Onko vaikea nähdä vikoja omassa lapsessa?

Kummallista mutta ajattelen asiaa juuri päinvastoin, ehkäpä kokemusteni perusteella. Mielestäni se on usein äiti tai isä, joka huomaa, että jotakin on lapsessa vialla ja jos hyvin käy saa apua mutta usein ei saa, ainakaan heti koska vanhempaa ei uskota "turhaa hössötystä tai hätäilyä" ajatellaan.

Lukihäiriötä tmv. emme me vanhemmat näe lapsen vikoina ja on ikävää, jos ammattikasvattajat näin näkevät. Lapset ovat erilaisia ja heillä on erilaiset valmiudet.

On hyvin paljon kiinni siitä, miten mikäkin asia esitetään ja jos on kasvatuksen ammattilainen hänen tulee osata esittää asiansa niin, että maallikkokin ymmärtää ja ymmärtää vielä sen, että apua kannattaa ottaa vastaan.

Se vika ammattiauttajilla usein on, että he eivät kuuntele vastapuolta ja ovat liian tietävinään. TOisaalta taas pidetään hirveän paljon turhia palavereita ja istuntoja, joista ei kukaan hyödey ja asiat eivät etene.

Olen itse myös ammattiauttaja sekä äiti, joten näkökulmaa on kummaltakin puolelta ja tapauksia olen nähnyt laidasta laitaan.

Olen sivusta seurannut erästä sitoutumiskammoista mammanpoikaa. Yksinhuoltajanäidin ainoa lapsi. Isän tavannut ensimmäistä kertaa vasta aivan aikuisena eli täysin mammanpoika. Tiedän asian siksi, että olin aikanaan rakastunut tuohon mammanpoikaan, nykyään olemme enää ystäviä, sillä hän ei kykene ihmissuhteisiin. Vain kevyeen kaveruuteen (kunhan ei liikaa nähdä). Ja saatoin sivusta seurata myös sitä, miten lyhyt romanssimme päättyi. Äitihän siihen suuresti vaikutti. Että sillälailla.

Voi toki olla että omassa piltissään ei niitä vikoja halua huomata, mutta kuten tuossa saitkin vastausta, niin valitettavan usein käy juuri niin että äideistä tulee liian hössöttäviä.

Meillä vanhimmalle pojalle oltiin jo vauvaiässä syöttämässä Ataraxia "saatte tekin vähän olla rauhassa, kun vauva nukkuu sitten vaan"

Tällä lapsella oli paha ihottuma, joka osaltaan teki hänestä levottoman, mutta uskoin ennemmin zyrtekkiin kuin siihen Ataraxiin (joka siis on todella vahva lääke)

Neuvolassa kuulin jatkuvasti siitä, kuinka tein asioita väärin, "kävelytin lasta, vaikka hän ei edes ole siihen kykenevä" Meinasin että hän tarvitsisi velliä iltaisin, koska herää öisin nälkäänsä.. (kun oli eka lapsi, uskoin neuvolaa ja niin syötiin vain korviketta)

Lapsi lähti kävelemään 9kk ikäisenä (äidin vika) ei saa kävellä sen ikäisenä, 1v neuvolassaa lapsi potki palloa kun odoteltiin, neuvola täti totesi "häh, miten se noin tekee"

Tarhassa laspi juoksi aina vanhempien lasten kanssa leikkimään (onneksi oli ihana tarha, siellä ei syyllistetty, siellä tuli neuvolaan vai lähete mahdollisesta AD/HD:stä jota itse olin jo osannut epäillä)

Nyt lapsi on reipas 7 vuotias (saanut lykkäystä koulunalotuksesta, trumaattisen elämänmuutoksen myötä) joka syö lääkettä ylivilkkauteen.

Pikkuveli oli syntymästä saakka erittäin kipeä, taas äiti oli vain hysteerinen, ja kuvitteli kaikkea.. Lastenklinikalla todettiin vauva kuivuneeksi. Tämän jälkeen lääkäriin mentiin enää kodinhoitajan (sossusta) turvin, mutta silloin oli tiukkaa tekstiä "Äiti ei välitä lapsen hyvinvoinnista, lapsi tuotu näytille hoitajan kanssa" (en siis saanut itse aikoja lääkäriin koska ylireagoin)

Tämäkin, nyt 5v lapsi on aivan terve, mutta kuten veljelläänkin, niin takana tämä elämän erittäin traumaattinen tapahtuma (1.5v sitten) Ja molemmat lapset käyvät nyt sitten psykiatrilla, mutta uskon että heistä viellä tulee erittäin Onnellisia Aikuisia =)

Ollaanhan me vanhemmat itsekin oltu koulussa! Itse kävin kouluni 70-80-luvuilla ja perseestä oli se meininki, tuskin on mihinkään muuttunut. Kyllä ne tietää joilla muisti pelaa.

Eipä ole opettaja sellainen auktoriteetti kuin ennen oli koko kylällä.
Nyt lasten vanhemmat sattavat tulla kouluun puolustamaan lapseen kohdistuneita toimia, joista vain lapsi on kotona kertonut.
Koko totuus voi olla täysin erilainen, mutta vanhemmat eivät enää pysty keskustelemaan asiasta, vaan jopa poliisivoimin ajetaan lapsen asiaa.

Opettajilla ei ole todistajia, he tekevät työnsä yksin lasten kanssa luokassa.
Konfliktitilanteissa oppilaan sana on opettajan sanaa vastassa, ja siinä sitä ollaan. Kuka uskoo ketä?

Opettajilta on viety mahdollisuus kurinpitoon, ja nyt he vielä savat pelätä syyteitä omasta käytöksestään.

Rohkea on opettaja, joka uskaltaa ottaa yhteyttä lapsen vanhempiin ja ehdottaa esim. aloittajan mainitsemaa puheopetusta tms. terapiaa. Kun hänet sitten tyrmätään ja suututaan opettajan käytöksestä, oppii opettajakin olemaan puuttumatta. Ei ole varmaankaan miellyttävää nähdä oppilaan kasvavan väärään suuntaan, mutta opettaja ei useinkaan voi mitään.

Itse olen kai jopa inhorealisti lasteni suhteen. Ekana se olen minä, joka on ongelmat huomannut ja alkanut kysellä perään. Paitsi silloin kun ne huomasi opettaja vaikka mitään ei oikeasti ollutkaan..

Kyllä itse ainakin huomaan lasteni viat ja puutteet niin tavoissa kuin luonteissa jne. Onhan ne pakko huomata jos aikoo niistä keskivertokansalaisia saada aikaiseksi. Toteutus ei sitten aina olekkaan niin kovin helppoa...

Tosin olenpahan tässä matkan varrella ollut se hankala ja vaikea vanhempi kun en ole toiminut niin kuin olisi haluttu. Onneksi en.. Joskus miettii sitäkin, että jos olisi tehnyt toisin niin mitähän sitten? Onneksi ratkaisut on olleet tähän asti oikeita.

Yksi pahimmista taisteluista oli kun lapsen luokalleen jääntiä pohdittiin. Tai se jo päätettiinkin ja sitä sitten työstin aika lailla ja se ahdisti ihan kamalasti! Eipä helpottanut se, että oli sitä puhuttu jo aiemminkin ja silloin siihen ei suostuttu tai se, että sukulaispoika oli jo jäänyt pari vuotta aiemmin. Nehän vain pahensi tilannetta! Olinko tehnyt ekalla kerralla väärin kun en suostunut? Aina olin sitä sukulaispoikaakin pitänyt tyhmänä ja kotonaan ne ei välittänyt saati huomannut mitään ja niiden lapsissa ei ollut muka mitään vikaa silloin tai koskaan.. Kun olin sinut asian kanssa päädyttiinkin siihen, että lapsi ei jää luokalleen. Vähän meni asennoituessa uudelleen!

Ehkä meillä on tavallaan siunaus se, että on yksi jolla asiat ei mene ihan putkeen. Silloin osaa arvostaa sitä kun toisilla menee ja etenkin sitä kun tällä lapsella menee! Ja osaan olla ylen kiitollinen siitä, että kohdallemme on osunut aina niin ihania ihmisiä avuksi ja tueksi sekä joiden ammattitaitoa lapsemme on saanut hyödyntää! Se on ollut enemmän kuin hyvää tuuria!