Kevät on talkoiden aikaa. Politiikan kentälläkin ahkeroidaan valutöissä: syvälle multaan haudatun demokraattisen vaikuttamisen - tai kansanvallan, miten vain - päälle tehdään betonikuorta yli puoluerajojen ulottuvalla yhteistyöllä. Lapiot heiluvat vasemmalta oikealle ja innostunut puna värittää vihreidenkin kasvoja.
Poikkinainen ilahtuu aina selkeästä ja oivaltavasta ilmaisusta. Hiljattain tällaisen ilonaiheen tarjosi Helsingin Sanomien Unto Hämäläinen kirjoittaessaan näennäisesti demokraattisista vaaleista: "Vaalit ovat vapaita mutta eivät oikeudenmukaisia, sillä vallanpitäjät saavat niissä erioikeuksia. Puolueet eivät ole aitoja puolueita vaan vallanpitäjien kulisseja."(HS 26.4.08). Hämäläinen käyttää näitä sanoja kauhistellessaan (toki oikeutetusti) Venäjän vaaleja. Samalla hän tulee kuvanneeksi eräitä suomalaisen demokratian keskeisimmistä ongelmista.
Vallanpitäjien vaaleissa saamat erioikeudet eivät ole Suomessa yhtä räikeitä - tai ainakaan yhtä suuren mediahuomion kohteina - kuin Venäjällä, mutta periaate on sama. Viime eduskuntavaalit jäivät historiaan ensimmäisinä, joissa Yle ei järjestänyt kaikkien puolueiden yhteistä vaalikeskustelua. Kaupallisissa medioissa sana oikeudenmukaisuus ymmärrettiin aivan kuten Venäjän vaaleissa. Eduskuntapuolueille vaalien alla jaettu ylimääräinen vaalituki vakinaistettiin nostamalla puoluetukea yli 40 prosentilla - tuki koskee luonnollisesti vain eduskuntapuolueita. Suomalainen yksipuoluejärjestelmä - täkäläinen vallanpitäjien kulissi - voi hyvin. Poikkinainen odottaa innolla, milloin Hämäläinen tai HS suuntaavat huolestuneen katseensa näihin kotoisiin pikku ongelmiin. Odottavan aika saattaa olla pitkä.
Tämän kevään kuuma vaalijärjestelmäuudistus jatkaa sekin tinkimättömästi vallitsevalla epädemokratisoitumisen tiellä. Ehdotuksen 3,5 % valtakunnallinen ja 12 % vaalipiirikohtainen äänikynnys tekevät eduskunnan ulkopuolisten uusien puolueiden nousun sinne käytännössä mahdottomaksi. Riskejä ei todellakaan haluta ottaa. Vihreiden into tällaiseen poliittisen verenkierron tukkimiseen kertoo pelkistettyä kieltä tämän niinsanotun vaihtoehtoliikkeen tilasta: Vihreät on saavuttanut tavoitteensa.
Poikkinainen on päätynyt nimittäin siihen, että Vihreät on ensisijaisesti sukupolviliike - kuten 60-luvun radikalismi oli Heikki Ylikankaan mukaan. Aate on ensisijaisesti työkalu, jolla sukupolviliike perustelee olemassaolonsa ja raivaa tietään vanhemman polven miehittämään poliittiseen eliittiin ja virkamieskuntaan. 60-luvun vasemmistoradikaalit tunnetusti rauhoittuivat ministeriöihin päästyään, ja totisesti samalla tavoin on käynyt suomalaisille vihreille. Sukupolviliiketeorian puolesta todistaa se, kuinka korkean hinnan Vihreät on valmis maksamaan hallituspaikoistaan. Siitä todistaa myös Vihreiden tulenpalava into pilkata sosiaalidemokraatteja: demareissa vihreät näkevät saman aatteen kuoleman jonka he itsessään kieltävät.
Omalla tahollaan Perussuomalaisten Timo Soini paljastaa todellisen karvansa ilmoittautumalla Naton riveihin. Euroopan Unionia Soini ilmoittaa vastustavansa - koska se on hänelle taktisesti edullista - mutta Naton Soini on siis valmis hyväksymään. Tuottamiensa ulko- ja turvallisuuspoliittisten ongelmien lisäksi Suomen natojäsenyys vaikuttaisi sisäpolitiikkaan kansallisen liikkumavaran kaventumisena edelleen: Natoon kuuluminen tulisi ottaa päätöksenteossa huomioon samalla tavoin kuin hyvät suhteet Neuvostoliittoon aikoinaan. Sisäpoliittisesti Nato olisi jälleen yksi demokraattisen päätöksenteon yläpuolella oleva voima. Tämän vuoksihan vallanpitäjät Natoa tässä maassa niin kovin rakastavat. Soinin Nato-kannan paljastumisen jälkeen hänen EU-kritiikkinsä uskottavuus asettuu uuteen valoon.
Sama kelmeä loiste koristaa SDP:n tuoreita Natolausuntoja. Täyden palvelun talona sosiaalidemokraatit ovat samaa mieltä kaikkien kanssa. Kun Heinäluoman varovaisen jarruttelun asettaa tsaari Lipposen verenkarvaisen natomilitarismin rinnalle, ei ole kovin suuri ponnistus hahmottaa eri kantojen painoarvoa. Tuomiojan valinta puheenjohtajaksi saattaa tehdä SDP:n natomarssiin muutaman ylimääräisen askelkuvion, suuria linjoja se ei kuitenkaan muuttaisi.
Sosiaalidemokraatit ovat se osa suomalaisen yksipuoluejärjestelmän vaaliorganisaatiota, jonka uskottavuus on karissut ensimmäisenä. Sosiaalidemokraatisen Kokoomus-Keskustan sisällä ei kertakaikkiaan ole olemassa vaihtoehtoja, eikä niitä löydy Vihreiden, RKP:n tai vähäisempien apupuolueidenkaan joukosta.
Vaihtoehdoksi nousevan liikkeen on yllettävä korkeammalle kuin nyt politiikaksi kutsuttuun paikallistason pikkuvirkamiestyöhön, jossa markkinataloususkonnon, uusliberalistisen projektin oppeja pistetään kyselemättä käytäntöön. Selvää on, että keskeinen poliittinen jakolinja kulkee yritysvallan ja kansanvallan välillä - sen välillä, nähdäänkö yritysten vai ihmisten ja maapallon edut ensisijaisina.
Käytännön tasolla yritysvallan haastaminen merkitsee EU:n, Naton ja WTO:n kaltaisten epädemokraattisten tahojen vallan kyseenalaistamista ja siitä irtisanoutumista. Tehtävä ei toki ole pieni eikä helppo, mutta mahdotonkaan se ei ole. Mahdoton on se tilanne, johon nykyinen kehitys johtaa.
Vaihtoehtojen nousua odotellessa voimme katsella kuinka valtaa pitävät pikkuvirkamiespuolueet pyyhkivät keväisessä iltahämärässä hien otsaltaan, kättelevät toisiaan ja jättävät taakseen sileäksi liipatun tuoreen betonilaatan. Kukaan talkoolaisista ei halua tai uskalla miettiä, jäikö jotain eloon.
Poikkinainen ilahtuu aina selkeästä ja oivaltavasta ilmaisusta. Hiljattain tällaisen ilonaiheen tarjosi Helsingin Sanomien Unto Hämäläinen kirjoittaessaan näennäisesti demokraattisista vaaleista: "Vaalit ovat vapaita mutta eivät oikeudenmukaisia, sillä vallanpitäjät saavat niissä erioikeuksia. Puolueet eivät ole aitoja puolueita vaan vallanpitäjien kulisseja."(HS 26.4.08). Hämäläinen käyttää näitä sanoja kauhistellessaan (toki oikeutetusti) Venäjän vaaleja. Samalla hän tulee kuvanneeksi eräitä suomalaisen demokratian keskeisimmistä ongelmista.
Vallanpitäjien vaaleissa saamat erioikeudet eivät ole Suomessa yhtä räikeitä - tai ainakaan yhtä suuren mediahuomion kohteina - kuin Venäjällä, mutta periaate on sama. Viime eduskuntavaalit jäivät historiaan ensimmäisinä, joissa Yle ei järjestänyt kaikkien puolueiden yhteistä vaalikeskustelua. Kaupallisissa medioissa sana oikeudenmukaisuus ymmärrettiin aivan kuten Venäjän vaaleissa. Eduskuntapuolueille vaalien alla jaettu ylimääräinen vaalituki vakinaistettiin nostamalla puoluetukea yli 40 prosentilla - tuki koskee luonnollisesti vain eduskuntapuolueita. Suomalainen yksipuoluejärjestelmä - täkäläinen vallanpitäjien kulissi - voi hyvin. Poikkinainen odottaa innolla, milloin Hämäläinen tai HS suuntaavat huolestuneen katseensa näihin kotoisiin pikku ongelmiin. Odottavan aika saattaa olla pitkä.
Tämän kevään kuuma vaalijärjestelmäuudistus jatkaa sekin tinkimättömästi vallitsevalla epädemokratisoitumisen tiellä. Ehdotuksen 3,5 % valtakunnallinen ja 12 % vaalipiirikohtainen äänikynnys tekevät eduskunnan ulkopuolisten uusien puolueiden nousun sinne käytännössä mahdottomaksi. Riskejä ei todellakaan haluta ottaa. Vihreiden into tällaiseen poliittisen verenkierron tukkimiseen kertoo pelkistettyä kieltä tämän niinsanotun vaihtoehtoliikkeen tilasta: Vihreät on saavuttanut tavoitteensa.
Poikkinainen on päätynyt nimittäin siihen, että Vihreät on ensisijaisesti sukupolviliike - kuten 60-luvun radikalismi oli Heikki Ylikankaan mukaan. Aate on ensisijaisesti työkalu, jolla sukupolviliike perustelee olemassaolonsa ja raivaa tietään vanhemman polven miehittämään poliittiseen eliittiin ja virkamieskuntaan. 60-luvun vasemmistoradikaalit tunnetusti rauhoittuivat ministeriöihin päästyään, ja totisesti samalla tavoin on käynyt suomalaisille vihreille. Sukupolviliiketeorian puolesta todistaa se, kuinka korkean hinnan Vihreät on valmis maksamaan hallituspaikoistaan. Siitä todistaa myös Vihreiden tulenpalava into pilkata sosiaalidemokraatteja: demareissa vihreät näkevät saman aatteen kuoleman jonka he itsessään kieltävät.
Omalla tahollaan Perussuomalaisten Timo Soini paljastaa todellisen karvansa ilmoittautumalla Naton riveihin. Euroopan Unionia Soini ilmoittaa vastustavansa - koska se on hänelle taktisesti edullista - mutta Naton Soini on siis valmis hyväksymään. Tuottamiensa ulko- ja turvallisuuspoliittisten ongelmien lisäksi Suomen natojäsenyys vaikuttaisi sisäpolitiikkaan kansallisen liikkumavaran kaventumisena edelleen: Natoon kuuluminen tulisi ottaa päätöksenteossa huomioon samalla tavoin kuin hyvät suhteet Neuvostoliittoon aikoinaan. Sisäpoliittisesti Nato olisi jälleen yksi demokraattisen päätöksenteon yläpuolella oleva voima. Tämän vuoksihan vallanpitäjät Natoa tässä maassa niin kovin rakastavat. Soinin Nato-kannan paljastumisen jälkeen hänen EU-kritiikkinsä uskottavuus asettuu uuteen valoon.
Sama kelmeä loiste koristaa SDP:n tuoreita Natolausuntoja. Täyden palvelun talona sosiaalidemokraatit ovat samaa mieltä kaikkien kanssa. Kun Heinäluoman varovaisen jarruttelun asettaa tsaari Lipposen verenkarvaisen natomilitarismin rinnalle, ei ole kovin suuri ponnistus hahmottaa eri kantojen painoarvoa. Tuomiojan valinta puheenjohtajaksi saattaa tehdä SDP:n natomarssiin muutaman ylimääräisen askelkuvion, suuria linjoja se ei kuitenkaan muuttaisi.
Sosiaalidemokraatit ovat se osa suomalaisen yksipuoluejärjestelmän vaaliorganisaatiota, jonka uskottavuus on karissut ensimmäisenä. Sosiaalidemokraatisen Kokoomus-Keskustan sisällä ei kertakaikkiaan ole olemassa vaihtoehtoja, eikä niitä löydy Vihreiden, RKP:n tai vähäisempien apupuolueidenkaan joukosta.
Vaihtoehdoksi nousevan liikkeen on yllettävä korkeammalle kuin nyt politiikaksi kutsuttuun paikallistason pikkuvirkamiestyöhön, jossa markkinataloususkonnon, uusliberalistisen projektin oppeja pistetään kyselemättä käytäntöön. Selvää on, että keskeinen poliittinen jakolinja kulkee yritysvallan ja kansanvallan välillä - sen välillä, nähdäänkö yritysten vai ihmisten ja maapallon edut ensisijaisina.
Käytännön tasolla yritysvallan haastaminen merkitsee EU:n, Naton ja WTO:n kaltaisten epädemokraattisten tahojen vallan kyseenalaistamista ja siitä irtisanoutumista. Tehtävä ei toki ole pieni eikä helppo, mutta mahdotonkaan se ei ole. Mahdoton on se tilanne, johon nykyinen kehitys johtaa.
Vaihtoehtojen nousua odotellessa voimme katsella kuinka valtaa pitävät pikkuvirkamiespuolueet pyyhkivät keväisessä iltahämärässä hien otsaltaan, kättelevät toisiaan ja jättävät taakseen sileäksi liipatun tuoreen betonilaatan. Kukaan talkoolaisista ei halua tai uskalla miettiä, jäikö jotain eloon.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.