minua masentaa.....
mulla on kova ahdistus päällä koska olen eronnu kaksi vuotta sitten näistä piireistä,ja nyt tavallaan ajatus maailmassani on masennusta...
ym jos olet eronnu vapaakirkosta niin kerro mitä tapahtui sen jälkeen ym.....
[email protected]
mulla on kova ahdistus päällä koska olen eronnu kaksi vuotta sitten näistä piireistä,ja nyt tavallaan ajatus maailmassani on masennusta...
ym jos olet eronnu vapaakirkosta niin kerro mitä tapahtui sen jälkeen ym.....
[email protected]
Vastaukset 14
Vanhimmat
En vastaa sähköpostilla, mutta sanon vaan ihan lyhyenä kommenttina, että Vapaakirkosta eroamiseni taustalla on Vapaakirkon irrottautuminen Raamatusta. Vaikka Raamatussa selvästi edellytetään seurakunnan vanhimpien olevan miehiä, Vapaakirkko hyväksyi naispastoriuden vuonna 2003. En enää voinut sen jälkeen kuulua kirkkoon, joka on luopunut selvästä Raamatun sanasta ja liberalisoitunut. Vapaakirkko on lähtenyt samalle luopumuksen tielle kuin ev.lut. kirkko.
Joo ymmärrän erosi syyn.
Raamatunkäännöksen vuosimallia 1992.
Kukaan totuutta rakastava ei kertakaikkiaan voi vaihtaa vuoden 1933/1938 hyvää käännöstä valheita pullollaan olevaan 1992:n väännökseen.
Monet uskonnot kokevat naispappeuden raamatun vastaisena ja kieltäessään sen nämä kieltäjät ovat muka puhdassieluisempia kuin toiset. Raamatussa on monta muutakin kohtaa jota pitäisi sitten noudattaa yhtä tunnollisesti kuin tämä naispappeus-kohta on. Ei ne sen vähempiarvoisia voi olla. Eli miten on? Onko omatuntosi sittenkään puhdas??
liikaa menestystelogiaa ja mellereitä.Mesi uskottavuus hiljalleen.Uskoa en ole mihinkään menettänyt,sieltä en sitä saanutkaan.
En virallisesti eronnnut, mutta lopetin käymästä tilaisuuksissa. Toronton siunauken aikoihin minulle muodostui kuva sellaisesta Jumalasta, joka tekee ihmeitä ja käyttää voimaa. Kuitenkaan sellainen jumala ei ollut kokemukseni mukaan totta. Siitä tuli liian paksua. Sen jälkeen jouduin etsimään elämälle pohjaa. Seisoskelin tuntikausia järven rannalla. Kerran olin kateellinen rantavedessä ruokailevalle sorsalle, koska se näytti tietävän elämän tarkoituksen. Lopulta löysin sen mitä minulta ei voitaisi ottaa pois. Oman kuolemani. En suunitellut itsemurhaa. Kuolemasta tuli ystäväni. Sieltä katsottuna me kaikki ihmiset olemme samalla viivalla. Kun pohja on saavutettu, niin sieltä palautuu pehmeämpänä ihmisenä. Tosin arki tempaa mukaansa, eikä aina muista sitä mitä on saavuttanut. Vapaakirkollisuudesta en ole kuitenkaan täysin päässyt eroon. Haluaisin olla kristitty, mutta ...
juu..olisi kiva kirjoitella vähän enempi koska mä
erosin vapiksesta josen ym takia.ja ne monet jutut kohdistui minuun vaikka olin oikeessakin ja mieleni alkoi heitellä[email protected]
on paljon muutakin kuin yhteen tiettyyn seurakuntaan kuuluminen. Minulle seurakunta on toiset uskovat, ei tietty vapaa-, city-, tai muu seurakunta. Sinun ei todellakaan pidä potea pahaa mieltä, jos et koe kuuluvasi sinne. Meitä kristittyjä yhdistää usko jeesukseen, joka usein (valitettavasti) jää oikeiden oppien kiistojen alle. Vapaaseurakunnassa yms..käymisen pitää olla omaa uskoa kasvattavaa.
Siunausta kesään!
Ei vapaakirkko ole ainoa paikka.
Itse kävin Jyväskylän vapiksen karismaattisissa torstai-illoissa 90-luvun jälkipuoliskolla melko usein.
Ne tilaisuudet eivät olleet hyväksi uskonelämälleni.
Niissä oli liikaa sellainen painotus, että kokouksiin tullaan KOKEMAAN Jumalan ihmeellistä läsnäoloa. (Jumala on aina läsnä kaikkialla, ei Häntä tarvitse tunnin pituisella joukkoylistyksillä mihinkään paikalle maanitella!)
Itse jäin joka kerta ilman niitä kokemuksia. Aina toitotettiin: "Tämä voi nyt olla juuri se sinun suuri iltasi!" Mutta kun toistuvasti sain lähteä pois ilman niitä kokemuksia, se alkoi suututtaa. Olin katkera Jumalallekin, koska ei ollut olemassa mitään syytä, miksi minut pitäisi aina jättää ilman ja antaa muille niitä kokemuksia ja elämyksiä. Eikä niistä kaatumisista ja muista näyttänyt olevan mitään vaikutusta niitä kokeneiden USKONELÄMÄÄN ARJESSA.
Onneksi ymmärsin lakata käymästä niissä torstai-illoissa. Se teki hyvää Jumalasuhteelleni ja uskonelämälleni. Vapikseen en koskaan kuulunut, vaan olen sellainen yhteiskristillisesti suuntautunut perusluterilainen.
En ole aikoihin vapiksella käynyt, olen kuullut että siellä olisi nykyään rauhallisempaa ja raittiimpaa. Hyvä, jos niin on.
Toronton siunaus(?) ja sen jälkeiset muutamat vuodet olivat vapaakirkolta selkeä ylilyönti. Opetus keskittyi liikaa elämysten tavoitteluun. (Ne voivat tuntua vähän aikaa kivoilta ja mahtavilta, mutta eivät ne lopulta rakenna ihmistä.) Niillä, jotka saavat niitä kokemuksia, on kai tilaisuuksissa kivaa. (Enimmäkseen sekin lienee sielullista joukkosuggestiota.) Mutta kokemuksia painottava karismaattisuus tekee suurta vahinkoa niille, jotka eivät kokemuksia saa. Varsinkin, jos heidän annetaan ymmärtää, että vika on heissä.
Parasta "lääkettä" on itselleni ollut raitis yksinkertainen ristin ja armon evankeliumi. Tästä uskomme pääasiasta on hyvää aineistoa sivulla:
http://www.evank.org/index.php
Jumalan uudella uskon tasolla. Puhun tätä kokemuksestani. Nuorena pienellä paikkakunnalla aloin etsiä pelastusta. Vain vanhoillislestadiolaisilla tuntui olevan selkeä vastaus. Kirkko vain pliirumplaaruili. Vuosia yritin tulla hyväksi uskovaiseksi vl.sääntöjen ja pahan pelon keskellä. Uskossa pysyminen tuntui olevan koko ajan hiuskarvan varassa ja saatana vaani joka nurkan takana. Ainoa keino oli pysyä sisäänpäinlämpiävässä ryhmässä. En tietenkään asettanut mitään oppeja kyseenalaiseksi, mutta aloin väsyä suorittamiseen. Uskosta puuttui ilo. Lopulta irtauduin ja pääsin vapaaksi muuttamalla toiselle paikkakunnalle. Jumalaa en hyljännyt, ja jonkin ajan kuluttua alkoikin tulla srk.jano. Aloin rukoilla srk:aa. Isolla paikkakunnalla oli monia srk:ia ja minua hämmensi, kun olin oppinut, että on vain yksi oikea srk. Rukoilin ohjausta oikeaan. Lopulta johdatuin pieneen helluntaityyliseen srk:aan ja taas alkoi sopeutuminen ja iloakin löytyi. Nyt ei ollut kyse siitä, saako meikata tai pitää korviksia, vaan Raamattuun tutustumisesta. Vuosia sain kasvaa uudessa Jumalan tuntemisessa. Sitten alkoi selkiintyä, että srk:ssa oli paljon tabuja, uskonnollisuutta, suoranaista epäuskoa jne. johtajien taholta. Olin löytänyt elävän Jumalan, ja Hän antoi minulle aina vain lisää janoa.Lopulta srk:n rajat tulivat vastaan. Sen sijaan, että srk:n usko olisi uudistunut, minä sain johdatuksen eteenpäin srk:yhteyteen, jossa oli taas ymmärretty Jumalasta enemmän. Siellä oli toivoa ja janoa, sinne kuuluin. Eli kahdesti jouduin käymään kipeän srk.eron läpi, ja jos minulla ei olisi sitä kokemusta, että sittenkin siellä ihmisrakennelmien takana on löydettävissä Jumala, en olisi jaksanut. Kaiken kivun, epäilyn, itsesyytösten, loukkaantumistenkin ohi on vain jatkettava matkaa. Uskoni on paljon aikuisempaa ja aidompaa, toimivampaa kuin em:ssa uskonnollisissa piireissä. Nyt tiedän, että tärkeintä on Jumala, ei jotkin ihmisten miellyttämiset ja liian monimutkaiset säännöt. Hämmentävää, eikö, mutta erehdysten, alistumisten ym. kautta minua on hiottu.
Oli koskettava vastaus minulle tähän hetkeen.
en millään pääse eroon syytöksistä ja siitä mitä olen kun olin näissä,olen kans käynyt monet erot läpi kun säännöt tuli vastaan ja odotus että mihinkä minut on pantu.lähdin pois koska minullaki oli nuorena ihan aito usko ja se muserrettiin näissä paikoissa mitä olen etten riitä jne tyyliin oli jutut.Niin että en riitä taivaaseen vai?koska olen ymmärtämätön.koin kolme kertaa samat asiat samasta paikasta ja en ole vielä päässyt tasapainoon.käyn psykologilla.....ois kiva kirjoitella sun kaa hetken aikaa.....T;:MINNA
ettei Jumala häivy minnekään, vaikka toiset ihmiset mitätöisi uskosi ja janosi. Jumala myös kestää kaikki tunteemme. Hän on kuin isi, jota voi pikku nyrkeillä lyödä, kun on kipua ja pettymystä
Hän rakastaa ehdoitta. Ne ehdot, epäilykset ja pelot tulee muista lähteistä eivätkä ole Jumalan ajatuksia meistä. Valitettavasti me itse imetään ja omaksutaan muista ihmisistä ja systeemeistä niitä vääristyneitä ajatusmalleja ja luullaan, että me ollaan näin toivottomia tapauksia.
Kun ajattelee, on tosi traagista, että monien pitää kulkea näitä kipeitä polkuja. Mutta olen ajatellut, että olen paljon mieluummin aito kuin kovanaamateeskentelijä. Srk:ien isoääniset, toisia runnovat kovikset, jotka usein jyräävät itsensä johtopaikoillekin (on myös johtajia, jotka ovat jo käyneet tulen läpi), ovat oikeastaan säälittäviä, sillä he eivät edes uskalla katsoa sisimpäänsä ja lähteä kasvamaan Jumalan suuntaan.
Apu tulee moneltakin taholta, ja toki vie aikaa, että poisoppii ja irtisanoutuu vääristymistä ja löytää enemmän Raamatun mukaista Jumala-käsitystä sekä omaa ihmisarvoa. Tottakai itsekin on osaltaan ollut hölmökin, kun on antanut alistaa itsensä moniin vääristymiin, mutta jokainen, joka on sellaisia vankiloita kokenut, tietää, että kun on sokaistu, ei ole ulospääsyä. Jumala lupaa, että hänellä on pääsy taakoista. Sekin pitää vain hyväksyä, että on matkalla, keskeneräisessä prosessissa.
hyvä tajuta, että srk.ero on kuin avioero, jotakin menee rikki, jonka luuli kestävän. Ja surulle, suremiselle, asioiden ääneen ajattelulle on annettava tilaa ja aikaa. Ajan kans kaikkea törkyä voi siivota sisimmästään pois ja samalla tulee tilaa uudelle.
Itselleni oli ehkä hankalinta, että oli mahdotonta löytää toisia, jotka olivat lähteneet vanh.lestad.srk:sta ja olisivat halunneet puhua uskosta, katkeria kyllä löytyi. Jouduin pitämään pitkään asioita sisimmässä ja kannoin valtavaa häpeää, että oli ollut lahkolainen.
Ja uusi pettymys monien vaiheiden jälkeen... kyllä on ollut suurta Herran armoa, että on näyttänyt tietä eteenpäin ja avartanut. Kävin minäkin vapiksella torontolaisuuden jälkimainingeissa torstaisin, mutta ei se vastannut silloiseen janoon eikä siten juuri minua hetkauttanut. Missään sisäpiireissä pienryhmissä yms. en ollut, joten sen enempää en tiedä kertoa. M
Mutta on hyvä tajuta, ettei täydellistä srk:aa ole, jokaisella ryhmittymällä on omat kasvunpaikkansa. Kai sekin on Jumalan suurta viisautta, ei pääse ylpeys valloilleen.