Jatkosodasta
Jatkosodan luonteen näkeminen ajankohdan todellisuutta vastaavalla tavalla on joillekin vaikeata. On yhä vaikeata ymmärtää Suomen erillisasema toisen maailmansodan skenaariossa vuosina 1941 - 1944. On edelleen vaikeata nähdä, että Suomi oli Neuvostoliiton aiheuttaman sotilaallisen uhan kohteena niin 1930-luvulla kuin toisen maailmansodan aikana. Monien on edelleen vaikeata hahmottaa kokonaistilannetta Pohjois-Euroopassa, saati globaalisti toisen maailmansaodan aikana.
Olen selvittänyt niin talvisodan päättymisen että jatkosodan poliittiset vaiheet tarkasti tutkimuksessani “Paasikiven aikakauteen, 2001″. Suomi joutui talvisodan päättyessä pian eristyksiin. Länsiliittoutuneet jatkoivat valmistelujaan saapua Suomeen talvisodan päättymisestä huolimatta. Hitler antoi Reinin armeijalle hyökkäyskäskyn Tanskaa ja Norjaa vastaan. Hyökkäys alkoi 6.4.1940. Toukokuussa Hitler hyökkäsi länteen. Länsiliittoutuneet vetäytyivät Isoon-Britanniaan. Suomi oli motissa ja riippuvainen niin elin- kuin sotatarvikkeissa Saksasta.
Neuvostoliitto uhkasi Suomea koko välirauhan ajan ja yritti saada Hitleriltä suostumusta uudelle hyökkäykselle Suomea vastaan. Sitä ei tullut, koska Hitler oli päättänyt hyökätä Neuvostoliittoon. Yhtä lailla Neuvostoliitto suunnitteli sotaa Saksaa vastaa.
Suomen säilyminen puolueettomana tässä tilanteessa sodan syttyessä Neuvostoliiton ja Saksan välillä oli kuvitteellinen ja epärealistinen ajatelma. Neuvostoliitto ei antanut siihen edes mahdollisuutta. Kun näin oli, Karjalan palautus asevoimin oli realistinen toimi. Suomen oli varauduttava pahimpaa sodan riehuessä lähialueilla. Näin toimitaan kaikissa vastaavissa kriisitilanteissa. Kädet täytyy irrottaa ristiasennosta. Kun sota syttyi ja vihollisuudet alkoivat Neuvostoliiton kanssa, päti vanha viisaus: “Hyökkäys on paras puolustus”. Olen tutkimuksessani selvittänyt kaikki ne tekijät, jotka pitivät Suomen poissa liittosuhteesta Saksan kanssa. Mainitsen joitain. Suomen sodanpäämäärät poikkesivat täysin Saksan sodanpäämääristä. Suomen armeija ei hyökännyt Wehrmachtin mukana tai sille alistetuttuna päähyökkäyksessä kohti Moskovaa, Stalingradiin tai Leningradiin. Suomi otti luovutetun Karjalan takaisin. Hyökkäys jatkui Itä-Karjalaan ensi sijaisesti sotilaallisin perustein. Maarintamat lyhenivät. Poliittiset toiveajattelut ovat toinen asia. Niitä sai harjoittaa, mutta tosiasia on, että Suomen hyökkäys päättyi 8.12.1941. Suomen armeija ei enää edennyt itään. Eduskunta liitti 6.12.1941 luovutetun alueen takaisin Suomeen.
Historiasta saa tietenkin kirjoittaa mitä sattuu. Ammattilaiset ovat eri asia. Elokuvahistorioitsija Jari Sedergrenin blogissa lukee:
Hulluinta on se, mitä olen nähnyt esimerkiksi tohtori Jukka Seppisen sanovan televisiossa: “Jatkosota oli puolustussotaa, jota käytiin offensiivisessa muodossa.” Virke on vanha ja paljon toisteltu, mutta että vuonna 2005 joku tohtorikollegani viitsii tämmöistä fuulaa mennä puhumaan. Hyökkäys on hyökkäys, se ei ole puolustusta.
Historiasta puhuttaessa on kielenkäyttö Suomessa usein kovin välttävää, jopa heikkoa tasoltaan. Niin Sedergreninkin blogissa.
Suomen hyökkäysvaihe vuonna 1941 toteutti hyvin prinsiipin “hyökkäys on paras puolustus”. Suomi kävi erillissotaa itsenäisyyden ja kansan pelastamiseksi Stalinin kansanmurhalta. Liittoutuneet hyväksyivät Suomen erillissodan 1.12.1943 Teheranin huippukokouksessa. Ne päättivät avata neuvottelutien Suomen kanssa. Saksa ja sen liittolaiset saivat vain yhden vaihtoehdon eli antautua ja tulla miehitetyiksi. Suomi ei antautunut eikä sitä miehitetty. Kansa ja yhteiskuntajärjestelmä pelastuivat, vaikka vuoden 1940 raja palautui eräin muutoksin.
Jukka Seppinen
http://blogitus.net/kerava/2007/02/03/jatkosodasta/
Jatkosodan luonteen näkeminen ajankohdan todellisuutta vastaavalla tavalla on joillekin vaikeata. On yhä vaikeata ymmärtää Suomen erillisasema toisen maailmansodan skenaariossa vuosina 1941 - 1944. On edelleen vaikeata nähdä, että Suomi oli Neuvostoliiton aiheuttaman sotilaallisen uhan kohteena niin 1930-luvulla kuin toisen maailmansodan aikana. Monien on edelleen vaikeata hahmottaa kokonaistilannetta Pohjois-Euroopassa, saati globaalisti toisen maailmansaodan aikana.
Olen selvittänyt niin talvisodan päättymisen että jatkosodan poliittiset vaiheet tarkasti tutkimuksessani “Paasikiven aikakauteen, 2001″. Suomi joutui talvisodan päättyessä pian eristyksiin. Länsiliittoutuneet jatkoivat valmistelujaan saapua Suomeen talvisodan päättymisestä huolimatta. Hitler antoi Reinin armeijalle hyökkäyskäskyn Tanskaa ja Norjaa vastaan. Hyökkäys alkoi 6.4.1940. Toukokuussa Hitler hyökkäsi länteen. Länsiliittoutuneet vetäytyivät Isoon-Britanniaan. Suomi oli motissa ja riippuvainen niin elin- kuin sotatarvikkeissa Saksasta.
Neuvostoliitto uhkasi Suomea koko välirauhan ajan ja yritti saada Hitleriltä suostumusta uudelle hyökkäykselle Suomea vastaan. Sitä ei tullut, koska Hitler oli päättänyt hyökätä Neuvostoliittoon. Yhtä lailla Neuvostoliitto suunnitteli sotaa Saksaa vastaa.
Suomen säilyminen puolueettomana tässä tilanteessa sodan syttyessä Neuvostoliiton ja Saksan välillä oli kuvitteellinen ja epärealistinen ajatelma. Neuvostoliitto ei antanut siihen edes mahdollisuutta. Kun näin oli, Karjalan palautus asevoimin oli realistinen toimi. Suomen oli varauduttava pahimpaa sodan riehuessä lähialueilla. Näin toimitaan kaikissa vastaavissa kriisitilanteissa. Kädet täytyy irrottaa ristiasennosta. Kun sota syttyi ja vihollisuudet alkoivat Neuvostoliiton kanssa, päti vanha viisaus: “Hyökkäys on paras puolustus”. Olen tutkimuksessani selvittänyt kaikki ne tekijät, jotka pitivät Suomen poissa liittosuhteesta Saksan kanssa. Mainitsen joitain. Suomen sodanpäämäärät poikkesivat täysin Saksan sodanpäämääristä. Suomen armeija ei hyökännyt Wehrmachtin mukana tai sille alistetuttuna päähyökkäyksessä kohti Moskovaa, Stalingradiin tai Leningradiin. Suomi otti luovutetun Karjalan takaisin. Hyökkäys jatkui Itä-Karjalaan ensi sijaisesti sotilaallisin perustein. Maarintamat lyhenivät. Poliittiset toiveajattelut ovat toinen asia. Niitä sai harjoittaa, mutta tosiasia on, että Suomen hyökkäys päättyi 8.12.1941. Suomen armeija ei enää edennyt itään. Eduskunta liitti 6.12.1941 luovutetun alueen takaisin Suomeen.
Historiasta saa tietenkin kirjoittaa mitä sattuu. Ammattilaiset ovat eri asia. Elokuvahistorioitsija Jari Sedergrenin blogissa lukee:
Hulluinta on se, mitä olen nähnyt esimerkiksi tohtori Jukka Seppisen sanovan televisiossa: “Jatkosota oli puolustussotaa, jota käytiin offensiivisessa muodossa.” Virke on vanha ja paljon toisteltu, mutta että vuonna 2005 joku tohtorikollegani viitsii tämmöistä fuulaa mennä puhumaan. Hyökkäys on hyökkäys, se ei ole puolustusta.
Historiasta puhuttaessa on kielenkäyttö Suomessa usein kovin välttävää, jopa heikkoa tasoltaan. Niin Sedergreninkin blogissa.
Suomen hyökkäysvaihe vuonna 1941 toteutti hyvin prinsiipin “hyökkäys on paras puolustus”. Suomi kävi erillissotaa itsenäisyyden ja kansan pelastamiseksi Stalinin kansanmurhalta. Liittoutuneet hyväksyivät Suomen erillissodan 1.12.1943 Teheranin huippukokouksessa. Ne päättivät avata neuvottelutien Suomen kanssa. Saksa ja sen liittolaiset saivat vain yhden vaihtoehdon eli antautua ja tulla miehitetyiksi. Suomi ei antautunut eikä sitä miehitetty. Kansa ja yhteiskuntajärjestelmä pelastuivat, vaikka vuoden 1940 raja palautui eräin muutoksin.
Jukka Seppinen
http://blogitus.net/kerava/2007/02/03/jatkosodasta/
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mikä on pointti noin pitkään höpinään?
Jotta hän tulee ymmärretyksi.
" Seppisen arvio Suomen asemasta sotien aikana
Seppinen arvioi tutkimuksissaan "Paasikiven aikakauteen" ja "Menetetty Karjala" Suomen sotien olleen erillissotia, huolimatta olosuhteista johtuneesta jatkosodan aikaisesta elin- ja sotatarvikeriippuvuudesta Saksasta.
Natsi-Saksa oli sopinut elokuussa 1939 etupiirijaosta Neuvostoliiton kanssa, mikä johti talvisotaan. Jatkosota oli nimensä mukaisesti talvisodan jatko.
Seppisen mukaan liittoutuneet hyväksyivät 1. joulukuuta 1943 Suomen erillissodan luonteen Teheranin huippukokouksessa, ja päättivät aloittaa neuvottelut Suomen saamiseksi sodasta.
Saksa ja sen liittolaiset saivat Seppisen arvion mukaan vain yhden mahdollisuuden: tulla miehitetyiksi ja antautua ehdoitta. Prosessi johti syyskuussa 1944 Suomen erillisrauhaan.
Saksa ja sen liittolaiset tulivat yksi toisensa jälkeen miehitetyiksi ja ne antautuivat ehdoitta. Suomen armeija ei antautunut, eikä eräin lisäyksin vuoden 1940 rajoihin pakotettua Suomea miehitetty. Tämä antoi Seppisen mukaan länsimaisen demokratiansa säilyttäneelle Suomelle realistiset mahdollisuudet selviytyä sotien jälkeen jatkuneesta neuvostopaineesta. "
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jukka_Seppinen
Puhut/ kirjoitat asiaa.
Suomen eduskunta ja hallitus tekivät suursodan jo alettua ainoan oikean johtopäätöksen.
On myös hyvä muistaa, että NL pommitti Suomen kaupunkeja ilman sodanjulistusta useita päiviä kesäkuussa -41.
Tosiasiahan oli, että NL edusti kovinta facismia Euroopassa silloin.
Se että Länsi meni ja halusi mennä juuri NL:n puolelle ja mahdollisti sen voiton oli vaan siitä kiinni, että NL oli tarpeeksi kaukana Lännen tukikohdista ja Isosta Britanniasta.
Aina olen ihmetellyt -39 tapahtunutta Lännen "turvatakuu" pykälää Puolalle.
"Jos joku vihollisvaltio hyökkää Puolan alueelle, niin Ranska ja IsoBritannia julistavat heti sodan ko. hyökkäävälle valtiolle".
Kun Saksa hyökkäsi Puolaan, nin doktriini toimi.
Kun NL hyökkäsi Puolaan, mikään Länsimaa ei ollutkaan julistamassa sotaa????
Nyt tänä päivänä näemme samaa Kiinan olympialaisten suhteen.
Mikä tahansa facismi on hyväksyttävää, jos se palvelee Länsimaiden etuja.
> Suomen hyökkäys päättyi 8.12.1941. Suomen
> armeija ei enää edennyt itään. Eduskunta
> liitti 6.12.1941 luovutetun alueen takaisin
> Suomeen.
Varsin tyhmää, koska jos olisi otettu lisäksi vaikkapa Leningrad, niin se olisi sitten voitu antaa Stalinille takaisin rauhaa hierottaessa ja Karjala olisi jäänyt Suomelle.
..huh. Juuri tämän takia olikin erinomaisen viisasta että Suomen sotaa käytiinkin poliittisin perustein tuon kesän -41 jälkeen.
Jos olisi "otettu" tuo Leningrad , sen jälkeen ei suomalaisille olisi juuri "erillisrauhoja" ehdoteltu. Todennäköisesti. Nytkin jo venäläispuolella yritettiin kovasti syyllistää suomalaisosapuolta Leningradin onnettomuudesta , vaikka tosiasia saattaa olla että kaupungin pelastus tulikin täältä puolelta - olisiko tuo jopa pelastanut koko Suomen? Näitähän voi arvuutella paremman puutteessa?
Tietysti kokonaan toinen asia olisi ollut sitten JOS tuon Leningradin valtaaminen olisi onnistunut ja mitä olisi tapahtunut sen jälkeen? Olisiko ollut Stalinia neuvottelupöydässä lopullista rauhaa hieromassa? Tätä voimme vain arvuutella.
..tämäkään palsta..