Vakoileminen ei ole ilmaista puuhaa vaan vakoojille pitää maksaa. Yhdysvaltain ydinasesalaisuuksien vuotaminen Neukkulaan sisältää eräitä mielenkiintoisia yhteyksiä kansainvälisiin pankkiiripiireihin.
http://www.jewishtribalreview.org/spieslink.htm
http://www.jewishtribalreview.org/spieslink.htm
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kirjan mukaan Victor Rothschild oli mukana tässä vakoiluoperaatiossa.
http://users.cyberone.com.au/myers/perry.html
Eikö jokainen vakoilija ole petollinen jollekin taholle.
cccccccccccccccccccccccccc
väittänyt ,että seteliselkärankaiset myyvät tarvittaessa vaikka isoäitinsä. Mitä uutta siinä on.
näille meidän kaikille vähäosaisille. Kaiketi se olisi edullisinta yhteiskunnan kannalta sulkea kaikkinainen pohjasakka molemmilta laidoilta johonkin suljettuun tilaan, mutta olisiko se kaikkien kuuluttamaa demokratiaa. Kieltämättä sitä tulee miettineeksi välillä rotuhygienian hyviä puolia.
Stellapolariksen jälkipyykkiä. Atomivakoojien tuhoksi. Avaisana - Venona.
Suomen tiedustelu auttoi selvittämään "kylmän sodan suurimman salaisuuden"
Tunnettu brittiläinen tietokirjailija, tiedusteluaiheisiin erikoistunut Nigel West (Rupert Allason) lupaa uuden kirjansa alaotsikon mukaisesti kertoa "kylmän sodan suurimmasta salaisuudesta". Se on lyhyesti sanoen seuraava.
Liittoutuneet seurasivat Suomen ja Japanin tiedusteluyhteistyötä ja avasivat syksyllä 1942 salasähkeen, josta ilmeni, että suomalaiset osasivat murtaa Neuvostoliiton koodeja ja olivat antaneet aineistoa myös japanilaisille. Sitä oli päätynyt saksalaistenkin käsiin.
Suomalaisille oli työssä apua koodikirjoista, jotka he ottivat Neuvostoliiton Petsamon-konsulaatista 22. kesäkuuta 1941, juuri ennen jatkosodan syttymistä. Venäläiset eivät ehtineet polttaa kaikkia salaisimpia papereitaan konsulaatin uunissa.
Westin mukaan "Petsamon dokumentteihin" kuului neljä osin palanutta kirjaa: diplomaattikoodi kod-26, NKVD:n (tiedustelupalvelun) Pobeda-koodi, (sotilastiedustelun) GRU:n koodi ja laivaston GRU:n koodi. Lisäksi suomalaiset saivat kuulemma "taistelukentältä" 1941 ainakin yhden NKVD:n rajavartioston koodikirjan.
Suomalaisten menestyksen rohkaisemina liittoutuneet yrittivät itse ryhtyä avaamaan kokoamiaan Neuvostoliiton salasähkeitä. Britanniassa perustettiin sitä varten erikoisyksikkö helmikuun alussa 1943.
Myöhemmin työhön saatiin apua suomalaisilta mutkan kautta. Ensinnäkin Suomen radiotiedustelun Stella Polaris -operaatioon osallistuneet upseerit myivät aineistoaan Tukholmassa vuoden 1944 lopulla, ja sitä joutui myös brittien ja amerikkalaisten käsiin. Mitä suomalaisilta tarkkaan ottaen ostettiin, siitä West ei tunnu olevan täysin selvillä.
Toiseksi länsiliittoutuneiden erikoisryhmä löysi ja takavarikoi huhtikuussa 1945 itäisessä Saksassa sijaitsevasta linnasta natsien tiedustelukätkön juuri ennen kuin neuvostojoukot vyöryivät paikkakunnalle. Asiakirjojen joukossa oli suomalaisilta saadun "Petsamon koodikirjan" kod-26:n kopio.
Sähkeiden murtaminen kehittyi vuosien mittaan laajaksi brittiläis-amerikkalaiseksi yhteishankkeeksi, jolle 1961 annettiin peitenimi Venona. Työ oli hidasta ja vaivalloista, koska tietokoneita ei aluksi ollut. Ensimmäiset läpimurrot tehtiin sodan lopulla, ja 1946 huomattiin, että diplomaattisähkeiksi luullut viestit olivatkin NKVD:n sanomia Moskovasta ja Moskovaan.
Noin 35 vuoden aikana Venona-ohjelma tutki 750000 salasähkettä vuosilta 1940-48, onnistui avamaan kokonaan tai osittain tuhansia ja kävi läpi kaksi miljoonaa viestiä löytääkseen kaksoiskappaleita; NKVD oli nimittäin syyllistynyt huolimattomuuteen ja käyttänyt joskus kahdesti samoja kertakäyttösifferilehtiä.
Huippusalainen ohjelma päättyi vasta syksyllä 1980, jolloin käytiin läpi NKVD:n Tukholman-sähkeet.
Näin lännen vastavakoilulle avautui Westin mukaan "fasinoiva" näkymä neuvostotiedustelun toimintatapoihin ja paljastui satoja länsimaissa toimineita "myyriä". Noin 300 agenttia Britanniassa ja Yhdysvalloissa on hänen mukaansa yhä tunnistamatta.
Venona paljasti muun muassa, että Yhdysvaltain tiedustelupalvelu OSS oli perusteellisesti solutettu, samoin Manhattan-ydintutkimusohjelma. Agentit välittivät tietoa useista ministeriöistä, muun muassa Pentagonista ja Yhdysvaltain ja Britannian ulkoministeriöistä. Monet paljastuneet agentit olivat USA:n kommunistipuolueen jäseniä.
Atomivakooja Klaus Fuchs oli ensimmäinen agentti, joka paljastui Venona-papereista. Hän murtui kuulusteluissa tietämättä, että todisteet oli saatu pelkästään Venonan avulla.
Brittidiplomaatti Donald Maclean pakeni itään, kun häntä odotti samanlainen kuulustelu. "Kim" Philby loikkasi Neuvostoliittoon 1963 juuri ennen kuin Venona olisi paljastanut hänet lopullisesti.
Jo varsin varhain CIA ja liittovaltion poliisi FBI saivat Venonan avulla tietää, että Julius Rosenberg oli atomivakoojien verkon keskushenkilöitä. Rosenbergin salanimi sähkeissä oli Antenna ja sitten Liberal. Hänet ja hänen puolisonsa Ethel teloitettiin sähkötuolissa 1953 - vaimo sen takia, että hän oli tiennyt miehensä toiminnasta.
Rosenbergin verkoston merkittäväksi sanottu jäsen, tutka-asiantuntija Joel Barr muutti Suomeen, eikä FBI:n käsi ulottunut häneen. Atomitutkija Bruno Pontecorvo loikkasi Helsingin kautta 1950 ennen kuin häntä osattiin vakavasti epäillä.
Tunnettuja henkilöitä, joille NKVD oli antanut agenttinimet, olivat apulaisulkoministeri Alger Hiss, toinen valtiovarainministeri Harry Dexter White, Rooseveltin Valkoisen talon neuvonantaja Laughlin Currie, The Nation -lehden päätoimittaja Isadore Stone ja atomitutkija J. Robert Oppenheimer. Etenkin viimeksi mainitun osuus vakoiluun jää epäselväksi, vaikka kenraali Pavel Sudoplatovkin leimaa hänet muistelmakirjassaan.
Venona oli tiukasti varjeltu salaisuus, eikä yhdessäkään oikeudenkäynnissä milloinkaan paljastettu, mistä tiedot oli saatu. Niinpä monista syytteistä oli luovuttava, ja epäillyt vain erotettiin työpaikoistaan - ja pantiin tietysti tiukkaan seurantaan.
Monet muuttivat Yhdysvalloista ulkomaille.
Sivumennen amerikkalaisille paljastui myös, ettei suomalaisten hyvin tietämä Boris Jartsev ollut Tukholmassa NKVD-aseman päällikkö vaan vaimonsa Zojan alainen.
Kaikkea eivät amerikkalaisetkaan osanneet. Esimerkiksi yhdessä sähkeessä ollut sana Tikkakoski - suomalainen asetehdas - avautui koodinmurtajien käsissä muotoon Gikkangski.
Sivutuotteena Westin kirja tarjoaa englanninkieliselle lukijakunnalle ehkä täydellisimmän selvityksen Stella Polaris -operaatiosta. Hämmästyttävää kyllä, melkein kaikki suomalaiset nimetkin on kirjoitettu oikein.
Kirjan tässä osassa ei sinänsä ole paljon uutta niille, jotka ovat lukeneet vaikkapa Erkki Palen ja Reijo Ahtokarin kirjat Suomen radiotiedustelusta. Westin kirja vain tarjoilee samat asiat luettavammassa ja pitemmälle jalostetussa muodossa - senhän brittiläiset kustantamot ja kirjailijat osaavat.
Pale on muuten kirjoittanut, ettei hän ymmärrä, mikä Neuvostoliiton koodikirja olisi muka myyty Tukholmassa - ja hän oli sentään itse kauppamiesten joukossa. Kenraali Raimo Heiskanen ei Stella Polaris -historiikissaan usko, että "USA:n tiedustelun arkistoissa olisi säilytetty" Suomesta saatuja salaisuuksia.
On erikoista, ettei kumpikaan kommentoi lännessä moneen kertaan julkaistua kertomusta Petsamon konsulaatista.
Jukka Rislakki
Tietoa Venonasta ja NSA:n avaamia sähkeitä netissä: www.nsa.gov
http://en.wikipedia.org/wiki/Venona_project
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Murtautuminen Neuvostoliiton sähkeisiin/HS20001229SI1KU03jvx
Venona avainsanana ja Stellapolaris johtavat jopa atomivakooja pariskunnan Rosenbergien jäljille.
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Murtautuminen Neuvostoliiton sähkeisiin/HS20001229SI1KU03jvx
Murtautuminen Neuvostoliiton sähkeisiin
Suomen tiedustelu auttoi selvittämään "kylmän sodan suurimman salaisuuden"
Noin 300 idän agenttia on Westin mukaan yhä tunnistamatta.
Tunnettu brittiläinen tietokirjailija, tiedusteluaiheisiin erikoistunut Nigel West (Rupert Allason) lupaa uuden kirjansa alaotsikon mukaisesti kertoa "kylmän sodan suurimmasta salaisuudesta". Se on lyhyesti sanoen seuraava.
Liittoutuneet seurasivat Suomen ja Japanin tiedusteluyhteistyötä ja avasivat syksyllä 1942 salasähkeen, josta ilmeni, että suomalaiset osasivat murtaa Neuvostoliiton koodeja ja olivat antaneet aineistoa myös japanilaisille. Sitä oli päätynyt saksalaistenkin käsiin.
Suomalaisille oli työssä apua koodikirjoista, jotka he ottivat Neuvostoliiton Petsamon-konsulaatista 22. kesäkuuta 1941, juuri ennen jatkosodan syttymistä. Venäläiset eivät ehtineet polttaa kaikkia salaisimpia papereitaan konsulaatin uunissa.
Westin mukaan "Petsamon dokumentteihin" kuului neljä osin palanutta kirjaa: diplomaattikoodi kod-26, NKVD:n (tiedustelupalvelun) Pobeda-koodi, (sotilastiedustelun) GRU:n koodi ja laivaston GRU:n koodi. Lisäksi suomalaiset saivat kuulemma "taistelukentältä" 1941 ainakin yhden NKVD:n rajavartioston koodikirjan.
Suomalaisten menestyksen rohkaisemina liittoutuneet yrittivät itse ryhtyä avaamaan kokoamiaan Neuvostoliiton salasähkeitä. Britanniassa perustettiin sitä varten erikoisyksikkö helmikuun alussa 1943.
Myöhemmin työhön saatiin apua suomalaisilta mutkan kautta. Ensinnäkin Suomen radiotiedustelun Stella Polaris -operaatioon osallistuneet upseerit myivät aineistoaan Tukholmassa vuoden 1944 lopulla, ja sitä joutui myös brittien ja amerikkalaisten käsiin. Mitä suomalaisilta tarkkaan ottaen ostettiin, siitä West ei tunnu olevan täysin selvillä.
Toiseksi länsiliittoutuneiden erikoisryhmä löysi ja takavarikoi huhtikuussa 1945 itäisessä Saksassa sijaitsevasta linnasta natsien tiedustelukätkön juuri ennen kuin neuvostojoukot vyöryivät paikkakunnalle. Asiakirjojen joukossa oli suomalaisilta saadun "Petsamon koodikirjan" kod-26:n kopio.
Sähkeiden murtaminen kehittyi vuosien mittaan laajaksi brittiläis-amerikkalaiseksi yhteishankkeeksi, jolle 1961 annettiin peitenimi Venona. Työ oli hidasta ja vaivalloista, koska tietokoneita ei aluksi ollut. Ensimmäiset läpimurrot tehtiin sodan lopulla, ja 1946 huomattiin, että diplomaattisähkeiksi luullut viestit olivatkin NKVD:n sanomia Moskovasta ja Moskovaan.
Noin 35 vuoden aikana Venona-ohjelma tutki 750000 salasähkettä vuosilta 1940-48, onnistui avamaan kokonaan tai osittain tuhansia ja kävi läpi kaksi miljoonaa viestiä löytääkseen kaksoiskappaleita; NKVD oli nimittäin syyllistynyt huolimattomuuteen ja käyttänyt joskus kahdesti samoja kertakäyttösifferilehtiä.
Huippusalainen ohjelma päättyi vasta syksyllä 1980, jolloin käytiin läpi NKVD:n Tukholman-sähkeet.
Näin lännen vastavakoilulle avautui Westin mukaan "fasinoiva" näkymä neuvostotiedustelun toimintatapoihin ja paljastui satoja länsimaissa toimineita "myyriä". Noin 300 agenttia Britanniassa ja Yhdysvalloissa on hänen mukaansa yhä tunnistamatta.
Venona paljasti muun muassa, että Yhdysvaltain tiedustelupalvelu OSS oli perusteellisesti solutettu, samoin Manhattan-ydintutkimusohjelma. Agentit välittivät tietoa useista ministeriöistä, muun muassa Pentagonista ja Yhdysvaltain ja Britannian ulkoministeriöistä. Monet paljastuneet agentit olivat USA:n kommunistipuolueen jäseniä.
Atomivakooja Klaus Fuchs oli ensimmäinen agentti, joka paljastui Venona-papereista. Hän murtui kuulusteluissa tietämättä, että todisteet oli saatu pelkästään Venonan avulla.
Brittidiplomaatti Donald Maclean pakeni itään, kun häntä odotti samanlainen kuulustelu. "Kim" Philby loikkasi Neuvostoliittoon 1963 juuri ennen kuin Venona olisi paljastanut hänet lopullisesti.
Jo varsin varhain CIA ja liittovaltion poliisi FBI saivat Venonan avulla tietää, että Julius Rosenberg oli atomivakoojien verkon keskushenkilöitä. Rosenbergin salanimi sähkeissä oli Antenna ja sitten Liberal. Hänet ja hänen puolisonsa Ethel teloitettiin sähkötuolissa 1953 - vaimo sen takia, että hän oli tiennyt miehensä toiminnasta.
Rosenbergin verkoston merkittäväksi sanottu jäsen, tutka-asiantuntija Joel Barr muutti Suomeen, eikä FBI:n käsi ulottunut häneen. Atomitutkija Bruno Pontecorvo loikkasi Helsingin kautta 1950 ennen kuin häntä osattiin vakavasti epäillä.
Tunnettuja henkilöitä, joille NKVD oli antanut agenttinimet, olivat apulaisulkoministeri Alger Hiss, toinen valtiovarainministeri Harry Dexter White, Rooseveltin Valkoisen talon neuvonantaja Laughlin Currie, The Nation -lehden päätoimittaja Isadore Stone ja atomitutkija J. Robert Oppenheimer. Etenkin viimeksi mainitun osuus vakoiluun jää epäselväksi, vaikka kenraali Pavel Sudoplatovkin leimaa hänet muistelmakirjassaan.
Venona oli tiukasti varjeltu salaisuus, eikä yhdessäkään oikeudenkäynnissä milloinkaan paljastettu, mistä tiedot oli saatu. Niinpä monista syytteistä oli luovuttava, ja epäillyt vain erotettiin työpaikoistaan - ja pantiin tietysti tiukkaan seurantaan.
Monet muuttivat Yhdysvalloista ulkomaille.
Sivumennen amerikkalaisille paljastui myös, ettei suomalaisten hyvin tietämä Boris Jartsev ollut Tukholmassa NKVD-aseman päällikkö vaan vaimonsa Zojan alainen.
Kaikkea eivät amerikkalaisetkaan osanneet. Esimerkiksi yhdessä sähkeessä ollut sana Tikkakoski - suomalainen asetehdas - avautui koodinmurtajien käsissä muotoon Gikkangski.
Sivutuotteena Westin kirja tarjoaa englanninkieliselle lukijakunnalle ehkä täydellisimmän selvityksen Stella Polaris -operaatiosta. Hämmästyttävää kyllä, melkein kaikki suomalaiset nimetkin on kirjoitettu oikein.
Kirjan tässä osassa ei sinänsä ole paljon uutta niille, jotka ovat lukeneet vaikkapa Erkki Palen ja Reijo Ahtokarin kirjat Suomen radiotiedustelusta. Westin kirja vain tarjoilee samat asiat luettavammassa ja pitemmälle jalostetussa muodossa - senhän brittiläiset kustantamot ja kirjailijat osaavat.
Pale on muuten kirjoittanut, ettei hän ymmärrä, mikä Neuvostoliiton koodikirja olisi muka myyty Tukholmassa - ja hän oli sentään itse kauppamiesten joukossa. Kenraali Raimo Heiskanen ei Stella Polaris -historiikissaan usko, että "USA:n tiedustelun arkistoissa olisi säilytetty" Suomesta saatuja salaisuuksia.
On erikoista, ettei kumpikaan kommentoi lännessä moneen kertaan julkaistua kertomusta Petsamon konsulaatista.
Jukka Rislakki
MURTAUTUMINEN NL SÄHKEISIIN
http://www.iltasanomat.fi/uutiset/ulkomaat/uutinen.asp?id=1448869
Rosenbergin verkoston merkittäväksi sanottu jäsen, tutka-asiantuntija Joel
Barr muutti Suomeen, eikä FBI:n käsi ulottunut häneen. Atomitutkija Bruno
Pontecorvo loikkasi Helsingin kautta 1950 ennen kuin häntä osattiin vakavasti
epäillä.
Här är några gamla artiklar från HS (av Jukka Rislakki) som handlar om Stella
Polaris.
Matti
Murtautuminen Neuvostoliiton sähkeisiin
Suomen tiedustelu auttoi
selvittämään "kylmän sodan
suurimman salaisuuden"
Noin 300 idän agenttia on
Westin mukaan yhä tunnistamatta
Nigel West: Venona. The Greatest Secret of The Cold War. HarperCollins. 384 s.
Tunnettu brittiläinen tietokirjailija, tiedusteluaiheisiin erikoistunut Nigel
West (Rupert Allason) lupaa uuden kirjansa alaotsikon mukaisesti kertoa
"kylmän sodan suurimmasta salaisuudesta". Se on lyhyesti sanoen seuraava.
Liittoutuneet seurasivat Suomen ja Japanin tiedusteluyhteistyötä ja avasivat
syksyllä 1942 salasähkeen, josta ilmeni, että suomalaiset osasivat murtaa
Neuvostoliiton koodeja ja olivat antaneet aineistoa myös japanilaisille. Sitä
oli päätynyt saksalaistenkin käsiin.
Suomalaisille oli työssä apua koodikirjoista, jotka he ottivat Neuvostoliiton
Petsamon-konsulaatista 22. kesäkuuta 1941, juuri ennen jatkosodan syttymistä.
Venäläiset eivät ehtineet polttaa kaikkia salaisimpia papereitaan konsulaatin
uunissa.
Westin mukaan "Petsamon dokumentteihin" kuului neljä osin palanutta kirjaa:
diplomaattikoodi kod-26, NKVD:n (tiedustelupalvelun) Pobeda-koodi,
(sotilastiedustelun) GRU:n koodi ja laivaston GRU:n koodi. Lisäksi suomalaiset
saivat kuulemma "taistelukentältä" 1941 ainakin yhden NKVD:n rajavartioston
koodikirjan.
Suomalaisten
menestyksen rohkaisemina liittoutuneet yrittivät itse ryhtyä avaamaan
kokoamiaan Neuvostoliiton salasähkeitä. Britanniassa perustettiin sitä varten
erikoisyksikkö helmikuun alussa 1943.
Myöhemmin työhön saatiin apua suomalaisilta mutkan kautta. Ensinnäkin Suomen
radiotiedustelun Stella Polaris -operaatioon osallistuneet upseerit myivät
aineistoaan Tukholmassa vuoden 1944 lopulla, ja sitä joutui myös brittien ja
amerikkalaisten käsiin. Mitä suomalaisilta tarkkaan ottaen ostettiin, siitä
West ei tunnu olevan täysin selvillä.
Toiseksi länsiliittoutuneiden erikoisryhmä löysi ja takavarikoi huhtikuussa
1945 itäisessä Saksassa sijaitsevasta linnasta natsien tiedustelukätkön juuri
ennen kuin neuvostojoukot vyöryivät paikkakunnalle. Asiakirjojen joukossa oli
suomalaisilta saadun "Petsamon koodikirjan" kod-26:n kopio.
Sähkeiden murtaminen kehittyi vuosien mittaan laajaksi brittiläisamerikkalaiseksi
yhteishankkeeksi, jolle 1961 annettiin peitenimi Venona. Työ
oli hidasta ja vaivalloista, koska tietokoneita ei aluksi ollut. Ensimmäiset
läpimurrot tehtiin sodan lopulla, ja 1946 huomattiin, että
diplomaattisähkeiksi luullut viestit olivatkin NKVD:n sanomia Moskovasta ja
Moskovaan.
Noin 35 vuoden
aikana Venona-ohjelma tutki 750000 salasähkettä vuosilta 1940-48, onnistui
avamaan kokonaan tai osittain tuhansia ja kävi läpi kaksi miljoonaa viestiä
löytääkseen kaksoiskappaleita; NKVD oli nimittäin syyllistynyt
huolimattomuuteen ja käyttänyt joskus kahdesti samoja
kertakäyttösifferilehtiä.
Huippusalainen ohjelma päättyi vasta syksyllä 1980, jolloin käytiin läpi
NKVD:n Tukholman-sähkeet.
Näin lännen vastavakoilulle avautui Westin mukaan "fasinoiva" näkymä
neuvostotiedustelun toimintatapoihin ja paljastui satoja länsimaissa
toimineita "myyriä". Noin 300 agenttia Britanniassa ja Yhdysvalloissa on hänen
mukaansa yhä tunnistamatta.
Venona paljasti muun muassa, että Yhdysvaltain tiedustelupalvelu OSS oli
perusteellisesti solutettu, samoin Manhattan-ydintutkimusohjelma. Agentit
välittivät tietoa useista ministeriöistä, muun muassa Pentagonista ja
Yhdysvaltain ja Britannian ulkoministeriöistä. Monet paljastuneet agentit
olivat USA:n kommunistipuolueen jäseniä.
Atomivakooja Klaus Fuchs oli ensimmäinen agentti, joka paljastui Venonapapereista.
Hän murtui kuulusteluissa tietämättä, että todisteet oli saatu
pelkästään Venonan avulla.
Brittidiplomaatti Donald Maclean pakeni itään, kun häntä odotti samanlainen
kuulustelu. "Kim" Philby loikkasi Neuvostoliittoon 1963 juuri ennen kuin
Venona olisi paljastanut hänet lopullisesti.
Jo varsin varhain
CIA ja liittovaltion poliisi FBI saivat Venonan avulla tietää, että Julius
Rosenberg oli atomivakoojien verkon keskushenkilöitä. Rosenbergin salanimi
sähkeissä oli Antenna ja sitten Liberal. Hänet ja hänen puolisonsa Ethel
teloitettiin sähkötuolissa 1953 - vaimo sen takia, että hän oli tiennyt
miehensä toiminnasta.
Rosenbergin verkoston merkittäväksi sanottu jäsen, tutka-asiantuntija Joel
Barr muutti Suomeen, eikä FBI:n käsi ulottunut häneen. Atomitutkija Bruno
Pontecorvo loikkasi Helsingin kautta 1950 ennen kuin häntä osattiin vakavasti
epäillä.
Tunnettuja henkilöitä, joille NKVD oli antanut agenttinimet, olivat
apulaisulkoministeri Alger Hiss, toinen valtiovarainministeri Harry Dexter
White, Rooseveltin Valkoisen talon neuvonantaja Laughlin Currie, The Nation -
lehden päätoimittaja Isadore Stone ja atomitutkija J. Robert Oppenheimer.
Etenkin viimeksi mainitun osuus vakoiluun jää epäselväksi, vaikka kenraali
Pavel Sudoplatovkin leimaa hänet muistelmakirjassaan.
Venona oli tiukasti
varjeltu salaisuus, eikä yhdessäkään oikeudenkäynnissä milloinkaan
paljastettu, mistä tiedot oli saatu. Niinpä monista syytteistä oli luovuttava,
ja epäillyt vain erotettiin työpaikoistaan - ja pantiin tietysti tiukkaan
seurantaan.
Monet muuttivat Yhdysvalloista ulkomaille.
Sivumennen amerikkalaisille paljastui myös, ettei suomalaisten hyvin tietämä
Boris Jartsev ollut Tukholmassa NKVD-aseman päällikkö vaan vaimonsa Zojan
alainen.
Kaikkea eivät amerikkalaisetkaan osanneet. Esimerkiksi yhdessä sähkeessä ollut
sana Tikkakoski - suomalainen asetehdas - avautui koodinmurtajien käsissä
muotoon Gikkangski.
Sivutuotteena
Westin kirja tarjoaa englanninkieliselle lukijakunnalle ehkä täydellisimmän
selvityksen Stella Polaris -operaatiosta. Hämmästyttävää kyllä, melkein kaikki
suomalaiset nimetkin on kirjoitettu oikein.
Kirjan tässä osassa ei sinänsä ole paljon uutta niille, jotka ovat lukeneet
vaikkapa Erkki Palen ja Reijo Ahtokarin kirjat Suomen radiotiedustelusta.
Westin kirja vain tarjoilee samat asiat luettavammassa ja pitemmälle
jalostetussa muodossa - senhän brittiläiset kustantamot ja kirjailijat
osaavat.
Pale on muuten kirjoittanut, ettei hän ymmärrä, mikä Neuvostoliiton koodikirja
olisi muka myyty Tukholmassa - ja hän oli sentään itse kauppamiesten joukossa.
Kenraali Raimo Heiskanen ei Stella Polaris -historiikissaan usko, että "USA:n
tiedustelun arkistoissa olisi säilytetty" Suomesta saatuja salaisuuksia.
On erikoista, ettei kumpikaan kommentoi lännessä moneen kertaan julkaistua
kertomusta Petsamon konsulaatista.
Jukka Rislakki
Tietoa Venonasta ja NSA:n avaamia sähkeitä netissä: www.nsa.gov
Kuvateksti: Sähkeiden murtaminen kehittyi vähitellen laajaksi brittiläisamerikkalaiseksi
yhteishankkeeksi, jolle 1961 annettiin peitenimi Venona. -
Kuvassa amerikkalaisia koodinmurtajia sodanaikaisine laitteineen.
Operaatio Venona
Yhdysvaltain tiedustelupalvelu avasi vaikeita Neuvostoliiton salasanomia
suomalaisten kautta saatujen papereiden avulla
Jukka Rislakki
Pekka Vuori, piirros
Yhdysvaltain tiedustelupalvelu on vuosikymmenien ponnistelujen jälkeen
onnistunut "avaamaan" joukon erittäin vaikeita Neuvostoliiton salasanomia.
Työssä oli apua papereista, joita suomalaiset takavarikoivat venäläisiltä
sodan aikana. Osa avatuista viesteistä sivuaa Suomen asioita.
Kansallinen turvallisuusvirasto NSA antoi avausoperaatiolle nimen Venona.
Helsingin Sanomat sai NSA:lta pahvilaatikollisen - ensimmäiset lähes 1500
liuskaa - avattuja salasanomia, kun niistä tuli julkisia keväällä.
Historioitsijat ovat jo vuosia vaatineet papereita käyttöönsä.
Avatut sanomat ovat niitä, joita Yhdysvaltain vastavakoilu nappasi vuoden 1946
loppuun mennessä. Neuvostoliiton tiedustelupalvelu KGB (tunnettiin nimillä
NKVD, NKGB ja MGB), sotilastiedustelu GRU ja diplomaatit lähettivät niitä
kentältä Moskovaan ja toisin päin.
Tuolloin amerikkalaisilla ei ollut aavistustakaan viestien luonteesta ja
sisällöstä. Ne "avautuivat" hyvin hitaasti, viimeiset vasta 1970-luvulla.
Useimmissa sanomissa on vieläkin ammottavia aukkoja ja arvauksia, ja toisaalta
NSA on pyyhkinyt yli nimiä, joita se ei halua julkistaa.
NSA:n mukaan avatuista viesteistä oli "valtavasti" hyötyä liittovaltion
poliisille FBI:lle, kun se tutki atomivakoilua Yhdysvalloissa. Tätä vakoilua
johti Leonid Kvasnikov, salanimeltään ANTON. Tärkeimmät sähkeet oli osoitettu
PETROV:lle, joka oli itse Lavrenti Berija tai hänen alaisensa V. N. Merkulov.
Rosenbergit
esitellään
atomivakoojina
Venona-paperit auttavat selittämään, miksi Yhdysvallat teloitti 1953
sähkötuolissa amerikanjuutalaisen pariskunnan Ethel ja Julius Rosenbergin.
Rosenberg eli LIBERAL esiintyy neuvostotiedustelun sanomissa, jotka
käsittelevät atomitutkimusta Los Alamosissa ja vakoojien kontakteja.
LIBERAL:n todetaan "edistyvän valokuvaamisessa", ja erään sähkeen mukaan hänen
vaimonsa on 29-vuotias Ethel-niminen nainen. Koko joukko muiden atomivakoojien
peitenimiä jäi selvittämättä.
Sähkeissä on viittauksia yli 200 agenttiin. Venona johti Neuvostoliiton
menestyksekkäimmän vakoojarenkaan paljastumiseen, viisikon, jonka tunnetuin
jäsen oli Harold "Kim" Philby. Ensin ymmärrettiin, että salasähkeissä
esiintynyt ahkera ja arvokas agentti GOMER (Homeros) oli Philbyn ystävä,
brittidiplomaatti Donald Maclean.
Brittien yhdysmiehenä Washingtonissa 1949-51 Philby pystyi viran puolesta
seuraamaan Venonan edistymistä ja varoittamaan neuvostoliittolaisia.
Sähkeissä on pitkiä matemaattisia kaavojakin ja useita viittauksia
saksalaissyntyisen tohtorin Klaus Fuchsin hankkimiin arvokkaisiin tietoihin.
Fuchs vangittiin 1950 ja tunnusti osallistuneensa atomivakoiluun.
Sen sijaan ALES, joka oli NSA:n päättelyn mukaan ulkoministeriön virkailija
Alger Hiss, kiisti loppuun asti toimittaneensa tietoja GRU:lle. Hän päätyi
silti vankilaan.
Venäläiset kirjoittivat salaisimmat viestinsä niin, että sana tai virke ja
joskus kirjainkin korvattiin viisinumeroisella luvulla, joka otettiin
koodikirjasta. Sitten lähettäjä lisäsi yhteenlaskulla lukuun viiden numeron
sarjan. Sen hän sai satunnaislukuja sisältävästä "kertakäyttölehtiöstä",
jollaisia oli KGB:n keskuksessa ja ulkomaanasemilla.
Tuloksena on sifferi, jota on mahdoton murtaa. Joskus, varsinkin sodan
lopulla, joitakin kertakäyttölehtiä kuitenkin käytettiin määräysten
vastaisesti useammin kuin kerran.
Rike helpotti myöhemmin amerikkalaisten avaustyötä. Lisäksi he saivat käsiinsä
myös selväkielisen version jostain sanomasta. Vuonna 1945 Kanadassa loikannut
GRU-teknikko Igor Guzenko antoi lisätietoa vakoilutekniikasta.
Eri maiden koodeissa oli usein myös "jatkuvuutta", ja Neuvostoliitonkin
vanhoista koodikirjoista saattoi olla apua, kun vastapuoli yritti selvittää
sen uusia koodeja.
"Suomalaisen"
koodikirjan
arvoitus
Saksalaisten vallattua Neuvostoliiton Petsamon-konsulaatin 22. kesäkuuta 1941
suomalaiset saivat käsiinsä koodikirjan, jota venäläiset eivät ehtineet
tuhota. Kerrotaan, että osin palaneesta kirjasta puuttuivat kokonaan kkirjaimella
alkavat koodisanat. Sen sijaan siinä olivat koodinumerot eräille
radioviestien yleisille ohjetermeille.
Vaikka Moskova sai agenteiltaan jo 1941 varoituksen, että koodikirja oli
joutunut vääriin käsiin, sen käyttämistä ilmeisesti jatkettiin. NSA:n mukaan
siitä luovuttiin 1944.
NSA kertoo nyt pystyneensä tekemään "läpimurron" ilman tätä tai mitään
muutakaan koodikirjaa. Osin tuhoutuneen kirjan hyödyllisyys huomattiin
kuulemma vasta kesken Venona-työn, ja se oli apuna vuodesta 1953 alkaen,
jolloin kaikista "auki" saaduista sähkeistä useimmat oli jo selvitetty.
"Siihen asti avaaminen oli pelkkää pienenä ryhmänä pitkiä päiviä tekevien
tutkijoiden, naisten ja miesten, hikeä, työtä ja päättelyä", NSA kertoo.
Mutta miten kirja joutui amerikkalaisten käsiin?
Historiantutkijat ja tutkivat journalistit ovat lukuisissa teoksissa
kertoneet, että Venona-työssä auttoi koodikirja, jonka suomalaiset upseerit
myivät Yhdysvaltain tiedustelupalvelulle OSS:lle Ruotsissa 1944. Ostaja olisi
ollut amerikansuomalainen OSS-pomo Wilho Tikander.
Tähän tapaan Venonaa ovat kuvailleet esimerkiksi Bradley Smith: The Shadow
Warriors (1983), Wrigth-Greengrass: Vakoojasieppari (1987), Andrew-Gordievski:
KGB (1990), Costello-Tsarev: Deadly Illusions (1993) ja Sudoplatov: Stalinin
erikoistehtävissä (1994).
Smith, jonka lähteinä näyttävät olevan OSS:n asiakirjat, kirjoittaa, että
"joulukuun alussa 1944 OSS/Tukholma osti 1500 sivua neuvostomateriaalia ja
koodiavaimia Suomen edustajilta". Smithin mukaan paketissa oli yksi
sotilaallinen ja kolme diplomaattikoodia.
Entinen radiotiedustelu-upseeri Erkki Pale ei kirjassaan Totuus Stella
Polariksesta (1994) jostain syystä pohdi sellaista mahdollisuuttakaan, että
suomalaiset olisivat myyneet amerikkalaisille jotain Petsamosta saatua.
Pale pitää "ainoana mahdollisuutena", että Smith viittaa päämajan
tiedusteluosaston Saadun tiedon mukaan -ilmoituksiin, jotka sisälsivät noin
1500 avatun Neuvostoliiton sotilaallisen radiosanoman tekstit. Eversti Reino
Hallamaa saattoi hänen mukaansa toimittaa kopiot Ruotsiin.
Erikoiselta tuntuu myös kenraali Raimo Heiskasen päätelmä suomalaispapereista
(Stella Polaris, 1994): "Ei ole mitään perustetta sille, että USA:n
tiedustelun arkistoissa olisi säilytetty (. . .) asiakirjoja, jotka koskevat
Neuvostoliittoa."
Tukholmassa työskennelleen japanilaisen vakoojakenraalin Makoto Onoderan
avustaja ja leski on puolestaan kertonut, että Onodera osti koodikirjan kopion
Hallamaalta 1944 ja antoi sen saksalaisille, joilta se olisi joutunut brittien
käsiin.
NSA:n tutkija Robert Louis Benson esittää vasta ilmestyneessä tutkielmassa
uuden version tapahtumista. Hänen mukaansa KGB:n puoliksi poltetun koodikirjan
"ja muutakin" ottivat kyllä suomalaiset Petsamosta, mutta sitten aineiston
saivat "natsit".
Benson väittää, että amerikkalainen tiedustelupartio otti koodikirjan
valokopion "natsiulkoministeriön tiedusteluarkistosta", Itä-Saksassa
sijaitsevasta linnasta 1945 - vain päivää ennen kuin neuvostojoukot tulivat
sinne. Samanlaista aineistoa löytyi kuulemma myös Schleswigistä.
Tarkkoja tietoja
Yhdysvaltain
asevarustelusta
Kuuluisan The Codebreakers -kirjan kirjoittaja David Kahn sanoo uskovansa
tietoon saksalaislinnasta. "Luotan NSA:n tutkijoiden sanaan. Aiemmat
kirjoittajat eivät ole saaneet tietää aiheesta niin paljon. On myös
mahdollista, että amerikkalaiset saivat sota-aikana haltuunsa useampia
koodikirjoja kuin yhden."
Kahnin mukaan Venona-avaustyö ei enää jatku, sillä raakamateriaalia ei ole
tarpeeksi. "Tärkeimmät löydökset ovat jo tulleet julki, kuten Rosenbergien
vakoilu. Nähdäkseni aineisto todistaa sen varsin selvästi. On aivan eri asia,
olisivatko todisteet riittäneet oikeudessa ja olisiko heidät pitänyt
teloittaa."
Nyt julki tulleissa papereissa on paljon vakoilutekniikkaa: agenttien
värväämistä ja soluttamista, asiakirjojen ostamista, tunnussanoja,
tapaamisaikoja ja -paikkoja, rahansiirtoja, lahjuksia, luotettavuusarvioita,
salakuuntelua, kuria, nuhteita turvallisuuslaiminlyönneistä, kameroiden
hankkimista, varjostusta ja sen välttelyä . . .
Lisäksi KGB raportoi loikanneista merimiehistä sekä neuvostoliittolaisten
kuolemista ja itsemurhista, joita näkyy tapahtuneen paljon Amerikassa.
Seurattiin neuvostovastaista toimintaa, trotskilaisia, entistä pääministeriä
Aleksandr Kerenskiä sekä ortodokseja, juutalaisia ja muita emigrantteja.
Yhdysvaltain asevarustelusta hankittiin tarkkoja tietoja. Paljon
tiedustelulähteitä näkyy olleen Yhdysvaltain kommunistipuolueessa, ja 1943
tuli kaikille KGB-asemille tarkka ohje siitä, miten heitä oli käytettävä
Kominternin lakkauttamisen jälkeen.
Yhdysvaltain neuvotteluasemista otettiin selvää, ja länsiliittoutuneiden
tapaamisia ja erimielisyyksiä seurattiin. Usein lähteinä olivat tunnetut
amerikkalaiset journalistit. Sodan lopulla KGB hankki ja lähetti paljon
raportteja Saksan, Puolan, Romanian ja Suomen tulevasta asemasta. Otteita
sähkeistä:
22. 5. 1942: Columbia-yliopiston Suomen historian opettaja professori Wuorinen
on (Yhdysvaltain) tiedustelun konsultti Suomen asioissa. (. . .) osasto on
tehnyt strategisia tutkimuksia mm. Suomesta. (John Wuorisesta tuli OSS:n
Skandinavian ja Baltian osaston johtaja.)
21. 5. 1943 amerikkalaislähteistä: Tietoja Suomen rauta- ja terästuotannosta.
8. 7. 1943: Amerikkalainen diplomaatti on kertonut venäläisille, ettei hän
tiedä mitään huhuista, joiden mukaan Saksa olisi lähettänyt myrkkykaasuja
Suomeen käytettäväksi rintamalla.
9. 5. 1944: Suomen Washingtonin-lähettiläs Hjalmar Procopé on sanonut, ettei
Suomi pysty maksamaan Neuvostoliitolle 120 miljoonan dollarin sotakorvauksia.
15. 6. 1944: Journalisti Walter Lippmann paljasti, että presidentti F. D.
Roosevelt oli vihdoin tyrmännyt tärkeimpien ministeriensä kannan ja päättänyt
olla katkaisematta suhteita Suomeen, koska se olisi epäviisasta ennen vaaleja.
Edelleen: suhteiden katkaiseminen Suomeen riippuisi Moskovan suhtautumisesta
Bulgariaan.
4.-5. 8. 1944: "Suomi on menettänyt amerikkalaisyleisön sympatiat. Vuoden 1940
rajojen palauttaminen ei siksi nostattaisi Yhdysvaltain vastalauseita."
22. 8. 1944: Naispuolinen agentti osoittaa "epätervettä nationalismia"
säälimällä "Karjalassa murhattuja suomalaisia".
18. 10. 1944: Roosevelt ja Winston Churchill ovat päättäneet, että Ruhrin alue
otetaan pois Saksalta ja että Saksan teollisuuslaitokset viedään pois maasta.
15. 12. 1944: Yhdysvaltain edustajat eivät usko, että "Venäjä valmistautuisi
nielaisemaan Suomen tai muita maita".
23. 6. 1945: Moskovaan raportoidaan amerikkalaisten hankkimia tietoja
Tikkakosken asetehtaasta ja muusta saksalaisomaisuudesta Suomessa sekä
pyrkimyksistä siirtää se turvaan ulkomaille.
Venona auttoi
FBI:tä agenttijahdissa
vielä 1980
Salainen työ, joka myöhemmin sai nimen Venona, alkoi NSA:ta edeltäneessä
armeijan tiedusteluelimessä talvella 1943. Työntekijöitä oli silloin yksi -
eräs opettajaneiti. Ensimmäinen läpimurto tuli, kun Cecil Phillips pystyi
hahmottamaan KGB:n salakirjoituksen periaatteita. Tuhansista sähkeistä
pääteltiin, että venäläiset käyttivät viittä eri salakirjoitussysteemiä.
Tietokoneita ei alussa ollut, ja NSA kertoo, että tutkijat tekivät työn
kammioissaan "apunaan vain lyijykynä ja paperia". He yrittivät löytää
toistuvia ryhmiä ja kuvioita numerosarjoista.
Kesällä 1946 Meredith Gardner pystyi jo lukemaan osia eräistä kaksi vuotta
vanhoista KGB-viesteistä. Vasta nyt havaittiin, että kyse oli tiedustelu- eikä
diplomaattisähkeistä. Puoli vuotta myöhemmin avautui KGB:n toiseen, hieman
helpompaan koodikirjaan perustunut sähke, joka käsitteli Manhattan-projektissa
(atomipommiohjelma) työskenteleviä amerikkalaisia tiedemiehiä.
1947 Gardner luki kaksi sähkettä, joista paljastui, että venäläisillä oli
tiedottaja pääesikunnassa. Nämä sähkeet ovat yhä salaisia.
FBI ja britit tulivat mukaan Venonaan 1948. Vanhimpia ja vaikeimpia sähkeitä
avattiin 1953-54 alkaen, jolloin siis suomalaisten löytämä koodikirja oli
käytössä.
Ennen kuin suuren huoneen kokoinen Atlas 1 -tietokone saatiin 1950, tutkijat
käyttivät apunaan reikäkorttikoneita. 1960-luvulla Venona-tutkijat kävivät
uusin tietokonein taas työhön saatuaan Ruotsilta sodanaikaisia GRU-viestejä;
Tukholman-sähkeitä luvataan julkistaa piakkoin. Vielä niinkin myöhään kuin
1980 Venona antoi johtolankoja FBI:n agenttijahtiin.
Kuvateksti:
Kuvateksti: Amerikkalaiset tiedusteluasiantuntijat sanovat selvittäneensä
monia Neuvostoliiton tiedustelupalvelun salasähkeissä esiintyneitä koodinimiä.
Sivun alkuun
Hänen
Majesteettinsa
salaisessa
palvelussa
STELLA POLARIKSEN TIEDUSTELUMIEHET SAIVAT 1944 RUOTSISSA UUDEN ISÄNNÄN
Kun luutnantit Heino, Kinert, Korkeamäki, Lindblad, Mauranen ja Mäkelä
ylittivät myrskyisen Pohjanlahden satojen muiden Stella Polaris -operaation
osanottajien kanssa syksyllä 1944, he eivät aavistaneet, että heitä odotti
uusi elämänura.
Yli kolme vuosikymmentä myöhemmin he jäivät eläkkeelle Ruotsin
radiotiedustelusta.
Risto Heino oli 20-vuotias, kun talvisota syttyi. Ruotsalaisia hän oppi
tuntemaan jo radiotiedustelukeskuksessa Tuusulassa, kun meriupseerit Olof
Kempe ja Åke Rossby tulivat opintomatkalle.
"Kapteeni Kempe oli siellä kolme viikkoa, ja minut määrättiin hänen
yhdysupseerikseen. Myöhemmin Kempe ja Rossby kuuluivat Ruotsin
radiotiedustelun johtajiin, Rossby sanomien avauspuolen päällikkönä", Heino,
75, kertoo.
Välirauhan ja jatkosodan aikana Suomen kuuntelu ulottui ensin Tuusulasta,
sitten Kauniaisista, Sortavalasta ja Haminasta hyvinkin kauas. Heinon mukaan
normaalisti "nuuskittiin" Pohjoista jäämerta ja Mustaamerta sekä Laatokkaa, ja
satunnaisesti kohteena oli jopa kaukoitä.
"Joskus tuntui siltä, että olin kuin teatterin katsomossa ja seurasin
näytöstä."
Entinen pankinjohtaja Erik Nevanlinna, matematiikan professori Rolf
Nevanlinna, kielimies, maisteri Lauri Havinki ja kapteeni, maisteri Erkki Pale
tekivät töitä vaikean venäläisen ns. viitoskoodin kanssa, Heino muistelee.
"He saivat käyttöönsä huvilan Tuusulassa. Avaaminen ei onnistunut ennen kuin
venäläiset itse tekivät munauksen koodin käytössä."
Viimeisenä sotakesänä Heino tiedusteli Neuvostoliiton merivoimia uudella
suurella asemalla, joka oli Baumgartnerien kartanossa Rakilassa Haminasta
itään. Se kuunteli, käsitteli keräystietoja ja ilmoitti tulokset eteenpäin.
Heino oli Rakilaan sijoitetun komppanian varapäällikkö. Päällikkö oli
Tilastollisen päätoimiston yliaktuaari, kapteeni Aarre Tunkelo, joka vihittiin
ensimmäisten joukossa Stella Polaris -suunnitelmaan kesällä 1944.
Sotakirjailija ja tiedustelu-upseeri Jukka L. Mäkelän veli Matti E. Mäkelä,
nykyään kirjailija hänkin, palveli samalla asemalla.
Elokuun lopulla Tunkelo lähetti Mäkelän Kauniaisiin hävittämään
meritiedusteluraportit, jotta venäläiset eivät saisi raportoijien nimiä
koskaan selville. "Poltin osan papereista, osasta leikkasin meidän nimemme
pois", Mäkelä, 89, kertoo.
Syyskuussa Mikkelistä tuli käsky toteuttaa Stella Polaris eli siirtää Suomen
tiedustelun avainosat Ruotsiin. "Pelättiin miehitystä ja haluttiin saada
vissit osat organisaatiosta turvaan", Heino sanoo.
Heino ja Mäkelä lähtivät perheineen Närpiöstä mukaan venematkalle. Helsingissä
käynyt Tunkelo myöhästyi junasta ja jäi Suomeen.
Härnosandiin tultaessa matkustajamäärä oli lisääntynyt: yksi naisista synnytti
vauvan merimatkan aikana.
"Vaikein työ oli lähtijöiden valitseminen", Heino kertoo. "Oli saatu ohje,
että tiedusteluyksikköjen henkilökunnasta noin 60 prosenttia siirtyisi
Ruotsiin - siten valittuna, että radiotiedustelu pystyisi toimimaan edelleen
siellä."
Heino ei vieläkään tiedä, oliko tässä jokin väärinymmärrys. Ruotsi pelästyi
satojen "stellistien" maihinnousua, ja lehdet kirjoittivat fasistien paenneen
Suomesta. Ruotsalaiset eivät lunastaneetkaan eversti Reino Hallamaalle
antamiaan lupauksia.
Marraskuussa 1944 vanha tuttu Kempe kutsui Heinon Härnosandista Tukholmaan ja
toivotti "tervetulleeksi hommiinsa". Myös Mäkelä lähti sinne junalla Palen
käskystä.
Ruotsin puolustusvoimien radiotiedusteluelin FRA, jota johti kommodori Torgil
Thorén, halusi palvelukseensa 20 erilaista - ja parasta -
suomalaisspesialistia. Tulokkaat allekirjoittivat vaitiolositoumuksen. Työn
aloittamisen jälkeen harkinta-aikaa annettiin vielä muutama viikko.
Mäkelä kertoo, että FRA:n päämaja oli Lovön saarella Tukholmassa. Thorén piti
henkilökunnalle ruokalassa puhuttelun, jossa hän ilmoitti: "Olemme tehneet
suomalaisten kanssa kaupat, ja me ruotsalaiset olemme voittaneet siinä
kaupassa."
Tiedustelun kohde oli Neuvostoliiton merivoimat: viestit, joita sotalaivat ja
sukellusveneet vaihtoivat keskenään ja maa-asemien kanssa. Mäkelän tehtävä oli
tehdä ilmoituksia sanomista, jotka saatiin selville.
"Olin lopulta 1. byråsekreterare", kertoo Mäkelä. Ruotsin tiedustelupalvelu
maksaa hänelle 10000 kruunun kuukausieläkettä.
Heino, FRA:n "stellisteistä" nuorin, on haluton kertomaan työstään. Oliko hän
asiantuntija vai jonkinlainen päällikkö? "Sekä että. Kun olin oppinut maan
kielen ja tutustunut olosuhteisiin, sain henkilökuntaa."
Ruotsin tiedusteluun Heino sanoo liittyneensä auttaakseen Suomea.
"Periaatteeni oli, että jos tulee tarvis Suomessa, olen käytettävissä.
Kriisitilanteessa olisin siirtynyt Suomeen järjestämään vastarintaa."
"Se oli oma ajatukseni. En suinkaan deklaroinut ruotsalaisille, että jäin
sinne Suomen takia, eikä heidän kanssaan ollut sopimusta tai työnjakoa
vastarintaliikkeen varalta."
Teuvo Äyräpää, kokenut tiedustelu-upseeri, palveli FRA:ssa yhteenvetojen
tekijänä yhdeksän kuukautta. Diplomaattikuuntelun avaajana Suomessa
työskennellyt SKS:n (Suomalaisen kirjallisuuden seuran) sihteeri Eino Karahka
jäi Ruotsiin samoihin puuhiin.
Nämä kaksi miestä saivat luvan auttaa Suomea kaikessa hiljaisuudessa.
Vuodenvaihteessa 1944-45 Suomen hallituksen edustaja, Urho Kekkosen harmaa
eminenssi Kustaa Vilkuna kävi Ruotsissa. "Hän vei mukanaan Suomeen
tiedusteluyhteenvedot, jotka Karahka ja minä annoimme", Äyräpää kertoo.
Toinen yhteenveto käsitteli Suomen-rintamalla olleita neuvostojoukkoja, toinen
diplomaattiviestejä.
"Se oli tietysti hyvin salaista. Luvan antoi FRA:n johto", Äyräpää sanoo.
Vilkuna, jonka mielestä tiedot olivat hyviä, auttoi häntä ja eräitä muita, kun
he palasivat Suomeen 1945.
Heino kertoo, että Suomi alkoi pian vaatia eräiden "stellistien"
luovuttamista.
"Sisäministeri Yrjö Leino (kom) lähetti Ruotsin hallitukselle kirjeen, jossa
mainittiin noin 20 suomalaisen upseerin nimet - meidän porukasta minä ja kolme
muuta, nimittäin kapteeni Vladimir Bogojavlenskij, Matti E. Mäkelä ja Georg
Lindblad."
"Leinon mukaan me harjoitimme ulkomaalaisilta kiellettyä poliittista toimintaa
Ruotsissa. Ruotsalaiset sanoivat meille, että he tietävät mitä kukin
harjoittaa eivätkä edes vastaa Leinon kirjeeseen."
Mäkelän mukaan Tukholmassa huhuttiin, että Ruotsin palvelukseen siirtyneiden
luovutusta oli vaatinut itse asiassa Neuvostoliitto.
Mäkelä oli FRA:ssa ainoa, joka ei ottanut Ruotsin kansalaisuutta, kun sitä
tarjottiin. Lisäksi yksi joukosta, virolainen Olav Oun, hirttäytyi - tai
hirtettiin - talonsa kellarissa niihin aikoihin, kun hänen piti valita joko
kansalaisuus tai ero.
Eri syistä FRA:n suomalaisjoukko pian pieneni. Jotkut palasivat Suomeen. Yksi
erotettiin nukahdettuaan työpaikalle. Joku ehti kuolla ennen eläkeikää.
Eläkkeelle päässeitä ja sittemmin kuolleita ovat Einari Hänninen, Rolf Lauren,
Lindblad ja Reino Sormunen.
Täysin palvelleina eläkkeelle päässeitä ovat Ruotsissa asuvat Heino,
Aleksanteri Kinert, Ahti Korkeamäki ja Valentin Mauranen sekä Matti E. Mäkelä,
joka elää Suomessa.
Korkeamäki, 78, lähti FRA:sta viimeisenä - vuoden 1981 lopussa. Suomessa
ilmavoimien radiopataljoonassa palvellut mies ei voi kertoa, mitä hän teki
FRA:ssa. "Jonkinlainen pikkupäällikkö kyllä olin."
Kinert, 78, painottaa, ettei Stella Polariksessa ollut kyse
vapaaehtoisuudesta. "Olimme Suomen armeijan palveluksessa, joten se oli pakko
tehdä, kun siitä ilmoitettiin."
Päätös jäädä Ruotsiin ei ollut hänelle vaikea: perhe oli siellä ja asunto
Helsingissä oli pommitettu hajalle. Kinert hoiti Haaparannassa stellistien
paluuliikennettä, kun Hallamaa ilmoitti: "Ruotsalaiset ovat tulossa
jututtamaan sinua, älä myy itseäsi halvalla."
Rahasta Kinert ei halua puhua mutta toteaa: "Rossby tulikin samana päivänä ja
värväsi minut FRA:han."
"Olin palvellut avaajana motossa, liikkuvassa radiotiedusteluyksikössä Itä-
Karjalassa, ja Ruotsissa tein samanlaista työtä. Kyllä, tietysti FRA kuunteli
itäistä radioliikennettä."
Siis myös Suomen? "Ei!", Kinert vastaa painokkaasti. Mäkelä sen sijaan vastaa
samaan kysymykseen: "En voi puhua tästä."
Kinertin mielestä suomalaisten panos oli FRA:lle erittäin tärkeä. "Ja on
huomattava, että jos Suomelle olisi käynyt pahasti, olimme valmiina panemaan
asepuvut päälle ja lähtemään Suomeen. Meillähän oli myös paljon uutta,
hyödyllistä tietoa."
Matemaatikko Kalevi Loimaranta rakensi Ruotsin ensimmäistä tietokonetta, joka
"oli suunnilleen tämän huoneiston kokoinen ja käytti elektroniputkia", Heino
kertoo.
Suomessa Loimaranta oli erikoistunut Karahkan kanssa ulkovaltojen
diplomaattien sanomien avaamiseen, ja hänetkin FRA oli värvännyt.
Jatkosodan salakirjoitusavaaja, matemaatikko ja fyysikko Valentin Mauranen jäi
siis myös ruotsalaisten palvelukseen. "Mauranen siirtyi FRA:sta Ruotsin
ilmavoimiin ja laski ohjusten lentoratoja. Sitten hän teki töitä tuon saman
tietokoneen kanssa", Heino kertoo.
"Mauranen palasi FRA:han analyytikkona ja atk-miehenä, mutta hänen
kapasiteettinsa oli jo silloin hiipumaan päin."
Karahka, joka osasi muun muassa turkinsukuisia kieliä, ei palvellut FRA:ssa
kauan. Hänen piti siirtyä radiotiedustelusta yliopistoon, mutta hänelle kertyi
liikaa töitä ja sydänkohtaus tappoi hänet.
Heinot suunnittelivat paluuta 1945, mutta vaimon ja pienen tyttären matka
kotikaupunkiin Lahteen päättyi valtiollisen poliisin kuulusteluun. Rouva anoi
turhaan passia palatakseen Ruotsiin.
"Valitin sisäministerille. Leino totesi, että olen vaarallinen henkilö, jolle
ei voida myöntää passia", Anna-Liisa Heino kertoo. Hän pakeni tyttärensä
kanssa tuttujen upseerien avulla uudestaan Ruotsiin.
Erkki Pale istui "stellisteistä" pisimpään Valpon pidättämänä ja
kuulusteltavana Suomessa.
"Hallamaa varoitti Palea lähtemästä Suomeen, mutta maaliskuussa 1945 tämä
kuitenkin lähti. Parin kuukauden kuluttua Pale kävi houkuttelemassa meitä
muita kotiin ja väitti, että Suomessa oli turvallista, mutta emme olleet niin
herkkäuskoisia", kertoo Heino.
Vasta kesällä 1949 Heinot ja Mäkelät uskalsivat vierailla ensi kerran vanhassa
kotimaassa; tosin Heino kävi salateitse Suomessa jo kerran aiemmin.
"En ole ajatellut Stella Polarista sellaisena kuin se nyt kuvataan kirjoissa",
Heino sanoo. "Minulle se oli muutto-operaatio, joka meni aika lailla pieleen.
Sen jälkeenhän jotkut alkoivat mikrofilmata ja myydä asiakirjoja, muuttivat
omaisuutta rahaksi ja jakoivat sitä keskenään. Jotkut siirtyivät edelleen
Ranskaan."
Heino kertoo, ettei hän ollut eikä halunnut olla missään tekemisissä näiden
puuhien kanssa. "Siellä oli joutilaita ihan tarpeeksi."
Heino pitää vahinkona sitä, ettei Suomen radiotiedustelun historiasta ja
saavutuksista ole tehty kunnon kirjaa.
"Noin 20 vuotta sitten me alan miehet kokoonnuimme ja päätimme, että on
kirjoitettava tällainen kirja. Pale otti tehtäväkseen kerätä materiaalia,
kuvia ja kirjoituksia."
"Hänellä on edelleen aineisto, jota hän sai minulta ja monelta muulta. En
hyväksy viivyttelyä. Johtomiehet ovat poissa, samoin melkein kaikki
huomattavat tekijät - analyytikot, avaajat ja kielimiehet. Lykkääkö Pale
hanketta siihen asti, kunnes vain hän itse on jäljellä?"
"Nyt hän on ryhtynyt ensimmäiseksi työntämään ulos Stella Polaris -tarinaa ja
panettelemaan Hallamaata, riistämään häneltä kunniaa. Hän myös korostaa
kovasti itseään."
Heino sanoo, että hänellä on erilainen käsitys Hallamaasta. "Suomen
radiotiedustelun menestyksen salaisuus oli se, että johdossa oli oikea mies,
joka ymmärsi ja osasi ja kehittyi tehtävien mukana. Hallamaalla oli kyky
hankkia hyvää väkeä organisaatioon, hänellä oli puhumisen ja vakuuttamisen
taito."
"Sen sijaan hänellä oli vaikeuksia saada varoja toiminnalle. Se oli melkein
naurettavan vaatimatonta alkuvaiheissa."
Vanhat "stellistit" eivät ole täysin tyytyväisiä kenraali evp Raimo Heiskasen
kirjoihin. "Heiskanen käyttää makupalat radiotiedustelusta, jossa hän ei itse
ollut mukana", Heino sanoo. "Hän tietää ja kertoo lähinnä tied 1:stä, joka oli
tiedustelua agentein ja sotilasasiamiehin. Tärkein haara tulosten puolesta oli
kuitenkin tied 2, radiotiedustelu."
MARKKU ULANDER
Kuvateksti:
Kuvateksti: Risto Heino oli 20, kun talvisota syttyi.
Kuvateksti:
Kuvateksti: JUHA-PEKKA LAAKIO
Kuvateksti:
Kuvateksti: Matti E. Mäkelä saa Ruotsin tiedustelupalvelulta
Kuvateksti: kuukaudessa 10000 kruunua eläkettä.
Kuvateksti:
Kuvateksti: Stella Polaris -miehet lähtivät riemumielin Ruotsiin.
Ruotsi pelästyi
"stellistien" maihinnousua
"Me ruotsalaiset olemme
voittaneet kaupassa"
Vaatiko Neuvostoliitto
luovuttamista?
Huoneiston kokoinen
tietokone
Byline: Jukka Rislakki
Byline:
Sivun alkuun
Salainen maihinnousu
Operaatio Stella Polaris toteutettiin välirauhan tultua 1944 luultavasti
Mannerheimin tieten muttei suoranaiselle käskyllä. Noin 400 tiedustelumiestä
ylitti veneillä Pohjanlahden salaa 22. syyskuuta alkaen.
Perheenjäsenetkin laskien lähtijöitä oli noin 750. Päämajan tiedusteluosaston
asiakirjoja ja teknistä kalustoa oli mukana 700 laatikkoa. "Maihinnousun"
tapahtuessa Ruotsi siirsi operaation hoitamisen tiedustelupalvelulta (C-byrån)
radiotiedustelulle (FRA).
FRA oli perustettu 1942. Sen kerrotaan sodan jälkeen olleen tiiviissä
yhteistyössä Yhdysvaltain kuuntelutiedustelun (NSA) kanssa.
Ruotsi kielsi suomalaisten oman tiedustelutoiminnan alueellaan. Useimmat
"stellistit" palasivat pian Suomeen. Jotkut liittyivät Ruotsin
radiotiedusteluun. FRA arvosti heidän työtään suuresti, ja melkein kaikki
saivat Ruotsin kansalaisuuden.
Kalustoa myytiin FRA:lle, ja samalla luovutettiin venäläistä
salakirjoitusaineistoa. Thorén, Rossby ja Kempe neuvottelivat kaupasta
suomalaisten kanssa. Loput paperit kätkettiin Ruotsiin ja tiettävästi
poltettiin myöhemmin.
Suomalaisupseerit mikrofilmasivat vastaisen varalle arkiston tärkeimmän osan
Tukholmassa. Eräät heistä kävivät kauppaa aineistolla rahoittaakseen
oleskelunsa ja toimintansa ulkomailla. Sitä myytiin ainakin amerikkalaisille,
briteille, ranskalaisille ja japanilaisille.
Joukko upseereita lähti vieraan palvelukseen. Päämajan tiedustelupäällikkö
eversti Aladár Paasonen ja tiedusteluosaston päällikkö eversti Reino Hallamaa
siirtyivät Ranskaan. Myöhemmin Paasonen palveli myös Yhdysvaltain CIA:ta.
Viime vuonna ilmestyi kaksi kirjaa Stella Polariksesta, Raimo Heiskasen Stella
Polaris (Otava) ja Erkki Palen (toim. Reijo Ahtokari): Totuus Stella
Polariksesta (omakustanne).
Lindblad.
http://www.savonsanomat.fi/uutiset/ulkomaat/venäläinen-kaksoisagentti-loikkasi-usahan/616528
Lehden mukaan kyseessä on eversti Shtsherbakov, jonka epäillään paljastaneen Yhdysvalloille 12 venäläistä vakoojaa viime kesänä. Kommersant ei kertonut Shtsherbakovin etunimeä, mutta julkaisi hänen kuvansa