Kiinnostaisi tietää, että mitkä ovat ehdottomia vaatimuksia psykologin persoonnaliisuudelta? Pitäisikö sitä olla täysin puhtoinen menneisyys? Voiko esimerkiksi syömishäiriöisestä, masentuneesta tai vaikka kapinallisesta nuoresta tulla ikinä psykologia? Onko nuoruuden virheet ja mokailut automaattisesti osoitusta, ettei ole sovi psykologiksi? Kumpi on tärkeämpää: olet oppinut kantapään kautta, voittanut vastoinkäymiset, tutustunut itseesi ja tullut entistä vahvemmaksi vai että olet aina ollut "täydellinen"? (ja tiedän ei kukaan ole oikeasti täydellinen, mutta on ihmisiä, joiden elämästä ei vaikuta olevan mitään pahaa sanottavaa. Huippuoppilaita, hyvät ihmissuhteet, aktiivisia eikä suurempi, ainakaan näkyviä, ongelmia missään)
Psykologin persoonallisuus?
Täydellinenihminen
152448
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Ei varmaan ole olemassa yhtä psykologiksi sopivaa ihmistyyppiä. Uskoisin, että elämänkokemus on hyödyksi psykologin työssä. Koulutukseen kuuluu oma terapia (viisaammat korjatkaa, jos väärin), jossa opiskelija työstää "itseään".
Opiskelu on teorialähtöistä, joten opinnot käynyt on saanut teoreettiset tiedot. Opintoihin kuuluu luonnollisesti harjoittelu ja kaikki yhdessä antaa pohjan käytännön työlle ja työssä kehittymiselle.
Psykologin pitäisi olla "sinut" menneisyytensä kanssa eli perillä omasta itsestään. Tämä tarkoittaa KAIKKIA ihmisiä. Uskon, että "puhtoisenkin" menneisyyden omaavalla on omat kipukohtansa ja hän tarvitsee myös niiden läpi käyntiä.
Mielestäni ei ole olemassa mitään ehdottomia vaatimuksia sille, minkälainen psykologin tulisi olla persoonallisuudeltaan. Psykologit ovat tekemisissä koko ihmiselämän kirjon kanssa, joten on vain hyvä, jos alalla on ihmisiä joka lähtöön (niin kuin onkin).
Lisäksi, persoonallisuus ei ole mikään nippu pysyviä piirteitä, vaan persoonallisuus voi muuttua ja sitä voi muuttaa. Se, mitä ihminen on, on aina vuorovaikutussuhde ihmisen ja hänen ympäristönsä välillä. Erilaiset sosiaaliset ja muut ympäristöt voivat saada ihmisestä esiin todella erilaisia puolia. Esimerkiksi, sama ihminen voi yhdessä ryhmässä olla hiljainen ja ujo, toisessa äänekäs ja iloinen, kolmannessa jotain tältä väliltä jne.
Se, että ihminen on kokenut elämässään ongelmia ja vaikeuksia (kuten syömishäiriön tai masennuksen) tai tehnyt asioita toisin kuin ihmiset keskimäärn (kuten ollut koulussa kapinallinen tms.) eivät ole esteitä psykologina toimimiselle. Masennuksesta ja syömishäiriöstä voi toipua ja pieni kapinallisuus voi tällä alalla olla vain paikallaan. On ihan hyvä ettei ns. "ota asioita annettuna".
Aika monen ihmisen elämästä löytyy sekä "täydellisiä" että "vähemmän täydellisiä" asioita. Itse olin aina koulussa ns. hyvä oppilas ja muuten yleensä aktiivinen ja iloinen. Joku saattaisi päältä päin katsoen ajatella, ettei elämässäni ole koskaan ollut mitään vakavaa. Päin vastoin: olen nähnyt hyvin läheltä sellaisia ongelmia kuin alkoholi- ja mielenterveysongelmat ja olen itsekin läpikäynyt muutamia henkilökohtaisia kriisejä, yhden psykologin avulla.
siis rohkeati paljastaa tuollaisia asioita? Sllä kuulostaahan tuo aika riskipeliltä, ettei vaan menisi opiskelupaikka samantien sivusuun??
Luulen, että eniten on kyse hakijan antamasta vaikutelmasta. Ei menneisyyden ongelmat estä hakemista (ja sisäänpääsemistä), jos on kohdannut ja käsitellyt asiansa.
Toin omassa haastattelussani esiin sen, ettei taustani ole ollut ongelmaton, eikä tämän mainitseminen estänyt pääsemästä lukemaan psykologiaa.
Jos ryntää kädet ojossa puhisemaan ongelmistaan ja palaa niihin jatkuvasti, haastattelijalle tai haastattelua observoivalle psykologille voi tulla käsitys, että hakijan ongelmat ovat vielä hyvinkin tuoreesti pinnalla, mitä se sitten kunkin kohdalla tarkoittaa. Mutuna heittäisin, että tasapainoinen kokonaiskuva painaa enemmän kuin yksittäiset maininnat historiasta.
Omalla taustallani on tosiaan mm. masennusta, syömishäiriöitä, perheen päihteidenkäyttöä, omia kouluongelmia ja kykenemättömyyttä luottaa ihmisiin tai omaan tulevaisuuteen, näin pintaa raapaistakseni. Kovasti niiden kanssa toisaalta sitten teinkin töitä; koko ajatus lähteä opiskelemaan ihmismielen toimintaa syntyi hitaasti juuri oman prosessin sivutuotteena.
En tiennytkään, että psykologian pääsykokeeseen sisältyy haastattelu. Onko näin kaikissa yliopistoissa ??
En nyt ihan muista mihin kaikkiin yliopistoihin on haastattelu, mutta vissiin ainakin Turkuun, Jyväskylään ja Åbo Akademihin. Helsinkiin ja Tampereelle ei taida ainakaan olla.
Olen itsekin käynyt läpi vakavan masennuksen, koulukiusaamisen, vaikeuksia kotona ja huostaanoton. Haluaisin kovasti psykologiksi. Toivottavasti menneisyyteni ei ole sille este.
Se on ongelmallista vain, jos et ole toimintakykyinen tai et kykene suhtautumaan asioihin objektiivisesti.
Monen kohdalla tuollaiset kokemukset voivat johtaa parempaan ymmärrykseen ihmismielestä ylipäätään.
Psykologin koulutukseen ei kuulu omaa terapiaa automaattsesti. Psykoterapeutin tutkintoon se kuuluu kylläkin. Psykologin työ on vaihtelee, on eri asia olla esim. ammatinvalintapsykologi tai tutkija kuin tehdä terapiatyötä.
Menneisyyden traumat eivät ole este jos ne on pystynyt käsittelemään. Oma terapia voi auttaa tähän.
Ei ole mitenkään harvinaista, että psykologiasta kiinnostuneilla ja ammattiin päätyneillä on omakohtaista kokemusta asiasta. Hyvin moni on herkkä ihminen. Se on myös vahvuus psykologin työssä.
Kyllä opiskelijoissa on "täysi kattaus" kaikenlaisilla taustoilla myös psykologeiksi kouluttautuvissa.
Vaikka (entiset) mielenterveysongelmat eivät suoraan olekaan este psykologina toimimiselle, niin ei niistä kannata kuitenkaan kertoa pääsykokeen haastattelussa. Opiskelijoiksi halutaan mahdollisimman tasapainoisia ihmisiä, eikä sellaisia, jotka haluavat opiskelemaan selvittääkseen omat ongelmansa.
Ei ole este, heissäkin monenlaisia ihmisiä. Mulla tosin meni maku täysin yhdestä psykalaisesta. Edessäpäin kovinkin tasapainoisen ja herttaisen oloinen, mutta silti sen omat asiat täysin retuperällä. Perustelutkin joillekin asioille jotain eskari-tasoa. Olin kyllä järkyttynyt, miten voi noin ilkeä olla ja perustella asioita noin lapsellisella tasolla.
Jos ei pidä ihmisistä tai ei mielellään keskustele vieraiden kanssa, niin se voi olla ongelma. Jos kuvittelee tietävänsä kaikkeen oikeat vastaukset, koska on lukenut kirjoja, niin ei välttämättä pysty auttamaan ihmisiä, voi jopa aiheuttaa haittaa.
On nimenomaan hyödyksi että psykologi on tehnyt virheitä elämässään. Pahimpia psykologeja potilasta kohtaan ovat ne jotka ylimielisiä ja omasta mielestään aina pärjääviä ja täydellisiä!!
Onko psykologiksi kouluttautumiselle esteenä, jos on saanut sakkotuomion pahoinptelystä vuosia sitten?