Järjen palvonta uskontona

eivät ateistit palvo järkeä vaan omaa perse reikäänsä

Tällä palstalla on päivittäin surullisia esimerkkejä siitä, miten täydellistä järjettömyyttä palvotaan sokeasti uskontona.

Ja lisäksi vielä vaaditaan muita palvomaan samaa järjettömyyttä sekä vielä solvataan niitä, jotka eivät hyväksy järjettömyyksiä.

Eivät näköjään oikein mahdu samaan päähän nuo järjettömyydet (usko) ja normaali järki. Mikä ei tietysti ole mikään ihme, sillä normaali tervejärkinen ihminen ei tietenkään usko näkymättömiin mytologisiin taruolentoihin.

Ateismi on vain uskon puutetta, eikä sinällään peruste yhtään millekään teolle. Eivät pikkuvauvatkaan ketään tapa uskonnollisen kiihkon vallassa. Ateistit voivat tappaa toisia ihmisiä siinä missä kristityt ja muslimitkin, mutta ateismi ei kuitenkaan ole varsinainen syy, vaan se on jossain muualla. Sen sijaan uskonnoissa voi olla dogmeja, jotka oikeuttavat murhaamisen.

Kirjoitin tänään tuosta Järjen palvonnasta. Se on varoittava esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun ihmisillä mopo karkaa käsistä.

Järjen palvonta on ollut taatusti yksi kaikkein järjettömimmistä uskonnoista mitä on ollut, mutta se oli suoraa seurausta siitä, mihin joudutaan, kun vallankumousjohtajia toisaalta elähdytti silmitön viha, ja toisaalta dogmaattinen, Aspergerin syndroomaa lähennellyt rationalismi.

Järjen palvonnan pitäisi oikeastaan olla varoittava esimerkki - esimerkki siitä, kun annetaan vihalle ja kiihkolle valta eikä toisaalta kuunnella tolkun ääntä. Mitään järjellistähän tuossa uskonnossa ei ollut. Robespierren "Korkeimman Olennon" uskonto oli tässä mielessä paljon tolkullisempi, sillä se vastasi toisaalta ihmisten tunteisiin että se myös oli itsenäinen filosofiansa eikä vain pelkkä entisen negaatio.

Hébert oli täydellinen sekopää, ja häneltä, samoin kuin muiltakin vallankumousjohtajilta, kertakaikkiaan karkasi mopo käsistä for good.

Jos ateistit palvoisivat järkeä, niin he olisivat rehellisempiä. Monet jyrkän linjan ateistit ovat fundamentalistisen ahdasmielisiä suhteessaan todellisuuteen ja omaan totuuteensa.

Perustelut:

Fundamentalismilla tarkoitetaan ennnenkaikkea jäykkää ja ehdotonta suhtaumista omaan "totuuteen" (omaan uskomukseen, omaan maailmankatsomukseen tms).

On olemassa monia vakiintuneita, mutta hyvin kummallaisia uskomuksia, joita jotkut ihmiset eivät koskaan kyseenlaista. Esimerkiksi; 1. Kaikki olemassaoleva aine ja tila ovat joskus olleet puristuneena äärimmäisen tiheäksi ja noin tennispallon kokoiseksi kappaleeksi. 2. Maailma luotiin 6000 vuotta sitten ja miljoonien vuosien ikäisistä fosiililöydöksistä huolimatta monet pitävät tätä tietoa totuutena. Miksi valheellisuus ja älyllinen epärehellisyys on ihmisten keskuudessa niin yleistä? Onko kyse totuuden ja realitettien välttelemisestä ja jonkinlaisesta totuuden pakenemisesta epävarmassa ja ristiriitaisessa maailmassa, jossa varmuutta kuitenkin halutaan? Omista uskomuksista halutaan varmuutta ja turvaa, vaikka ne joskus olisivat kuinka kummallisia tahansa.

Perustuuko ateismi objektiivisuuteen ja rehellisyyteen kieltäessään muunmuassa sielun ja henkiolentojen olemassaolon mahdollisuudenkin? Maailmankaikkeus on mittasuhteiltaan lähes ääretön ja ihmiskunnan tietämys kokonaisuudesta on edelleen hyvin rajallinen. Tosiasioiden ja oman tietämättömyyden tunnustaminen vaatii ihmiseltä ennenkaikkea nöyryyttä ja rehellisyyttä. Tietynlainen uskonnollisuus ja henkisyys on niin ollen luonteenomaista kaikille oikeamielisille ihmisille. Sellainen ihminen ihminen uskoo ainakin mahdollisuuteen, että häntä itseään huomattavastikin suurempia olentoja ja voimia saattaa olla olemassa. Valtavassa universumissa saattaa olla - ja todennäköisesti onkin - lähes äärettömän suuriakin tietoisia Henkiolentoja. Jumalalliselle valvonnalle ja jumalalliselle oikeudelle löytyy myöskin järkeenkäypiä perusteita. Koska universumissa on eritasoisia ja erilaisia tietoisia olentoja, niin suuria tietoisia olentoja varmasti kiinnostanevat myös kehittymättömämpien maailmojen ja olentojen asiat.

Vaikka ei uskoisikaan varsinaisesti minkään oppijärjestelmän mukaisiin oppeihin sellaisenaan, niin ylläkuvatun kaltaisiin johtopäätöksiin voi päätyä kuka tahansa riittävän ennakkoluuloton ja älyllisesti rehellinen henkilö. Miksi sitten ateistit eivät yleensä halua lähestyä uskonnollista ja henkistä ajattelua ja maailmankuvaa edes senkään verran kuin yllä on kuvattu? Onko ateistisesta maailmankatsomuksesta muodostunut jollekin ateisteille eräänlainen fundamentalistinen uskonnollinen totuus, jolloin objektiivisia tosiasioita ei pidetäkään enää ensisijaisen tärkeinä?

Uskonnollisuuden negatiivisia piirteitä kritisoidessan monet ateistit unohtavat, että aidossa uskonnollisuudessa ja hengellisyydessä tärkeimpiä ovat arvot, kuten rehellisyys ja oikeudenmukaisuus. Aidossa uskoontulemisessa asianomainen alkaa vilpittömästi ja rehellisesti tutkiskella itseään, ja ennnenkaikkea omaa pahuuttaan ja epärehellisyyttään.. Sellaista itsetutkiskelua nimitetään myös synnintunnoksi.

Saattaisiko olla niin, että fundamentalisitisen ja ahdasmielisen asenteen omaavat jyrkän linjan ateistit ovat haluttomia rehelliseen itsetutkiskeluun, koska he eivät halua kohdata - tai eivät kykenekään kohtaamaan - totuutta omasta itsestään (epärehellisyydestään yms)? Paha - tai ainakin pahuuden tiellä oleva - ihminen ei halua katsoa omaa pahuuttaan, mutta synnintuntoon tullut ja hyvyyden tiellä oleva kykenee siihen aiemmasta pahuudestaan huolimatta.