lienee oli, että eläviä kristittyjä on muuallakin, kuin hän ja seuraajansa lapissa?
Puhuikos hän sitten niin, että Ruotsin luterilaisessa kirkossa näitä on aika vähän, ja että USA:n babtistikirkossa on eläviä kritittyjä enemmän?
Vai olenko ihan väärässä?
Puhuikos hän sitten niin, että Ruotsin luterilaisessa kirkossa näitä on aika vähän, ja että USA:n babtistikirkossa on eläviä kritittyjä enemmän?
Vai olenko ihan väärässä?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Luulisin Laestadiuksen tarkoittaneen Ruotsin baptisteja, koska niihin hänellä oli yhteyksiä. USA:n baptisteihin ei tietääkseni ollut. Seurakuntaoppia sivuaa myös juuri toisen otsikon alla Kaislalle kopioimani Laestadiuksen saarna.
Myös Laestadiuksen läheinen työtoveri Johan Raattamaa kirjoittaa eräässä kirjeessään, että hän toivoisi kaikkien herätysten sulavan yhteen, koska niissä kuitenkin on "yhdenlainen hapatus".
Vanhoilliset eivät tunnu muusta nykyään puhuvankaan kuin Jumalan valtakunnasta, joka siis on yksin heidän keskellänsä.
Korostiko Laestadius Jumalan valtakuntaa? Tuossa laittamassasi lainauksessasi ei muuten maininnut sanallakaan...
Ei Laestadius kai mitenkään korostanut Jumalan valtakunta-käsitettä siinä mielessä kuin vanhoillislestadiolaisuudessa. Mutta lukeehan Jumalan valtakunnasta jo Raamatussakin, joten ei siitä sinänsä puhuminen väärin ole. Luulisin kyllä Laestadiuksen saarnoista löytyvän myös sanat "Jumalan valtakunta", mutta sen tarkemmin en ole koskaan asiaa miettinyt. Siitä olen kyllä varma, että Laestadius ei ole missään yhteydessä puhunut Jumalan valtakunnasta siinä mielessä, että vain hänen ympärillään olevat uskovaiset muodostaisivat Jumalan valtakunnan.
mutta minusta vaikuttaa että vanhoillisten puheet alkavat olla monilta osiltaan nykyään jo hyvin erilaisia kuin Laestadiuksen.
Korostetaan ja tulkitaan melkolailla eri asioita eri tavoilla, kuin Laestadius aikoinaan(Lutherista nyt enää sitten puhumattakaan).
Mutta tämä nyt on tällaista mutujuttua...
Laitettakoon se saarna sitten tähänkin, koska tuli puheeksi:
Lars Levi Laestadiuksen tarkastussaarna
Sorselessa 27.1.1844
Kukin teistä sanoo: minä olen Paavalin ,minä olen Apollon, minä Keefaan, minä
Kristuksen. Lieneekö Kristus jaettu vai onko Paavali teidän edestänne
ristiinnaulittu eli oletteko te Paavalin nimeen kastetut?” 1. Kor. l:1213
Apostoli Paavali oli saanut kuulla huhuista ja matkustavien veljien kertomuksista, että Korintin
kristityt olivat hajaantuneet useisiin puolueisiin, koska kukin piti itseään muita viisaampana. Kun
eräät olivat kuulleet Paavalin saarnaavan, pitivät he eniten hänestä; toiset olivat kuulleet Apollon ja
toiset taas Pietarin saarnaavan ja lopuksi oli myös muutamia, jotka olivat kuulleet itse Vapahtajan
saarnaavan.
Korintin kristityille kävi nyt juuri niin kuin usein käy meidänkin aikanamme, että yksi pitää enemmän yhdestä ja toinen toisesta saarnaajasta, sillä saarnaajat eivät ole aivan samanlaisia ilmaisuiltaan ja puhetavaltaan. Siihenkään aikaan eivät saarnaajat olleet aivan samanlaisia puheenparreltaan ja sanankäänteiltään, vaikka he tekivätkin työtä samalla perustalla ja saarnasivat samasta asiasta, nimittäin ristiinnaulitusta Kristuksesta.
Korinttilaiset saivat siitä syyn hajaantua puolueiksi ja sanoa: minä olen Paavalin, minä Apollon, minä
Keefaan ja minä Kristuksen. Näin tapahtuu vieläkin, kun kristityiden hengenyhteys särkyy ja he
alkavat punnitsemaan sanoja ja halkomaan hiuksia. Silloin seurakunnassa syntyy puolueita ja
hajaannusta. Näin on tapahtunut aina Paavalin ajasta alkaen ja tapahtuu vielä tänäkin päivänä.
Paavali osoittaa kuitenkin nyt Korintin kristityille, että sellainen opin hajaannus ja oikea kristillinen
ykseys eivät voi kuulua yhteen. Sen tähden hän matkii heidän sanojaan ja sanoo lopulta: Onko
Paavali ristiinnaulittu teidän edestänne tai onko teidät kastettu Paavalin nimeen? Paavali kuvailee,
kuinka hän sekoittamatta mukaan maailman viisautta on nöyrästi ja yksinkertaisesti saarnannut
vain Kristusta ja häntä ristiinnaulittuna. Hän jatkaa kolmannen luvun kolmannessa jakeessa:
“Sillä te olette vielä lihalliset, sillä niin kauan kuin teidän joukossanne on kateus ja riita ja
eripuraisuus, ettekö te ole lihalliset ja vaella ihmisten tavan mukaan? Suurin onnettomuus,
jonka häijy sielunvihollinen saattoi tuottaa kristilliselle seurakunnalle oli, että se lihallinen
eripuraisuuden henki, joka jo Paavalin aikana ilmaantui korinttilaisten pariin, yleistyi yhä
enemmän heti apostolien ajan jälkeen niiden joukossa, jotka kaikki kuitenkin uskoivat etsivänsä
vakavasti Kristuksen armoa. Vielä suuren vainon aikana, kun pakanoiden piilukirves vuodatti kristittyjen verta, oli varsin lukuisia lahkoja ja puolueita, jotka uskoivat olevansa parempia kuin muut, vaikka ne kaikki taistelivatkin saman asian puolesta. Ja vielä enemmän puolueita tuli vainojen päätyttyä. Silloin eri puolueet alkoivat tuomita, syyttää harhaoppiseksi ja vainota toisiaan. Yksi sanoi: minä olen oikeassa ja toinen: minä olen oikeassa ja samoin kolmas ja neljäs: minä olen oikeassa.
Kuka oli oikeassa? Minä luulen, että se oli oikeassa, joka ei koskaan sekaantunut sellaisiin
sanakiistoihin, vaan pysyi yksinkertaisesti Kristuksessa kirjoitetun sanan mukaisesti. Usein
taisteltiin hirmuisesti vihalla ja katkeruudella yhdestä ainoasta uskonkohdan kirjaimesta. Kuka
oli oikeassa? Ehkä se, joka vähiten punnitsi sanoja ja kirjaimia.
Vielä tänäkin päivänä on itse luterilaisessa kirkossakin loputon määrä puolueita, jotka
kaikki uskovat olevansa oikeassa: herrnhutilaisia, kveekareita, metodisteja ja pietistejä. Kuka
on oikeassa? Kun ne tuomitsevat toisiaan, niin kuka on oikeassa? Ehkä se, joka
vähiten huutaa ja kerskuu uskonopistaan. Oikea kristillisyyshän ei ole tyhjiä sanoja vaan
henki ja totuus. Se on sisäisessä ihmisessä, joka on Jumalan mielen mukaisessa hengen yhteydessä.
Tässä oikeassa kristillisyydessä ei ole kysymys siitä, onko ulkonaisessa tunnustuksessa yksi kirjain enemmän tai vähemmän, vaan kysymys on sydämen sisäisestä hengenelämästä Kristuksen sovintoarmossa. Olet sitten juutalainen, kreikkalainen tai luterilainen,
olet sitten katolinen, reformoitu, pietisti, herrnhutilainen, kveekari, uuslukija tai vanhalukija, eli kuka lienetkin, uskotko, että kuollut usko kirjaimeen, jota sinun isäsi ovat tavailleet ennen ja sinä perästä, pelastaa sinun sielusi kadotuksesta? Uskotko niin siksi, että luulet omistavasi kirjaimelleen oikean tunnustuksen, vaikka sinulla ei ole oikeaa henkeä ja elämää sydämen sisäisessä salatussa ihmisessä?
Tämä ilmenee uskon yhteytenä ja rakkautena. Vai luuletko sinä, että Jumalan Henki antaa kuolleen kirjaimen telkien ja lukkojen kahlita ja sitoa itseänsä? Kiitos ei, ystäväni!
Kristillisyys ei anna sitoa itseään siihen tai tuohon uskontunnustukseen, joka kuitenkin on ihmistyötä, olkoon se sitten kuinka puhdasoppinen tahansa. Ei, vaan oikea kristillisyys on
itse vapaa ja tekee vapaaksi niin kuin on vapaa se henkikin, joka herättää oikean kristillisyyden.
Se vapauttaa kirjaimen orjuudesta. Sillä teidät on kutsuttu vapauteen (Gal. 5:13), ei
siihen lihalliseen vapauteen, jota maailman lapset ylistävät ja tavoittelevat, vaan hengen
vapauteen, jota kristillinen elämä juuri on, sillä kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi
(2. Kor. 3:6).
Ei ole siksi ihmeellistä, että apostolin täytyi kehottaa Korintin kristityitä välttämään sellaisia
turhia sanakiistoja, jotka eivät tuota mitään hyvää, vaan päinvastoin turmelevat ja tukahduttavat kristillisyyden hengen ja elämän. Sen tähden Paavali sanoo: “Te olette vielä lihallisia,
koska te sanotte: Minä olen Paavalin, minä olen Apollon, minä olen Keefaan ja minä olen
Kristuksen. Onko Kristus jaettu tai onko Paavali ristiinnaulittu teidän edestänne?”
Vielä tänäkin päivänä voi olla tarpeen toistaa ja selittää samoja sanoja, sillä kristillisyyttä
ovat sekoittaneet ne monet puolueet ja lahkot, jotka seisovat kuin naudat kytkyessä kirjaimen
vankina ja sanovat: minä olen kalvinisti, minä luterilainen, minä pietisti, minä kveekari, minä
herrnhutilainen, minä uuslukija ja minä vanhalukija. Luuletko, että Jumalan henki antaa sitoa
itsensä kirjaimeen eli ulkonaiseen uskontunnustukseen? Luuletko, että oikea kristitty
antaa sitoa itsensä kuolleeseen kirjaimeen niin kuin koiran muurinpylvääseen. Luuletko, että
Jumala ei voi herättää turkkilaista ja pakanaa yhtä hyvin kuin hän herättää luterilaisen tai
kveekarin kauheasta synninunesta etsimään vakavasti armoa. “Minä sanon teille, että Jumala
kykenee herättämään Abrahamille lapsia näistä kivistä.” Näin sanoi Johannes juutalaisille,
jotka myös uskoivat, että heillä on oikea usko ollessaan lain ja kirjaimen orjia.
Jos Paavali nousisi tänään kristinuskon kirkkaasta aamusta tai Johannes Kastaja heräisi
kristinuskon uudestakuusta tai Luther nostaisi päänsä pian sammuneen kristinuskon iltahämärän
raunioista, mitä sanottavaa luulisitte näillä miehillä olevan, kun he saisivat nähdä
koko kristikunnan hajonneen niin moniin lahkoihin ja puolueisiin, joista jokainen uskoo
olevansa oikeaoppinen? Useammin kuin kerran he varmaan valittaisivat ja vuodattaisivat
katkeria kyyneleitä sen kauhistavan sokeuden ja hirveän pimeyden tähden, jolla sielunvihollinen
on kaatanut ja vallannut sokean maailmanjoukon. Se menee kuin sikalauma pohjattomuuteen, kun sudet ajavat sitä takaa eli on kuolleen kirjaimen raskaan rautaikeen alla tarttunut saatanan verkkoihin.
En halua sanoa kaikkea, mitä ajattelen siitä kauheasta orjuudesta, missä ilkeä vihollinen pitää ihmisparkojen omiatuntoja, kun niitä painaa kirjaimen orjuus. Siitä seuraa iankaikkinen orjuus.
Juuri tässä saatanan orjuudessa riutuu moni, jolla on herkkä omatunto, kun hän ensimmäisen
heräyksen jälkeen alkaa punnita sanoja ja halkoa hiuksia. Silloin tulee puolueita. Silloin syntyy lahkoja ja opin hajaannusta. Silloin kristinuskon ydin menee sekaisin, elämä ja henki sammuu. Elävä usko muuttuu kuolleeksi kirjainuskoksi, rakkaudesta Jumalaan tulee tekopyhyyden kaapu. Hengellinen ylpeys, tuo sietämätön saatanan haju ja löyhkä saastuttaa kalliisti lunastetun sielun ulkokullaisuuden myrkyllä.
Kun hypätään armonjärjestyksen yli ja pudotaan päistikkaa lihallisesta suruttomuudesta
hengelliseen itsevarmuuteen, silloin perkele nauraa makeasti, sillä hän on voittanut pelin.
Silloin on saastainen henki tullut ulkokullaisen sydämen eteiseen seitsemän muuta henkeä
mukanaan, jotka ovat seitsemän kertaa pahempia kuin hän itse. Silloin hän ja hänen mustat
kumppaninsa saavat hallita vapaasti ja mellastaa kuin nälkäinen susi lammastarhassa, repiä
ja raadella turvattomia lammasparkoja. Tekopyhän kalvo kasvaa kuin lohikäärmeen suomut
sen luihuilla silmäluomilla ja se näyttää verenhimoisia hampaitaan jokaiselle, joka ei tahdo
vapaaehtoisesti ryömiä sen verenpunaiseen kitaan.
Rakkaat lapset. Varokaa näitä lammasten vaatteissa olevia susia, jotka tahtovat nielaista
elävältä teidän sielunne. Ne lähestyvät hiipien kauniilla sanoilla ja tahtovat houkutella teitä
pois yksinkertaisuudestanne Kristuksessa vedoten muka sisäiseen hengelliseen valoon, jota
ei ole sanassa. Mutta kun heidän tulisi osoittaa uskonsa ja rakkautensa Jumalaa ja lähimmäisiä
kohtaan joillakin pienillä maallisten etujen uhrauksilla, silloin he hiipivät pois häntä koipien
välissä kuin häpeävät koirat. Varokaa näitä paisuneita sammakoita. Hengellinen ylpeys
on heitä paisuttanut. He ryömivät armonjärjestyksen yli ja tahtovat vielä pettää toisiakin
tekemään samoin. Mutta hedelmistä te tunnette heidät, sillä suurimmasta tekopyhästä tulee
lopulta suurin kelmi.
Tämän varoituksen katson olevan mitä tarpeellisimman tälle seurakunnalle, jossa toinen
joukko on vajonnut lihallisen suruttomuuden kauheaan pimeyteen ja toinen joukko on kirjaimen orjuuden painamana saanut vaikeasti avattavan solmun omalletunnolleen. Kukaan ihminen ei voi sitä avata, ellei Jumala, joka on armollinen hyvää tarkoittavia mutta eksyviä sieluja kohtaan, avaa tuota vaikeaa solmua ja päästä heidän herkkiä omiatuntojaan kirjaimen orjuudesta ja anna heidän maistaa
hengellisen vapauden elämää ja ydintä. Sillä onhan täälläkin varmaan monia, jotka vilpittömästi
tarkoittavat täyttä totta tutkiessaan sanaa, etsiessään armoa ja rukoillessaan yövuoteellaan yksin hiljaisuudessa salaisin huokauksin ja rukouksin. Huutavan ja ulvovan susilauman keskellä ei vakavasti etsivän sielun ole kuitenkaan helppo löytää oikeaa keskitietä, ahdasta porttia, joka vie päämäärään. Kaikki sudet ulvovat täyttä kurkkua, toinen toistaan pahemmin. Tuolla on suurkapakoitsija, tuolla suurjuomari, tuolla suurteeskentelijä, tuolla tappelija, tuolla saituri, tuolla huorintekijä, tuolla tanssimestari ja tuolla verenimijä eli verikoira.
Kun kaikki nämä monenkirjavat eläimet, jotka nousevat pohjattomuudesta, juoksevat toistensa
ympäri ja kirkuvat kilpaa yksi määkimällä, toinen raakkumalla, kolmas ulvomalla ja haukkumalla, neljäs noitasävelillä ja synnillisillä kuiskutuksilla, ja houkuttelevat yksinäistä, armoa etsivää ja taivaan ahtaalle portille pyrkivää sielua, silloin se kuulostaa pohjattomuudesta tulevalta ulvomiselta ja hoilotukselta. On suuri Jumalan ihme, jos yksinäinen, vakavasti armoa etsivä sielu, ei eksy jäljiltä ja kadota kaitaa polkua, joka lopulta vie taivaan ahtaalle portille.
Rakas sielu! Sinä, joka tosissasi etsit armoa ja pyrit taivaan ahtaalle portille, älä eksy tieltä. Älä anna kauniiden synnin kuiskutusten eksyttää itseäsi kaidalta polulta. Älä kuuntele korvaankuiskuttelijan sanoja, kun hän vääntää ja kääntää Jumalan selvintä sanaa omaksi kadotuksekseen, vaan pidä lujasti kiinni sanasta. Tartu kiinni ankkuriin äläkä irrota otettasi autuuden kalliosta, Kristuksesta. Älä päästä näköpiiristäsi sitä tähteä, joka johdattaa Betlehemiin luvatulle maalle. Jos sinä sen kadotat
silmistäsi, silloin olet ikuisesti hukassa. Se tähti on nimeltään Jumalan ilmoitettu sana. Jos tahdot
löytää Kristuksen, seuraa sitä tähteä, muutoin et löydä häntä. Silloin sinä olet oma pappisi ja
oma kuninkaasi. En sano enempää. Se jolla on hiukankin kokemusta armon tiestä, ymmärtää
minua hyvin; se taas jolla ei ole, ei ymmärrä mitään, sillä hän on sokea ja saatanan sokaisema.
Antakoon Jumala armonsa niille harvoille yksinäisille ja vakavasti armoa etsiville sieluille,
jotka tässä seurakunnassa vaeltavat kuin lampaat, joilla ei paimenta ole ja yksinäisinä ja
hengellisesti köyhinä etsivät uutterasti, vakavasti ja vilpittömästi autuaaksitekevää armoa
uskossa ja rakkaudessa Herraan Jeesukseen Kristukseen. Antakoon Jumala heille armonsa
ja rauhansa ja iankaikkisen autuuden Jeesuksen
Kristuksen tähden. Aamen.
Kyllä siinä oli hyvää sanomaa meille uskovaisille. Tämä olisi pitänyt laittaa heti palstan alkuun kaikille lestaadiolaisille luettavaksi. Olisi tullut vähän mietittyä, että miksi täällä kiistellään ja viilataan jotain pilkkua. Kristus on sama ja sovitustyö ei muutu. Yksin armosta yksin uskomalla omat syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, voi pelastua. Se on yksinkertaista ja helppoa. Mutta se on siis liian helppoa liian monelle. Pyritään tekemään itsestä muita parempia uskovaisia ja tuomaan näin Jumalalle muutakin tuliaista kuin pelkkä oma armahdettu syntinen minä. Eiköhän olisi aika kuulkaas tehdä sovinto.
K.o. saarnan Laestadius on pitänyt vain muutama viikko kääntymisensä jälkeen. Laestadiushan sai synninpäästön "Lapin Marialta" uudenvuodenpäivänä 1844. Voisi ajatella, että hän eli tuolloin erittäin voimakkaissa uskonkokemuksissa, ja puhe viestii sitä, miten hän asiat sillä hetkellä kokee. Että usko onkin sydämen uskoa, maailman silmissä yksinkertaista uskoa.Vaikka kuinka hiuksia halkoisi ja riitelisi, ei uskosta saa selvyyttä ennen kuin itse on saanut parannuksen armon.