En oikeastaan tiedä, miks tänne avaudun asiasta. Ehkäpä voisitte kertoa omia vastaavan tyyppisiä kokemuksianne ^^
n. 1,5 vuotta sitten tää "häiriökäyttäytyminen" alkoi ihan viattomalla herkkulakolla, josta se sitten kehittyi tällaiseksi 24/7 tapahtuvaksi ruokailujen/ruoan/syömisten suunnitteluksi, lihomispeloksi ja vaikka miksi rajoittuneisuudeksi.. tiedätte kyllä suurinpiirtein. Mukanaan tää laihduttelu on tuonu rytmihäiriöt (joihin lääkitys), lanugoa, heikon ääreisverenkierron, heikotuksen ja väsymyksen. Hiukset ja ihokin on ihan älyttömän kuivat.
Käyn muutaman viikon välein terveydenhoitajalla painontarkkailussa ja olen menossa myös lääkärin lähettämänä jollekin nuorisolääkärille. Ennen tätä lähetettä terveydenhoitaja ehdotti myös syömishäiriöpoliklinikkaa mutta kieltäydyin.
Tahdon siis todellakin parantua ja saada syömisen sujumaan taas normaalisti; ilman mitään tunnon tuskia ja kalorimäärien vahtaamista! Oon onnellinen jo siitä, että oon pystyny itselleni myöntämään, että jokin ongelma on. On vaan välillä niin älyttömän vaikeeta kaikista kehonkin varoituksista ja omasta motivaatiosta huolimatta syödä. Oon yrittäny ettiä näiltä keskustelupalstoiltakin vinkkiä, että miten ois mahdollista työstää eteenpäin omaa parantumistaan. Siellä täällä aina kehutaa sitä "lupa syödä"- kirjaa jonka seurauksena varasin ja lainasin teoksen kirjastosta. Oon lueskellu sitä jonkin verran ja yks lauantai-ilta kun kihlattu oli meillä yötä (ei asuta vielä yhdessä), istuttiin vierekkäin sängynlaidalla, näytin sitä kirjaa ja sanoin, että tässä kerrotaan tosi hyvin se mitä mun pään sisällä liikkuu ja että tuntuu ihmeelliseltä nähdä että joku on saanu ne ajatukset teksiks... tjsp. Oltiin hetki hiljaa ja hän sitten (ilmeisesti hyvää tarkoittaen) sano sellasella siirappimaisella äänellä; "kulta.. ei sulla mitään syömishäiriöö oo.. höpsö!".
Sillon tuntu ku joku oi lyöny puulla päähän. Olin ihan ihmeissäni. Miten se voi sanoa noin, just kun mä oon myöntäny asian itselleni! Kysyin sitten kun puhumaan kykenin ihan mielenkiiinnostakin, että hänestä sitten mahtaa olla syömishäiriötä. Vastaus oli jotakin: " mun mielestä sillon kun on syömishäiriö niin ollaan paljon kriittisemmässä tilassa ". Tuli vähän sellanen olo että oon kihlatun mielestä liian läski syömishäiriöiseks (anorektikoksi). Suoraansanoen lähestulkoon loukkaannuin.. tai ehkä suutuin itselleni ja nolostuinki ku menin ees moista sanomaan.. eihän mulla mikään voi olla!
Tyhmää ja turhaa vouhotusta varmasti koko teksti, mutta voitte ehkä kuvitella millainen isku on, kun luulee että toinen tosissaa ymmärtää (kun itsekin on vihdoin ymmärtäny). Nojoo. Onko teillä kellään mitään tämäntapaisia kokemuksia?
Hyvää kevättä teille :) !
n. 1,5 vuotta sitten tää "häiriökäyttäytyminen" alkoi ihan viattomalla herkkulakolla, josta se sitten kehittyi tällaiseksi 24/7 tapahtuvaksi ruokailujen/ruoan/syömisten suunnitteluksi, lihomispeloksi ja vaikka miksi rajoittuneisuudeksi.. tiedätte kyllä suurinpiirtein. Mukanaan tää laihduttelu on tuonu rytmihäiriöt (joihin lääkitys), lanugoa, heikon ääreisverenkierron, heikotuksen ja väsymyksen. Hiukset ja ihokin on ihan älyttömän kuivat.
Käyn muutaman viikon välein terveydenhoitajalla painontarkkailussa ja olen menossa myös lääkärin lähettämänä jollekin nuorisolääkärille. Ennen tätä lähetettä terveydenhoitaja ehdotti myös syömishäiriöpoliklinikkaa mutta kieltäydyin.
Tahdon siis todellakin parantua ja saada syömisen sujumaan taas normaalisti; ilman mitään tunnon tuskia ja kalorimäärien vahtaamista! Oon onnellinen jo siitä, että oon pystyny itselleni myöntämään, että jokin ongelma on. On vaan välillä niin älyttömän vaikeeta kaikista kehonkin varoituksista ja omasta motivaatiosta huolimatta syödä. Oon yrittäny ettiä näiltä keskustelupalstoiltakin vinkkiä, että miten ois mahdollista työstää eteenpäin omaa parantumistaan. Siellä täällä aina kehutaa sitä "lupa syödä"- kirjaa jonka seurauksena varasin ja lainasin teoksen kirjastosta. Oon lueskellu sitä jonkin verran ja yks lauantai-ilta kun kihlattu oli meillä yötä (ei asuta vielä yhdessä), istuttiin vierekkäin sängynlaidalla, näytin sitä kirjaa ja sanoin, että tässä kerrotaan tosi hyvin se mitä mun pään sisällä liikkuu ja että tuntuu ihmeelliseltä nähdä että joku on saanu ne ajatukset teksiks... tjsp. Oltiin hetki hiljaa ja hän sitten (ilmeisesti hyvää tarkoittaen) sano sellasella siirappimaisella äänellä; "kulta.. ei sulla mitään syömishäiriöö oo.. höpsö!".
Sillon tuntu ku joku oi lyöny puulla päähän. Olin ihan ihmeissäni. Miten se voi sanoa noin, just kun mä oon myöntäny asian itselleni! Kysyin sitten kun puhumaan kykenin ihan mielenkiiinnostakin, että hänestä sitten mahtaa olla syömishäiriötä. Vastaus oli jotakin: " mun mielestä sillon kun on syömishäiriö niin ollaan paljon kriittisemmässä tilassa ". Tuli vähän sellanen olo että oon kihlatun mielestä liian läski syömishäiriöiseks (anorektikoksi). Suoraansanoen lähestulkoon loukkaannuin.. tai ehkä suutuin itselleni ja nolostuinki ku menin ees moista sanomaan.. eihän mulla mikään voi olla!
Tyhmää ja turhaa vouhotusta varmasti koko teksti, mutta voitte ehkä kuvitella millainen isku on, kun luulee että toinen tosissaa ymmärtää (kun itsekin on vihdoin ymmärtäny). Nojoo. Onko teillä kellään mitään tämäntapaisia kokemuksia?
Hyvää kevättä teille :) !
Vastaukset 7
Vanhimmat
Niin jos ketään kiinnostaa niin BMI on tällä hetkellä 15.9
En usko että kihlattusi pitää sinua liian läskinä syömishäiriöiseksi. Syynä asian kieltämiseen voi olla joko totuuden myöntämisen pelko tai silkka tietämättömyys.
Uskon että killattusi ajn myötä tajuaa tilanteen. Anna hänen hitaasti kypsyttää ajatusta.
Kysymys poikaystävälläsi tosiaan on siitä, että hän ei halua myöntää asiaa.
Vaikka kuule olisi luurangonlaiha, voi poikaystäväsi silti kieltää asian koska pelkää tilannetta: pelkää, niin ettei tahdo myöntää. Mieti miten vaikeaa itselleenkin on myöntää, että on sairas.
Tiedän tasan tarkkaan tuon tunteen kun muut ei ymmärrä eikä tajua: heille syömishäiriö on niin vierasta, ehkä käsittämätöntäkin, etteivät he halua ajatella että läheisellä olisi sellainen.
Missään nimessä sun nyt ei pidä alkaa laihduttamaan lisää, jotta ihmiset katsoisivat ja myöntäisivät: voi kun tuo on laiha, varmana anorektikko.
Paljon mielekkäämpää on olla terve, ei syömishäiriöinen. Tiedät sen varmasti sisimmässäsi itsekin.
Voimia sinulle ja hyvää kevättä :)
Äläkä luule, ettei poikaystäväsi välitä sinusta.
Vaikka sellaista varmasti ajattelet.
Kuvitellaanpa, että joku sanoisi sairastavansa pahaa masennusta, ja ihmiset sanoisivat, että paskat sulla mitään sellaista on.
Se voi tuntua kamalalta, se että toiset kieltää.
He voivat tuntea niin kovaa syyllisyyttä, että he kieltävät asian, suojellakseen itseään.
Ihmismieli on monimutkainen :)
se on oikeasti vaan tosi että todella monilla miehillä ei oo mitään käsitystä syömishäiriöistä. tunnen monta tapausta jonka mielestä anorektikot on aina vaan niitä jotka painaa oikeasti ihan hullun vähän ja näyttää todella sairailta.
Ihmettelen kyllä sun poikaystävän suhtautumista, mutta luultavasti kyse on siitä, ettei se halua myöntää/nähdä, että sulla on syömishäiriö. Oon itsekin lukenu "Lupa syödä" kirjan kaksi kertaa ja muitakin syömishäiriöitä käsitteleviä kirjoja. Hyvä, jos siitä on sulle apua, siinä kirjassa nimittäin on järkeä, syömishäiriöisen mielessä ei.
Mun BMI on 17,4 ja tiedän, ettei monet pidä mua syömishäiriöisenä. Mutta kuten siitä kirjastakin käy ilmi, kuka tahansa voi olla syömishäiriöinen riippumatta BMI:stä. Tiedän, että siihe törmää usein: ihmiset ei ymmärrä. Voi olla anorektikko vaan silloin, jos makaa letkuissa sairaalassa. Totuus on kuitenkin se, että harva täyttää ns. klassisen anoreksian diagnostisia kriteerejä. Voi olla anoreksiaa, ortoreksiaa, bulimiaa, BEDiä, niiden sekoituksia ja vielä vaikka mitä, jotka ei sovi minkään valmiin määritelmän muottiin. Syömishäiriöhän on psyykkinen sairaus, jossa myös usein on vaaralliset ja voimakkaat somaattiset oireet (esim. laihtuminen, kiilteen tuhoutuminen oksentelusta, osteoporoosi jne..) Mutta silti syömishäiriö voi olla äärimmäisen kuluttava ja elämää haittaava sairaus, vaikka sairas ei toimisi ajatustensa mukaisesti. Jos syöminen ahdistaa, eikä voi esim. syödä jotain tosi energiapitoista ajattelematta pakokauhuisesti, mitä siitä seuraa, on kyse syömishäiriöstä riippumatta siitä, yrittääkö ihminen oksentaa, paastota, kuluttaa energian urheilulla. Syömisen ja liikunnan, kalorien, kehon jne. jatkuva, pakonomainen ajattelu riittää tekemään ihmisestä syömishäiriöisen.
Tiedän, että tuntuu pahalta, kun joku, varsinkin tosi läheinen ihminen vähättelee sairautta. Se johtuu tämän ihmisen ymmärtämättömyydestä, pelosta ja kyvyttömyydestä käsittelemään asiaa. Sun pitää vaan olla vahvempi, olla sen ylämpuolella ja ymmärtää, että toinen ei (vielä) ymmärrä. Yritä selittää vaikka näin, miten mä selitän sulle. Toivon sulle tosi paljon voimia ja jaksamista ja toivon, että saat ensiks fyysisen puolen kuntoon, oot jo vaarallisen laiha, ja sen jälkeen psyykkisen puolen. Siihen voi mennä aikaa, mutta pyydä apua, tukea ja ole itse vahva. :)
ymmärrän itse olevani syömishäiriöinen, ja monet läheisetkin siitä ovat huolissaan. kuitenkin löytyy aina tyyppejä, jotka viimeiseen asti tuntuvat kieltävän asian. Tämä kuulostaa varmasti huomionkipeältä ja itsekeskeiseltä (minkäs teet), mutta jotenkin nyt kun itse suostun myöntämään ongelman, toivoisin, että esimerkiksi läheisin ja rakkain ystäväni edes kerran huomauttaisi asiasta, mutta ei.