Kirjoitetaan, kun kehoitetaan

Jotain tuttua on kertomuksessasi. Itse olen "normaalin" uskovan kodin kasvatti, tosin olen lahkoissakin käynyt vierailemassa ja ihmettelemässä.

Paljon syyllistetään uskovia vanhempia (toki aihettakin löytyy joissain tilanteissa) mutta jaan käsityksen Him-meen kanssa siitä että elämä on tullut rikkaammaksi. Olen esimerkiksi säästynyt paljolta pahaltakin.

10-14-vuotiaana pelkäsin kadotusta mutta toisaalta kauhistelin maailman menoa. Oli olemassa ainoastaan oikea ja väärä, ja vanhemmat olivat mielestäni aina oikeassa.

15-19-vuotiaana olin "uskossa" mutta kysymys oli pikimmin kiltin pojan tiedostamattomasta tarpeesta saada hyväksyntää vanhemmiltansa ja heidän ystäviltään (normaalia teini-iässä, vaikka keinot ovat moninaiset riippuen yksilöstä)

19-22-vuotiaana tuli myllerrys elämääni kun rupesin tarkemmin miettimään että kuka minä olen, onko raamattu sittenkään totta, jos Jumala on olemassa miksi sitten ihmiset eivät hänestä välitä, jne. Kalja maistui ja röökiä meni. Jotenkin tuntui kuin vanhempani olisivat pilanneet elämäni. Minä-kuvani oli ikään kuin usko-keskeinen, ja varsinainen minuus hukassa.

23-26-vuotiaana elin jonkinlaisessa hengellisessä tyhjiössä. Hain tyydytystä "hyvistä harrastuksista", mutta odotin samalla jollain lailla oikean elämän alkamista. Kaikki oli taas silmänpalvomista ja valheminänä elämistä. En käyttänyt alkoholia enkä polttanut - täyttääkseni muiden toiveet. Itse olisin halunnut tehdä "yleisesti hyväksyttyä syntiä", mutta toiveeni toteutuivat tosi harvoin. Toivoin samalla jonkinlaista todellista profetiaa tai ihmeellistä näkyä joka vahvistaisi sen että kristinusko ei ole valhetta ja Jumala on vielä elossa. Mitään profetiaa ei näkynyt eikä kuulunut.

26-vuotiaana eräs mies luennoi lopunajoista ja kristittyjen vainoista. Lähdin miehen mukaan mutta en siinä vaiheessa vielä tajunnut että kyseessä on lahkon edustaja. Miehen luento tuli tilanteeseen jolloin juuri etsin ihmeitä ja merkkejä elämääni. Lahko veti puoleensa. Mielistelijäluonteeni sopi hyvin siihen lahkoon. Pääsin mielistelylläni sisäpiirin ytimeen nopeasti, mutta näin myös tosi nopeasti sen sairaan mitä lahkossa oli. Pääsin lahkosta irti melko nopeasti.

Taas jälleen tuli muutaman vuoden hengellinen tyhjiö jota riitti siihen saakka kunnes olin 32v.
Olin kauan elämässäni kaivannut itselleni uskovaista vaimoa mutta kun en itse kokenut olevani tarpeeksi "kireä ja tiukkapipoinen" niin en uskonut saavani uskovaa vaimoa. Jotenkin oli sellainen mielikuva että uskovissa naisissa olisi jotain josta olisi hyötyä minulle valtavasti. Seurustelin puoli vuotta, mutta parisuhde loppui lyhyeen kun emme olleet samalta planeetalta. Tuntui kuin minun olisi pitänyt rajoittaa elämääni.

Ja pitihän minun taas jälleen kerran kävästä eräässä toisessakin lahkossa pari vuotta sitten. En ollut näköjään oppinut aiemmista seikkailuistani.

Nyt olen löytänyt naapurista ystävän joka on saanut kokea samaa kuin minä. Hän on uskovan kodin kasvatti myös. Hän ymmärtää minua ja aistin että ymmärrän häntä. Elämä on jotenkin rikkaampaa - meissä jotka olemme saaneet nähdä uskovaisuuden läheltä, meillä on hyödyllinen kokemus takanamme. Koen että olen saanut paljon ja ensimmäistä kertaa elämässäni olen päässyt sille puolelle että ei tarvitse miettiä että mitähän minä voisin saada vaan mitä voisin antaa.

Olen tällä hetkellä raittiin hengellisyyden kannattaja siinä mielessä että uskon silläkin olevan yhteiskunnassa tehtävä. Raitis hengellisyys on juuri se joka pidentää monen ihmisen elinikää ja antaa elämälle tarkoituksen. Iloitsen siitä miten usko on saattanut monen alkoholistin eroon alkoholista. (Kirjoitankin ehkä erikseen artikkelin siitä että mitkä ovat mielestäni raittiin hengellisyyden kriteerit.)

Itse tosin en luokittele itseäni uskovaisiin sen kummemmin, minulla on oma hengellisyyteni jota ei ole sidottu mihinkään lahkoon. Ja on kiva olla jatkuva etsijä, avoin ja rehellinen ja ymmärtää muita ajattelumalleja.