Voi!
Tässä ihan huvikseni luin näitä keskusteluja
hevosista.Voi kun mäkin voisin vielä lukee ja
kirjoitella hevosista.....Jos jollain on
vastaavii kokemuksii, niin vois kirjoitella.
No, se nyt ei enää onnistu.Mun tarina on aika
surullinen...koko elämäni olin pyörinyt hevosten
parissa, ratsastellu ja sitten ravien pariin
löysin.Oma kultakin löytyi...Sellainen pieni
ihastus, josta kasvoi mun koko elämä ja elämäni
rakkaus isolla R:llä.Musta lämminveri ravuri.
elämäni number 1.sain sen itselleni.sitä
tunnettta en unohda koskaan, kun se oli mulla ja
ratsastin auringon laskussa ja ajattelin et hei!
TÄÄ ON MUN OMA HEVONEN,MUN EI KENENKÄÄN MUUN!!
talli paikka meni 2,5 viikon päästä, kun
tallinvuokraaja tuli allergiseks ja sano et etsi
2päiväs uus talli!
No, ei löytynyt uutta tallii läheltä ja halpaa,
joten tiemme erosivat...
katkera olen ollut siitä lähtien jo monta
vuotta.harmi etten voi olla enää hevosten
parissa, jota niin kaipaan joka päivä...vieläkin..
Te ootte onnellisii.halatkaaa ja hellikää
rakkaita hevosianne joka päivä! Ne ovat sen
arvoisia!
En tiedä lukeeko tätä kukaan, mut mulle tää on
yhdenlaista suruterapiaa.Niinä masennuksen
vuosina kun itkin, itkin ja itkin mä myös
kirjoittelin.Koulus sai kirjoittaa runon ja mää
kirjotin runon hevosestani.Meidän vanha jäykkä
ope kertoi itkeeneensä kun luki sitä
kotona.Jotkut on sanonu mulle et murheet opettaa.
en tiedä, mun elämä meni ainakin niin helvetiks
et mä jopa itkin siksi, et kun mä itkin niin
paljon.ne 2 vuotta katsoin maailmaa itkun
turvottamien silmien takaa, ikuisten
kyynelhelmien kanssa.Tosi paska,paska juttu.Nyt
mä ajattelen sillei et sitten joskus mulla on
taas hevonen, ehkä! Mä en enää uskalla lähtee
mihinkään edes kysyyn et saisinko edes hoitaa
jotain hevosta.en mä varmaan edes osaa harjata
hevosii...Mä nautin suunnattomasti kun syötin
vihreetä yhden tutun hevoselle.ei sillä ollut
välii mikä hevonen siinä oli.Siinä oli hevonen,
joka tuoksui ihanasti HEVOSELTA! Nyt sitä nautii
jopa näin pienistä asioista...
lopuks kirjoitan runon, jonka kirjoitin joskus
silloin kun oli tosi paha olla...
" Tiedän sen nyt niin hyvin, liian hyvin, ettet
enää ole karsinassasi odottamassa minua.Ettet
enää hirnu, kun tulen luoksesi.Ei ole enää
ystävää, joka kuuntelisi murheeni.Kyyneleet
valuvat loputtomasti poskilleni, tiedän, ettet
enää palaa takaisin,että olet ikuisesti poissa,
poissa luotani, muttet poissa sydämmestäni.Mustan
ruunan kuva säilyy aina muistoissani ja
sydämmessäni.Nykyisin kaikki pienetkin asiat
muistuttavat minua sinusta,meistä!
seuraat minua aina, sillä olet mukanani,
sydämmessä.Kirkkaat silmäsi,paksu harjasi ja
kaikki sinusta kuuluu minulle.
Kuinka usein täytyy ikävöidä,itkeä ja lausua
hyvästejä ja jäädä kaipaamaan mennyttä?
Sanoja, joita en uskonut sinulle sanovani, ne
olivat hyvästit!Miksi! miksi minä?
Talli tuntuu niin tyhjältä ja hiljaiselta.Voi,
kun voisin olla kanssasi hetken.kiittää sinua
vielä kerran kaikesta ja nukahtaa siihen
viereesi,painaa pää heinillesi ja kuiskata ne
kaikkein kauneimmat sanat.Ne sanat, jotka
kuuluvat sinulle, parasystävä.ja halaisin sinua
niin kuin aina ennen, mutta se ei ole enää
mahdolllista. Näen sinut aina, ei minun tarvitse
sulkea edes silmiä ja olet siinä.
Ikuisesti omalle rakkaalle...
Tässä ihan huvikseni luin näitä keskusteluja
hevosista.Voi kun mäkin voisin vielä lukee ja
kirjoitella hevosista.....Jos jollain on
vastaavii kokemuksii, niin vois kirjoitella.
No, se nyt ei enää onnistu.Mun tarina on aika
surullinen...koko elämäni olin pyörinyt hevosten
parissa, ratsastellu ja sitten ravien pariin
löysin.Oma kultakin löytyi...Sellainen pieni
ihastus, josta kasvoi mun koko elämä ja elämäni
rakkaus isolla R:llä.Musta lämminveri ravuri.
elämäni number 1.sain sen itselleni.sitä
tunnettta en unohda koskaan, kun se oli mulla ja
ratsastin auringon laskussa ja ajattelin et hei!
TÄÄ ON MUN OMA HEVONEN,MUN EI KENENKÄÄN MUUN!!
talli paikka meni 2,5 viikon päästä, kun
tallinvuokraaja tuli allergiseks ja sano et etsi
2päiväs uus talli!
No, ei löytynyt uutta tallii läheltä ja halpaa,
joten tiemme erosivat...
katkera olen ollut siitä lähtien jo monta
vuotta.harmi etten voi olla enää hevosten
parissa, jota niin kaipaan joka päivä...vieläkin..
Te ootte onnellisii.halatkaaa ja hellikää
rakkaita hevosianne joka päivä! Ne ovat sen
arvoisia!
En tiedä lukeeko tätä kukaan, mut mulle tää on
yhdenlaista suruterapiaa.Niinä masennuksen
vuosina kun itkin, itkin ja itkin mä myös
kirjoittelin.Koulus sai kirjoittaa runon ja mää
kirjotin runon hevosestani.Meidän vanha jäykkä
ope kertoi itkeeneensä kun luki sitä
kotona.Jotkut on sanonu mulle et murheet opettaa.
en tiedä, mun elämä meni ainakin niin helvetiks
et mä jopa itkin siksi, et kun mä itkin niin
paljon.ne 2 vuotta katsoin maailmaa itkun
turvottamien silmien takaa, ikuisten
kyynelhelmien kanssa.Tosi paska,paska juttu.Nyt
mä ajattelen sillei et sitten joskus mulla on
taas hevonen, ehkä! Mä en enää uskalla lähtee
mihinkään edes kysyyn et saisinko edes hoitaa
jotain hevosta.en mä varmaan edes osaa harjata
hevosii...Mä nautin suunnattomasti kun syötin
vihreetä yhden tutun hevoselle.ei sillä ollut
välii mikä hevonen siinä oli.Siinä oli hevonen,
joka tuoksui ihanasti HEVOSELTA! Nyt sitä nautii
jopa näin pienistä asioista...
lopuks kirjoitan runon, jonka kirjoitin joskus
silloin kun oli tosi paha olla...
" Tiedän sen nyt niin hyvin, liian hyvin, ettet
enää ole karsinassasi odottamassa minua.Ettet
enää hirnu, kun tulen luoksesi.Ei ole enää
ystävää, joka kuuntelisi murheeni.Kyyneleet
valuvat loputtomasti poskilleni, tiedän, ettet
enää palaa takaisin,että olet ikuisesti poissa,
poissa luotani, muttet poissa sydämmestäni.Mustan
ruunan kuva säilyy aina muistoissani ja
sydämmessäni.Nykyisin kaikki pienetkin asiat
muistuttavat minua sinusta,meistä!
seuraat minua aina, sillä olet mukanani,
sydämmessä.Kirkkaat silmäsi,paksu harjasi ja
kaikki sinusta kuuluu minulle.
Kuinka usein täytyy ikävöidä,itkeä ja lausua
hyvästejä ja jäädä kaipaamaan mennyttä?
Sanoja, joita en uskonut sinulle sanovani, ne
olivat hyvästit!Miksi! miksi minä?
Talli tuntuu niin tyhjältä ja hiljaiselta.Voi,
kun voisin olla kanssasi hetken.kiittää sinua
vielä kerran kaikesta ja nukahtaa siihen
viereesi,painaa pää heinillesi ja kuiskata ne
kaikkein kauneimmat sanat.Ne sanat, jotka
kuuluvat sinulle, parasystävä.ja halaisin sinua
niin kuin aina ennen, mutta se ei ole enää
mahdolllista. Näen sinut aina, ei minun tarvitse
sulkea edes silmiä ja olet siinä.
Ikuisesti omalle rakkaalle...
Vastaukset 4
Vanhimmat
otan osaa.tiedän miltä tuntuu menettää rakas
lemmikki.=(
Otan osaa! Se on tosi raskasta meettää oma
lemmikki!! Voikko alkaa mailaileen mun kaa? Mun
osoite on [email protected]
liiankin hyvin ton tunteen. Hevonen ei ollu mun,
ei edes hoitohevonen mutta se oli mun elämäni
hevonen. Ihana suokkiruuna jota ensin en halunnut
edes huomioida mutta opittuani tuntemaan en
halunnu päästää näköpiiristä, vain pakolla. Ja
pakkohan mun oli! =(
Viimeinen kesä oltiin kuin paita ja peppu. Me
oltiin yhtä. Mutta sitten tuli se veitsi joka
veisti yhdestä kahden, kentauri muuttui taas
ihmiseksi ja hevoseksi.
Mä itkin. Ja surin. Ja kirjoitin. Runoihin ja
novelleihin purin menneisyyden, tulevaisuuden ja
unelmani. En hevosista kuitenkaan luovuttanut.
Aloitin uudelleen ja löysin uusia rakkauden
kohteita, unohtamatta kuitenkaan tuota yhtä.
Ja vuosi kului... Kesä tuli taas. Tuska kasaantui
sisääni, kun muistot ihanasta viime kesästä pääsi
auringon valon voimalla ulos. Ja juuri, kun
luulin, että kesästä tulee tuskaa ja
turhautumista,,, Se oli taas siinä! Tunnistin jo
takaa rakkauteni. Se ei sen enempää tarvinnut.
Menin talliin sisään (kun yks tyttö talutti sitä)
ja sitten näin sen. Kyllä, KYLLÄ TOSIAAN, se on
sama!! Ja juoksin ulos... Aurinko paistoi ja mä
itkin... ONNESTA!!
Mä en ollut tiennyt mitään siitä vuoteen, edes
sitä oliko se hengissä ja kaikki paineet
purkautui kuin salaman iskusta. Mä olin vapaa!!
Ja mä vaan itkin ja nauroin yhtä aikaa. Mun
silmät turpos ja ne punersi. Eikä muut
tallikamuni tajunneet ollenkaan (vain paras
ystäväni) ja vaan pitivät mua ihan pimeenä.
Mutta mä tiesin mitä se tapahtuma mulle merkitsi
ja niinpä mä annoin itseni itkeä.
Menin silittelemään ja juttelemaan ystävälleni.
Se oli yhtä komea kuin silloinkin. Ellei vielä
komeampi. Mutta se ei ollut muuttunut. Me ei oltu
muuttuttu. Mä tunsin sen siteen yhä meidän
välillä. Sen siteen jota veitsikään ei pystynyt
leikkaamaan erottaessaan meidät.
Tapasin omistajankin ja sain hoitaa hepan ja
viedä laitsaan, kun sillä oli kiire.
Ja seuraavalla keralla sain ratsastaa hevosen.
Suokista oli tullut helpompi ratsastettava ja
tunsin olevani taas yhtä sen kanssa. Ne pehmeät
askeleet, jotka olivat kuljettaneet mua niin
useasti ja ne samat korvat edessäni, jotka niin
monet kerrat olivat mua kuunnelleet. ME OLTIIN
TAAS YHTÄ!! =)
Sen jälkeen hevonen lähtikin (oli tallilla vain
pari viikkoa) mutta minulle jäi hyvä mieli.
Tiesin, että se oli turvassa!
Eikä se ollut viimeinen menetykseni.
Joululahjaksi sain hoitopolleni kuoleman. Mutta
senkin yli pääsin. En luopunut hevosista.
Tiesin,että se oli turvassa pilvien seassa muiden
pollejen kanssa, ilman tuskaa!
Mutta kohta on taas aika luopua hoidokeistani
(jos muutan toiselle paikkakunnalle)... Raskasta
se on mutta en koskaan luovu hevosista, koska ne
kiskojat minut ylös kun en itse jaksa, niillä on
enemmän voimaa kuin ihmisillä, tunnetusti! =)
Pärjäile...Pärjäilethän?!
Tästäkin tuli pitkä mutta hyvä jos jaksoit lukea!
KIITOS SIITÄ!
mä tiedän ton tunteen. itkin aika paljon sillon,
nykyään vaan muistelen.
Siis tamma oli ollut meillä 12v, ihan
syntymästäni asti. ihan pienenä kakarana pyörin
sen jaloissa karsinassa mutustellen sen paskaa.
Sitten kun halusin jo pari uvotiaana ratsastaa,
niin minut pistettiin tammamme selkään, ja sen
kassa opettelimme yhdessä miten ratsastetaan. Kun
tuli sitten tämä 10v. täyteen, äitini ilmoitti
että tamma synnyttää ensivuonna, varsa jää
meille, tamma on myytävä.
Ihana iso, kaunis ja herras mies ori syntyi ja
oli ihanaa omistaa ihana tamma ja hieno ori.
Vuosi kului kun tamma vietiin, mun oli tosi paha
olla. ja tiesin et tammallakin oli. ei ollut
enään tuttua perhettä.
Varsa lievitti tuskaa kuitenkin, ja vuosi kului
onnellisena. Seuraavana kesänä, tasan vuosi kun
tamma lähti, veimme orimme laitumelle. 2 vuotias
hieno orimme kuoli sinne. toisen hevosen potkusta.
sen jälkeen ei ole omaa ollut, nyt tapahtumasta
on jo yli vuosi, ja ikävöiv edelleenkin hevosia
kovasti. Olen jatkanut harrastusta kuitenkin
koulutellen, hoitaen ja liikutellen muiden
havosia.
Kyllä siitä pääsee yli