G: Kadutko äiteyttäsi?

Olen olen ja tällähetkelläkin kadun.Oikeestaan nyt on lähes kokoajan mielessä että pilasin elämäni kun halusin lapsia,oon kuin vankilassa ja yksin näiden kans...tosin vankilassahan saa välillä levätä ja vaikkapa lukea rauhassa.

Siis miksi tästä aiheesta keskustellaan tällä palstalla nyt niin hanakasti? Eikö se ole aika luonnollista, että ihmisen elämään kuuluu hyviä ja huonoja päiviä. Ja kun on tarpeeksi pinna kireellä ja väsyttää, niin on taipuvainen ajattelemaan, että miksi perustin perheen sotkemaan elämääni. Mutta tuskin kukaan täysipäinen äiti katuisi niin tosissaan äitiyttään, että olisi valmis antamaan lapsensa pois! Eli se siitä katumisesta: tilapäisesti joo, pysyvästi en!

Musta jotenkin tuntuu, että vielä nykyaikanakin elää joku ihmeellinen myytti siitä, että äidillä ei saa olla kiellettyjä tunteita ja joka päivä pitää kiittää luojaa kullanmuruista ja olla iloinen. Kyllä taitaa käydä elämä rankaksi, jos asettaa omalle psyykelleen noin kovat vaatimukset.

old_profile_45998 kirjoitti:

Siis miksi tästä aiheesta keskustellaan tällä palstalla nyt niin hanakasti? Eikö se ole aika luonnollista, että ihmisen elämään kuuluu hyviä ja huonoja päiviä. Ja kun on tarpeeksi pinna kireellä ja väsyttää, niin on taipuvainen ajattelemaan, että miksi perustin perheen sotkemaan elämääni. Mutta tuskin kukaan täysipäinen äiti katuisi niin tosissaan äitiyttään, että olisi valmis antamaan lapsensa pois! Eli se siitä katumisesta: tilapäisesti joo, pysyvästi en!

Musta jotenkin tuntuu, että vielä nykyaikanakin elää joku ihmeellinen myytti siitä, että äidillä ei saa olla kiellettyjä tunteita ja joka päivä pitää kiittää luojaa kullanmuruista ja olla iloinen. Kyllä taitaa käydä elämä rankaksi, jos asettaa omalle psyykelleen noin kovat vaatimukset.

Minusta äitiyden mahdollisista negatiivisista puolista/tunteista pitää puhua ja on lupa puhua, mutta minusta ei voi niin mustavalkoisesti ajatella, että katuisi äitiyttä kokonaisuudessaan vaikka negatiivisia tunteita onkin..

old_profile_45998 kirjoitti:

Siis miksi tästä aiheesta keskustellaan tällä palstalla nyt niin hanakasti? Eikö se ole aika luonnollista, että ihmisen elämään kuuluu hyviä ja huonoja päiviä. Ja kun on tarpeeksi pinna kireellä ja väsyttää, niin on taipuvainen ajattelemaan, että miksi perustin perheen sotkemaan elämääni. Mutta tuskin kukaan täysipäinen äiti katuisi niin tosissaan äitiyttään, että olisi valmis antamaan lapsensa pois! Eli se siitä katumisesta: tilapäisesti joo, pysyvästi en!

Musta jotenkin tuntuu, että vielä nykyaikanakin elää joku ihmeellinen myytti siitä, että äidillä ei saa olla kiellettyjä tunteita ja joka päivä pitää kiittää luojaa kullanmuruista ja olla iloinen. Kyllä taitaa käydä elämä rankaksi, jos asettaa omalle psyykelleen noin kovat vaatimukset.

täällä saa vastata esitettyihin kysymyksiin?
Minä kerroin, miltä minusta tuntuu, ja olen sitä mieltä, että minulla on yhtä suuri oikeus omiin tunteisiini kuin sinullakin.
Psyykeni on kestänyt ihan hyvin, älä turhaan huolehdi. On minullakin joskus huonoja päiviä, mutta sellaisinakin päivinä, kun kaikki muu tuntuu epäonnistuvan, voin iloita lapsistani.
Ei minua kukaan pakota kiittämään, mutta et sinä eikä kukaan muukaan pysty myöskään estämään minua tuntemasta suurta kiitollisuutta lapsistani. Elämäni olisi paljon tyhjempää ja tarkoituksettomampaa ilman heitä, vaikka he eivät sen ainoa sisältö olekaan. Olen saanut lapsieni ansiosta paljon energiaa ja luovuutta sekä oppinut monia asioita, joita voin hyödyntää esim. ammatissani ja muissa ihmissuhteissani.
En ole vielä koskaan katunut sitä, että minulla on lapsia.