kun Pekkaa pantiin jo nukkumaan
niin äiti puheli murheissaan
nyt taivaan isälle kerro se miten
paha olit päivällä äidille,
ei taivaan isäkään sallia vois
että äidin Pekka noin ilkeä ois.
Heti aamulla äiti siis Pekalta kysyi,
miten ihmeessä mielessäänkin pysyi
tuo pikkujuttu kaiken yötä
vaikka äideillä on niin paljon työtä:
No lapseni, mitä Jumala sanoi,
kun Pekkani häneltä anteeks anoi?
Ylen kirkkaat silmät Pekalla on
ja ne kilpaa kanssa auringon nyt loistivat,
kun Pekka Haukotteli ja vastasi:
Jumala kummatteli titä kovatti,
näin hänen tanovan kuulin:
Kat hattumpaa, ei hattumpaa,
titä jellonakt minäkin entin luulin!
Hyvää jatkoa ja syökäähän mämmiä.
T. Alpo
No tässä pientä miettimisen aihetta vanhan runon muodossa.
Auttamaton Pekka
Kirj. Oiva Paloheimo
Tämä tarina, jonka nyt kerron tästä
on kuvaus Pekasta järkevästä,
hän itsepäinen oli kuin pakana,
mutta pysyi aina sanansa takana.
Sanat poikasen nelivuotiaan
näet myöskin tarkoin punnitaan.
Oli Pekka todella järkevä mies,
ihan kaiken hän ties,
politiikan, tyttöjen laitteet fiinit
ja leivosherkkujen vitamiinit.
Mutta ässä kirjainta kuitenkaan,
hän ei oppinut oikein lausumaan,
tuli sokerista tokeri ja isästä itä,
mutta Pekka ei voinut auttaa sitä.
Oli Pekka nyt äitinsä mukana kirkolla Osuuskaupassa,
kun villakoiran hän näki siellä,
ei sellaisia näe kotikylän tiellä,
niin Pekkakos huudahti: Jellona hui!
Niin että myyjäkin kauhistui.
Pekan äiti nyt lailla äidin parhaan
näin selitti, laps olis joutunut harhaan:
Se on koira lapseni, eikä noin jellonaks
saa sanoa leijonaa.
Te on jellona tokaisi Pekka vain,
voi äitejä tottelemattomain.
Kotimatkalla äiti siis ankarasti
tästä torui Pekkaa kotiportille asti,
kun viimein päättyi se saarnan pito,
niin Pekkakos tuumasi: Aika ito te
jellona sentään olikin.
Voi Äitejä huokaat sinäkin.
Kun Pekkaa pantiin jo nukkumaan
niin äiti puheli murheissaan
nyt taivaan isälle kerro se miten
paha olit päivällä äidille,
ei taivaan isäkään sallia vois
että äidin Pekka noin ilkeä ois.
Heti aamulla äiti siis Pekalta kysyi,
miten ihmeessä mielessäänkin pysyi
tuo pikkujuttu kaiken yötä
vaikka äideillä on niin paljon työtä:
No lapseni, mitä Jumala sanoi,
kun Pekkani häneltä anteeks anoi?
Ylen kirkkaat silmät Pekalla on
ja ne kilpaa kanssa auringon nyt loistivat,
kun Pekka Haukotteli ja vastasi:
Jumala kummatteli titä kovatti,
näin hänen tanovan kuulin:
Kat hattumpaa, ei hattumpaa,
titä jellonakt minäkin entin luulin!
Hyvää jatkoa ja syökäähän mämmiä.
T. Alpo
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tämä on yksi niistä runoista, jotka ovat olleet minulle tie runouteen. Olin pieni koululainen ja mainetta niittänyt Yrjö Jyrinkoski lausui tämän runon koulumme juhlasalissa ja se on jäänyt mieleeni yhtenä elämäni kohokohtana.
Miten hienoa runoutta ja sanomaa ja kerta kerran jälkeen siitä aukeaa uusia kuvia.
Kiitoksia sinulle, kun otit esille.
lapsenmielisesti saamme pitää Jumalaa Rakkaana Isänämme. Läheisenä Isänämme.Ihan omalla tasollamme.
Tämä runo ja kirja, jossa se oli, sattui käteeni kirjastoreissulla.Edessä oli syntymäpäivät ja Pekka, jolle tulin sen lukemaan.
Tämä kertoo osuvasti siitä , että Jumala on meidän tasolla, olimmepa lapsia , aikuisia tai millä tavalla jälkeenjääneitä.Hän puhuu meille kaikille niin , että ymmärrämme häntä.
Irma
Voi että. Siitä on kauan kun alpo tuon runon laittoi tänne. Olen edelleen samaa mieltä tästä runosta.
Kun me nyt kiistellään näistä uskon asioista, aikuisina, tai ainakin olemme olevinamme aikuisia, huomaamme että tosiasiassa lapset ovat paljon lähempänä Jumalaa kuin aikuiset ikinä.
Kannamme mukanamme aikuisten ehdotonta suhtautumista toisinajattelijoihin. Itsekkin syyllistyn siihen.
Minulle usko sinänsä ei ole ongelma vaan ne sivuvaikutukset. Lapset eivät niitä näe, eivätkä osaa edes katsoa, usein vain ovat uskontojen uhreja. Tai tarkemmin sanoen, ovat uhreja tilanteissa joita kutsutaan uskonnollisiksi vaikka eivät olisikaan sellaisia. Uskon varjolla kun tehdään niin paljon pahaa ettei mitään rajaa.
Tuskinpa Pekkakaan välittää siitä minkä uskonnon Jumalan kanssa hän keskusteli. Ei sillä ole väliä, lapselle. Ja näin sen tulisi olla myös aikuisten kesken.
Puhut viisaita sanoja, lapset ovat lähempänä Jumalaa kuin aikuiset. Lapsilla on myös muita mielikuvituskavereita. Mitä sitten ovat aikuiset joilla on mielikuvituskavereita?