Kriisikuolemat ovat näköjään arvostetumpia kuin kotoisat kuolemat. Kriisionnettomuuksissa loukkaantuneiden akuutti- ja jälkihoito ovat extra-luokkaa, rahaa ja apua tulvii kaikista ovista ja ikkunoista pyytämättä. Jos kotona viihtyvää suomalaisperhettä kohtaa kotimaassa yhtä tai useampaa peheenjäsentä naarmuttava/vammauttava kohtalo, kukaan ei tarjoa auttavaa kättä, kukaan ei lähesty ja ole kiinnostunut jaksamisesta ja voimisesta.
Ensin on epäselvää, mikä sairaala suvaitsee ottaa hoitoon ja minne sairaanhoitopiiriin kuuluu. Sitten alkaa helvetinmoinen taistelu ja ravaaminen mm. keloissa ja vakuutusyhtiöissä, ja sitä ravaamista on jatkettava omista voimavaroista huolimatta. Kukaan ei tyrkytä apua, kukaan ei kerro mitä avustuksia voi hakea ja mistä. Jos et itse keksi ja löydä vastauksia kaikkeen, jäät heikoille.
Kotimaassa naarmuuntuville/kuoleville/ahdistuneille yhtä hyvää huolenpitoa jatkossa.
Ensin on epäselvää, mikä sairaala suvaitsee ottaa hoitoon ja minne sairaanhoitopiiriin kuuluu. Sitten alkaa helvetinmoinen taistelu ja ravaaminen mm. keloissa ja vakuutusyhtiöissä, ja sitä ravaamista on jatkettava omista voimavaroista huolimatta. Kukaan ei tyrkytä apua, kukaan ei kerro mitä avustuksia voi hakea ja mistä. Jos et itse keksi ja löydä vastauksia kaikkeen, jäät heikoille.
Kotimaassa naarmuuntuville/kuoleville/ahdistuneille yhtä hyvää huolenpitoa jatkossa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Vaativat yleensä 2-3 kertaa täyttämään uudestaan korvaushakemuksen, tai aina puuttuu jotain, tai vaativat lisää ja vielä lisää lisäselvityksiä. Saattaa onnistua joskus harvoin yhdelläkin hakukerralla, mutta kun Kelaan pääsee "sisälle", homma alkaa yleensä luistamaan. Vakuutusyhtiön kanssa jatkuu loputon vääntö. Kuinka kotimaassa sairastuneet jaksavat sitä rumbaa, terveiltäkin (jotka hoitavat toisten puolesta paperiasioita), se vie voimavarat ja turhauttaa.
Kuolema tulee kerran kaikille ja jokainen joutuu vuorollaan suremaan läheistensä kuolemia. Siksi tuntuu jopa ahdistavalta, että näistä nykyajan onnettomuuksista ym. kuolemista on tehty tällaista mediarumpaa.
Muistan molempien sotiemme aikana tapahtuneet miesten kaatumiset sodissa. Sotaan piti mennä velvollisuudesta, mutta siitä huolimatta omaisilla ei ollut mitään erikoisia tukiverkostoja. Jokainen terve ihminen tuntee myötätuntoa syvää surua kohtaan, joka kaiketi Luojamme silmissä on samanarvoista jokaisen kohdalla.
Itse joutuu vuosikaudet taistelemaan joka ikisen asian puolesta. Kukaan ei kerro mitään jos itse ei ota selvää.
Kyllä se vaikeeta tulee olemaan näilläkin bussiturmaan joutuneilla, kun korvauksia pitäisi saada. Mediamylläkkä ja korvausasiat on kaksi eri asiaa. Sinänsä on hyvä, että vaikeammin loukkaantuneet saavat hieman kriisiapua kotimaasta nyt. Tämä ei tietenkään koske yksittäistä maailmanmatkaaja jatkossa.
Ja sitten jos Kelassa tarvitsee yksi, kaksi, kolme, neljä tai viisi kertaa saman paperin, niin ei muuta kuin antaa vain. Kummallista kitinää kun ei haluttaisi omia asioita hoitaa. Itsellä ovat ko. byroon kanssa asiat sujuneet erittäin hyvin. Siellä on hyllyssä tiedoterosyyrejä ihan Suomen kielellä, joiden lukemiseen kannattaa varata pari-kolme päivää ennenkuin alkaa keräämään lappuja läjään. Ja aina on jokunen vielä puuttunut, mutta asian on saanut vireille kun pistää ne loput laput vaikka postissa perään. Ei sitä nyt yhteisiä rahoja voi jakaa, jos ei ole lappu olennuksessa, se on selvä.
Sairailla ja vammautuneilla on jaksamista oman tilansa kanssa ja masennus päällä, ei ketään tukena ja auttamassa. "Kummallista kitinää kun ei haluttaisi omia asioita hoitaa"!! Kaikki eivät jaksa ja tuo oli vertaukseksi bussimatkailijoille, joille kaikki tuodaan tykö ja paijaukset päälle.
Kyllä siellä Kelassa annetaan yleensä tuta kenen rahoja siellä jaetaan, hermot siellä menee asioidessa yhdellä jos toisella. Kelassa asioidessa kannattaa jaksaa hymyillä ja olla ystävällinen vaikka kuinka korpeisi, asiat tökkää siihen jos sanot eriävän mielipiteen.
Työttömyysihmiset jaksaa asioida Kelassa putkeen, kun hehän ovat terveitä eikä sairaita.