Kaikki historian harrastajat ja muutkin jonkin verran valistuneet saittilaiset tuntevat tositarinan Treblinkan leipurista. Hänen leipomonsa sijaitsi lähes Auschwitzin keskitysleirin vieressä. Hän leipoi päivittäin suuret määrät leipää sekä keskitysleirin vartijoille että vangeille – arvatenkin eri laatuja. Kun Saksan antauduttua keskitysleirin koko karmeus kaasukammioineen ja polttouuneineen ja leipurinkin toiminta paljastui, tämä selitti: ”Kyllä sieltä leiriltä päivittäin sankkaa, pahanhajuista savua tuli, mutta silloin suljin ikkunat, ja kun tuuli kääntyi, niin tuuletin huoneet ja jatkoin leipomista. Vain leipominen ja leivän toimittaminen leirille oli minun tehtäväni”.
Ennen kuin sheriffi kiirehtii siirtämään tätä Ruoka&Juoma>Leipomotuotteet –palstalle, huomautan, että edellä on vain esipuhe jatkolle, jossa kyllä myös keskustapolitiikka on esillä.
Keskusta on monessakin mielessä Treblinkan leipuri. Kunhan vain maanviljelijä saa tukensa ja mahdollisimman hyvän hinnan tuotteistaan, kunhan vain Kepulandian kepusatraapit saavat pitää pallinsa niin kaikki on hyvin; vähät siitä, jos eläkeläiset ja muut pienituloiset joutuvat suhteellisesti suurimmiksi maksumiehiksi ja taannuttava aluepolitiikka – se sosiaalisen ja alueellisen tasa-arvon palauttaminen – estää maan tarpeiden mukaista kehitystä.
Nyt kuitenkin keskityn esityksessäni Keskustan, sen johtaman Suomenkin rooleihin Treblinkan leipureina turvallisuuspolitiikassamme ja suhteessa Venäjään, johon kyllä myös koko EU suhtautuu Treblinkan leipurin tavoin.
Aamun Helsingin Sanomissa Jukka Tarkka esittelee Heidi Hautalan kirjan ”Venäjä-teesit: Vakaus vai vapaus”. Kirja näkyy olevan niin mielenkiintoinen, että se täytyy hankkia ja lukea.
Hautalan kuvaus nykyisestä Venäjästä on niin inhorealistinen, että se saattaa aluksi hätkähdyttää, mutta hieman pitemmälle ajatellen huomaa, että se on ehdottoman tosi. On irvokasta, että jotkut ovat näkevinään Venäjällä demokraattista kehitystä, kun sanomalehtiä ja tv-kanavia lakkautetaan, jos ne esittävät vähäistäkään arvostelua vallanpitäjistä, suorasanaisimpia journalisteja ja muita toisinajattelijoita tapetaan ja murhat jäävät selvittämättömiksi. Ja Keskustan johtama Suomi sulkee siltä silmänsä ja avaa suunsa vain kauppaa tehdäkseen!
Samoin menettelee EU. Hautala suomii sitä kovin sanoin todeten unionin uhkaavan suomettua. Hautalan mielestä ihmisoikeudet ja demokratia eivät voi olla vaihdon välineitä. Nyt käyttäydytään arvottomasti vain siksi, että pelätään öljyhanojen sulkeutuvan, jos puhutaan Venäjälle suoria sanoja. Öljyhanat voivat sulkeutua, vaikka oltaisiin miten mielin kielin ja vaikka öljy Venäjältä ei loppuisi, sillä Venäjän öljytornien ja kenttien muiden laitteiden kunto on kansainvälisten arvioiden mukaan romahduspisteessä niiden ylikuormituksen ja huollon laiminlyöntien vuoksi.
Hautalan mukaan Venäjällä kaikki on yhden kortin varassa. Millainen Venäjä olisikaan nyt, jos öljyn hinta olisi jäänyt kymmenen vuoden takaiselle tasolle? Jos hinta kymmenen vuoden kuluttua on jotain muuta, millainen Venäjä on silloin? Ja miten se sitten käyttäytyy?
Minä vastaan: Siitä saamme viitteitä sen uhossa läntisille naapureilleen niihin suunniteltujen Naton tutka-asemien johdosta ja Georgialle Abhasia tekosyynä. Nuo ovat jo selvempiä viitteitä kuin mitä Neuvostoliitto esitti ennen Unkarin tai Tshekkoslovakian ”normalisointia”, joten tehkää niistä johtopäätöksenne, jos rohkenette.
On toinenkin kirja, joka täytyy hankkia ja lukea: Paavo Lipposen uusi kirja ”Järki voittaa”. Se esitellään uudessa Suomen Kuvalehdessä.
Paavon mielestä ”vanhan Euroopan” maiden ylenkatse Itä- ja Keski-Euroopan turvallisuuspoliittista amerikkalaissuuntausta kohtaan on sekä perusteeton että epäpyhä, kun EU:lla ei ole antaa uusillekaan jäsenilleen todellisia, konkreettisia turvatakuita. Siksi niiden nopea turvautuminen Natoon on täysin luonnollista ja ymmärrettävää.
Mikä muuten Suomen aseman tekee noiden maiden asemaa turvallisemmaksi, kysyn minä? Ja vastaan: ei mikään. Meillä vaan yhä ollaan suomettuneita, ja pitkäaikainen suomettuneisuutemme on tehnyt tehtävänsä: tyhmistänyt suuren osan kansasta kuten johtajistammekin.
Palaan otsikon aiheeseen ja annan sille politiikkaamme koskien historiallista syvyyttä näkemyksellä, jonka Jari Tervo esitti romaanissaan ”Myyrä” :
>> Suomi eli maailman kaikkien aikojen suurimman ja mahtavimman keskitysleirin portilla, katsoi länteen ja päivitteli, miten huono sananvapauden tila on Yhdysvalloissa.
"Me huolsimme ja me muonitimme, luultavasti valmistimme vankileireille takkeja. Suomi möi koneita, laitteita, elintarvikkeita, vaatteita Neuvostoliitolle, ettei näyttäisi siltä että me möisimme itsenäisyyttämme, jota me möimme."
"Isänmaani alkoi vaikuttaa valheellisten rivieni läpi katsottuna Treblinkan leipurilta, jonka nenään tunki itärajan takaa märkivien leirihaavojen hajua, mutta leipuri käänsi selkänsä, tuuletti huoneet ja allekirjoitti jälleen uuden tavaranvaihtopöytäkirjan."
"Presidentin vaikenemista valtio-oppineet pitivät viisautena, vaikka se ei ollut kummempaa kuin Treblinkan leipurin elämä."
Ennen kuin sheriffi kiirehtii siirtämään tätä Ruoka&Juoma>Leipomotuotteet –palstalle, huomautan, että edellä on vain esipuhe jatkolle, jossa kyllä myös keskustapolitiikka on esillä.
Keskusta on monessakin mielessä Treblinkan leipuri. Kunhan vain maanviljelijä saa tukensa ja mahdollisimman hyvän hinnan tuotteistaan, kunhan vain Kepulandian kepusatraapit saavat pitää pallinsa niin kaikki on hyvin; vähät siitä, jos eläkeläiset ja muut pienituloiset joutuvat suhteellisesti suurimmiksi maksumiehiksi ja taannuttava aluepolitiikka – se sosiaalisen ja alueellisen tasa-arvon palauttaminen – estää maan tarpeiden mukaista kehitystä.
Nyt kuitenkin keskityn esityksessäni Keskustan, sen johtaman Suomenkin rooleihin Treblinkan leipureina turvallisuuspolitiikassamme ja suhteessa Venäjään, johon kyllä myös koko EU suhtautuu Treblinkan leipurin tavoin.
Aamun Helsingin Sanomissa Jukka Tarkka esittelee Heidi Hautalan kirjan ”Venäjä-teesit: Vakaus vai vapaus”. Kirja näkyy olevan niin mielenkiintoinen, että se täytyy hankkia ja lukea.
Hautalan kuvaus nykyisestä Venäjästä on niin inhorealistinen, että se saattaa aluksi hätkähdyttää, mutta hieman pitemmälle ajatellen huomaa, että se on ehdottoman tosi. On irvokasta, että jotkut ovat näkevinään Venäjällä demokraattista kehitystä, kun sanomalehtiä ja tv-kanavia lakkautetaan, jos ne esittävät vähäistäkään arvostelua vallanpitäjistä, suorasanaisimpia journalisteja ja muita toisinajattelijoita tapetaan ja murhat jäävät selvittämättömiksi. Ja Keskustan johtama Suomi sulkee siltä silmänsä ja avaa suunsa vain kauppaa tehdäkseen!
Samoin menettelee EU. Hautala suomii sitä kovin sanoin todeten unionin uhkaavan suomettua. Hautalan mielestä ihmisoikeudet ja demokratia eivät voi olla vaihdon välineitä. Nyt käyttäydytään arvottomasti vain siksi, että pelätään öljyhanojen sulkeutuvan, jos puhutaan Venäjälle suoria sanoja. Öljyhanat voivat sulkeutua, vaikka oltaisiin miten mielin kielin ja vaikka öljy Venäjältä ei loppuisi, sillä Venäjän öljytornien ja kenttien muiden laitteiden kunto on kansainvälisten arvioiden mukaan romahduspisteessä niiden ylikuormituksen ja huollon laiminlyöntien vuoksi.
Hautalan mukaan Venäjällä kaikki on yhden kortin varassa. Millainen Venäjä olisikaan nyt, jos öljyn hinta olisi jäänyt kymmenen vuoden takaiselle tasolle? Jos hinta kymmenen vuoden kuluttua on jotain muuta, millainen Venäjä on silloin? Ja miten se sitten käyttäytyy?
Minä vastaan: Siitä saamme viitteitä sen uhossa läntisille naapureilleen niihin suunniteltujen Naton tutka-asemien johdosta ja Georgialle Abhasia tekosyynä. Nuo ovat jo selvempiä viitteitä kuin mitä Neuvostoliitto esitti ennen Unkarin tai Tshekkoslovakian ”normalisointia”, joten tehkää niistä johtopäätöksenne, jos rohkenette.
On toinenkin kirja, joka täytyy hankkia ja lukea: Paavo Lipposen uusi kirja ”Järki voittaa”. Se esitellään uudessa Suomen Kuvalehdessä.
Paavon mielestä ”vanhan Euroopan” maiden ylenkatse Itä- ja Keski-Euroopan turvallisuuspoliittista amerikkalaissuuntausta kohtaan on sekä perusteeton että epäpyhä, kun EU:lla ei ole antaa uusillekaan jäsenilleen todellisia, konkreettisia turvatakuita. Siksi niiden nopea turvautuminen Natoon on täysin luonnollista ja ymmärrettävää.
Mikä muuten Suomen aseman tekee noiden maiden asemaa turvallisemmaksi, kysyn minä? Ja vastaan: ei mikään. Meillä vaan yhä ollaan suomettuneita, ja pitkäaikainen suomettuneisuutemme on tehnyt tehtävänsä: tyhmistänyt suuren osan kansasta kuten johtajistammekin.
Palaan otsikon aiheeseen ja annan sille politiikkaamme koskien historiallista syvyyttä näkemyksellä, jonka Jari Tervo esitti romaanissaan ”Myyrä” :
>> Suomi eli maailman kaikkien aikojen suurimman ja mahtavimman keskitysleirin portilla, katsoi länteen ja päivitteli, miten huono sananvapauden tila on Yhdysvalloissa.
"Me huolsimme ja me muonitimme, luultavasti valmistimme vankileireille takkeja. Suomi möi koneita, laitteita, elintarvikkeita, vaatteita Neuvostoliitolle, ettei näyttäisi siltä että me möisimme itsenäisyyttämme, jota me möimme."
"Isänmaani alkoi vaikuttaa valheellisten rivieni läpi katsottuna Treblinkan leipurilta, jonka nenään tunki itärajan takaa märkivien leirihaavojen hajua, mutta leipuri käänsi selkänsä, tuuletti huoneet ja allekirjoitti jälleen uuden tavaranvaihtopöytäkirjan."
"Presidentin vaikenemista valtio-oppineet pitivät viisautena, vaikka se ei ollut kummempaa kuin Treblinkan leipurin elämä."
Vastaukset 38
Vanhimmat
Eläköön Neuvostoliitto!
Olen toveri KapiKorhosen kanssa samaa mieltä, erinomainen avaus kertakaikkiaan. Kepulaiset ja kokoomuslaiset, nuo taantumuksen kätyrit, veljeilivät natsien kanssa, anelivat heiltä jopa aseita ja muuta tukea suurta ystäväämme Neuvostoliittoa vastaan toisessa maailmansodassa.
Ja nyt samat riistokapitalistit ja ökymaajussit ovat viemässä Suomen Natoon, itse pääpirun eli USA:n liittolaiseksi! Kepulaiset ovat sosialistisen Suomen pahimpia sisäisiä vihollisia, roskasakkia, jota on pesiytynyt erityisesti maaseudulle. Siksi maanviljelys on lopetettava Suomesta. Eipähän pääse enää Treblinkan leipuri tekemään leipiään riistäjille! Silloin, ah kuinka ihanaa, Suomessa kaikista tulee tasa-arvoisia ja äärettömän rikkaita.
Olen toveri KapiKorhosen kanssa samaa mieltä myös siitä, että proletariaatin diktatuurin jälkeen toiseksi paras hallitusmuoto on sotilashallitus. Yksi maailman onnellisimmista maista on Myanmar, jossa sotilaat ovat vallassa. Vaikka luonnonmullistus on iskenyt maahan, on se niin rikas ja kansalaisistaan huolehtiva, ettei sen tarvitsen päästää avustusjärjestöjä maahan, koska homma tulee hoidetuksi omin voimin paljon paremmin. Myanmarilaiset voivat olla ylpeitä johtajistaan, he ovat varmasti hyvin onnellisia.
Toista se on täällä Suomessa, jossa kepulaiset ovat vallassa. Ihmiset ovat tyytymättömiä ja onnettomia. Välihallinnossa siirryttäessä proletariaatin diktatuuriin voisimme Suomessakin tyytyä sotilashallintoon. Suomi voisi aloittaa kauppasuhteet Myanmariin tilaamalla sieltä miljoona kilometriä piikkilankaa, Myanmarin päävientituote on nimittäin piikkilanka. Tämäkin osoittaa Myanmarin olevan vapaa ja onnellinen maa, kun kaikki piikkilangat on varaa viedä ulkomaille.
Lopuksi kehottaisin kaikkia tovereita ostamaan suuren johtajamme Paavo Lipposen Kirjan. Kirjasta tulee uusi historian oppikirja, joka syrjäyttää kaikki muut kirjat, niitä ei enää tarvita totuuden tullessa esiin.
Olkoon suuresti ylistetty tuleva valtiaamme Paavo Lipponen: hallelujaa, hallelujaa, hallelujaa!!!
Vanha demari petraa esiintymistään. Välillä tuntui, että hän jää junnaamaan paikalleen yhden vitsin toistantaan kuten suomalaiset sketsi-ohjelmat. Mutta nyt on huomattavissa uutta intoa ja ideaa. Melkeinpä erinomainen kirjoitus. Suosittelen kaikille!
...vastaan!
Mitä pahaa se treblinkan leipuri on muka tehnyt.
Miksi hän ei olisi saanut leipoa keskitysleirin
porukoille niin henkilökunnalle kuin täyshoitoleirin asiakkaille.
Treblinkan leipurin konditoriatuotteet ovat olleet varmaan erittäin hyviä, jos Saksan valtio
oli ne sen ajan melko kovassa kilpailutuksessa
hyväksynyt.
Lienee koko tarina Treblinkan leipurin pahuudesta
lähtenyt jonkun paikallisen, kateellisen leipurikollegan toimesta.
Schindlerin listalaisia? Tavaranvaihtopöytäkirjamme ovat voineet myös auttaa naapureita joutumasta vankileireille, jos ja kun heidän panostaan on tarvittu näiden tavaroiden vastaanottamisessa kuljettamisessa ja vastavuroisesti toisten tavaroiden lähettämisessä meille. Näinhän Schindler onnistui pelastamaan joukon juutalaisia, vaikka hänkin oli tietoinen juutalaisten tappamisista.
Mutta olet kyllä periaatteessa ihan oikeassa. Ihmisoikeuksien loukkauksia ei pitäisi sietää sillä perusteella, että puuttuminen voi vahingoittaa omia taloudellisia ja muita etuja.
Venäjällä on toki ongelmansa eikä niitä ole syytä vähätellä. Silti monet asiat sielläkin lienevät nyt paljon paremmalla tolalla kuin NL:n aikaisessa pelon ilmapiirissä. Jollei tätä muutosta parempaan havaitse, on kyllä melko sokea.
EU:n politiikka, millä Venäjää pyritään integroimaan muuhun Eurooppaan taloudellisesti, on erittäin kannatettavaa. Kyllä EU:n puolelta on tehty Venäjälle hyvin selväksi se, että integroitumisen esteenä ovat Venäjän epädemokraattiset olot ja oikeudellinen epävakaus ja huono ennustettavuus. Sujuvan kaupan edellytyksenä on länsimaisten kauppatapojen omaksuminen. Venäläiset liikemiehet ammentavat oppinsa länsimaista ja kyllä he alkavat tämän tiedostamaan.
Itse arvelisin, että Venäjän epädemokraattisten piirteiden taustalla on huoli siitä, että maa palaa entiseen totalitarismiin. Maan tuloerot ovat suuret ja tyytymättömien määrä sen mukainen. Siksi vastullisilla poliitikoilla kuten Putinilla ei ole halua päästää kansankiihottajia mellastamaan vapaasti. Tässä mielessä analogiaa voisi hakea vaikkapa shaahin Iranista tai Nasserin Egyptistä. Nämä maallistuneet johtajat eivät halunneet päästää kiihkomuslimeja valtaan, vaikka se ei kovin demokraattiselta näyttänytkään. Tämä pyrkimys on edelleen yhteistä monille arabimaille. Putinin politiikalla on pyritty nähdäkseni löytämään yhteinen sävel Venäjällä, puoliväkisinkin. Länsimainen demokratia lienee mahdollista vasta sitten, kun maa vakiintuu yhteiskunnallisilta oloiltaan länsimaita vastaavaksi.
EU tukee erityisesti Saksan johdolla Venäjän kehitystä kohden aitoa demokratiaa, jolloin siitä olisi täysi hyöty sekä itselleen että Euroopalle taloudellisessa mielessä. Tätä kehitystä ei pitäisi lähteä sotkemaan entisaikojen kylmän sodan hengellä, kun kerran on nähtävissä, ettei Venäjälläkään ole siihen halua. Se ei ole kenenkään etu. Toki Venäjällä ei ymmärretä vielä, että sille itselleen olisi suuri etu, jos edistäisi integroitumista Eurooppaan määrätietoisemmin ja ottaisi tämän ulkopoliittiseksi päätavoitteekseen.
Kun ihmisoikeuksista tulee puhe, pitää ainakin välttää sotilaallista yhteistoimintaa ihmisoikeuksia polkevien kanssa. Niin pitää tehdä niin Venäjän kuin Kiinan suuntaan. Mutta niin pitää tehdä myös suhteessa Yhdysvaltoihin. USAssa ei nyt ole kyse vain mistään sananvapauden loukkaamisesta. USA pitää suuria määriä ihmisiä ilman oikeudenkäyntiä vankeudessä pitkin maailmaa ja osallistuu näiden kiduttamiseen. Myös USAn oma vankileirien saaristo on melkoinen järjestelmä. USAhan on 10 kertaa enemmän ihmisiä vankiloissa kuin Suomessa ja muissa Länsi-Euroopan maissa asuaksta kohden laskettuna. USA miehittää myös edelleen Irakia laittomaksi todetun sotilaallisen hyökkäyksen seurauksena sen jälkeen kun maan ulkoministeri oli YK:ssa esittänyt täysin valheellisia perusteita hyökkäyksen tarpeellisuudesta. Jos tämä edellä mainittu ei jossain kohdin pidä paikkaansa, kykenet varmaan oikaisemaan asian. Ettei oltaisi Treblinkan leipureita tässäkään suhteessa.
Jos ajatellaan historiaa, niin eihän Venäjällä ole ollut koskaan demokratiaa, vaikka vaaleja onkin pidetty. Kansanperimä lähtee tsaarinajoista. Neuvostoliitto järjesti vaaleja, mutta valittavana oli vain yksi puolue. Putin jatkaa samaa traditiota: on ikään kuin tsaari, joka vaihtaa hieman nimikettä, jotta vallan säilyttäminen täyttäisi demokratian illuusion.
Länsimaistuuhan Venäjä tietysti, etenkin venäläiset liikemiehet, jotka ovat poimineet markkinatalouden pullasta ne rusinat, jotka heille totalitarismissa parhaiten tuottavat.
Vapaa markkinatalousmaahan Venäjä ei ole. Kipailu ei ole vapaata. Korruptio on laajaa, ilman lahjuksia et saa mitään, rikollisuus kerää siivunsa joka bisneksestä... kaikki on samoin kuin jo tuhansien vuosien ajan.
Minusta meidän ei pikkunaapurina kannata hurskastella sillä, että tuomitsisimme sen, ettei Venäjä ole heti oppinut edes sitä demokratiaa, minkä oppimiseen meiltä on mennyt sata vuotta, tai pikemminkin vasta vajaat 30, koska Kekkosen aikaa ei voi laskea demokratiaksi.
Osalla on sellainen käsitys, että Venäjä ei voi koskaan tulla demokratiaksi, kun sillä ei ole demokraattisia perinteitä. Tämä on virhearvio.
Otetaan esimerkiksi vaikka Espanja. Maa oli demokratiana vain viitisen vuotta 1931-1936, minkä jälkeen Espanja ajautui sisällissotaan ja maata hallitsi sen jälkeen diktaattori. Kuitenkin tämäkin maa, jolla ei ollut juurikaan demokraattisia perinteitä, alkoi vähitellen demokratisoitua ja nyt ei kai kellään ole epälyksiä siitä, etteikö Espanjaa voisi pitää länsimaisena demokratiana. Samanlaisia valtioita on ollut Euroopassa muitakin kuten Kreikka ja Portugal.
Kyllä Venäjästä voi tulla demokratia, mutta tällä tyylillä, jolla siellä nyt hallitaan kansaa, ei kehitys näytä kovin nopealta.
Demokraattisten perinteiden puute saa aikaan, että muutos on yhtä hidasta kuin minkä tahansa uuden ideologian omaksuminen.
Koulutus- ja sivistystasohan ei kansan keskuudessa ole kovin korkea, mikä vaikuttaa sekin siihen, että oikeudenmukaiseen maan isään luotetaan mieluummin kuin epämääräiseen torikokoukseen, eli demokratiaan.
Meillä on paljon Sumessakin näitä venäläisgeenin omaavia, joille vahvan johtajan kaipuu on kaikki kaikessa. Kerimäki korhosihailuineen yksi hyvä esimerkki.
Erityisesti kepulaisuuteen on kuulunut palava kaipuu suuren isäjohtajan turvaisaan syliin. Kekkonen on tällaisesta ihanteena. Vielä presidentinvaaleissakin niin Väyrynen, Aho kuin Vanhanenkin ovat kertoneet Kekkosen olevan edelleen heidän suuri esikuvansa ja presidentin vallan tulisi olla vahva. Demokraattinen mieli ei meilläkään ole vielä kovin vahva täydellisestä puhumattakaan.
Mitä korkeammaksi koulutustaso ja asioista tietäminen kasvavat, sitä löyhemmäksi käy tunnepohjainen puoluesidonnaisuus, eli se koheesio, joka on kepuakin pitänyt kasassa.
Kiva, että tunnustat minun olevan sentään periaatteessa oikeassa. Mutta mitä merkitystä sitten periaatteilla on, jos niiden mukaisesti ei toimita? Minä käsitän niin, että jos vaikka aatteista joskus tingittäisiinkin, PERIaatteista ei. Eli ihmisoikeuksien loukkauksia ja muuta kamalaa Venäjällä tapahtuvaa ei pidä sietää sillä perusteella, että puuttuminen voi vahingoittaa omia taloudellisia ja muita etuja. Eikä pidä sulkea silmiä siellä nousevalta uhalta ja pistää päätä pensaaseen, sillä se ei tarjoa suojaa. Nato sen sijaan tarjoaa.
Mielestäsi näet Venäjällä tapahtuvan muutosta parempaan. Monet kyllä näkevät sen muutoksen olevan huonompaan suuntaan. Niin minäkin, Jeltsinin aikaan verrattuna, varsinkin Venäjän naapureiden kannalta katsoen.
EU – Saksa ja suuret EU-maat etunenässä – huoraa Venäjän kanssa, kun ”ruma sana sanotahn niin kuin se on” Simo Salmista lainatakseni. Heidi Hautalan kritiikki on armotonta, mutta hyvin aiheellista. Ja samaa kritiikkiä kuullaan Paavo Lipposeltakin, joka arvostelee EU:ta näinkin: ”Viime vuodet se on askarrellut perussopimuksen uudistamisen kanssa, suuret jäsenmaat ovat olleet kriisissä ja koko unionista on puuttunut johtajuutta. Sitä ei voi syntyäkään, ellei suurissa jäsenmaissa asennoiduta eurooppalaisesti, omat ahtaat edut tarvittaessa syrjään asettaen.”
Suomen EU-jäsenyyden myönteistä merkitystä meille Paavo ei kuitenkaan kyseenalaista. ”Itsenäisenä olisi voitu pysyä, mutta silloin olisimme puhtaasti ottamassa vastaan, mitä muut päättävät, ja maksaisimme nettona saamatta vastinetta. Se tarkoittaisi vasallina olemista ilman oikeutta osallistua päätöksentekoon. Siihen voi olla toistaiseksi varaa öljyrikkaalla Norjalla, mutta ei Suomella”, kuittaa Paavo.
Venäjä-Neuvostoliitto on ennenkin käyttänyt hyväkseen muiden maiden johtajien hyväuskoisuutta. Stalin kutsui heitä hyödyllisiksi idiooteiksi. Putin entisenä KGP-upseerina on kyllä koulunsa käynyt ja Suuren Mestarin opit hyvin omaksunut.
Kun emme voi Venäjää tuosta naapurista poiskaan siirtää, niin tuli mieleeni kysymys siitä, olisko sittenkin viisaampaa tulla toimeen joten kuten kuin olla kovin koppavasti osoittamassa mieltä demokratiasta, ihmisoikeuksista ja sananvapaudesta.
Ylevää ja arvokastahan se olisi, mutta johtaisiko se Venäjällä minkään asian muuttumiseen?
Tuskin.
Niinpä en osaa kuvitella muuta kuin Kekkosen taktiikan ongelman ratkaisuksi: ensin on saatava aikaan keskinäinen luottamus ja sitten on maksettava palvelus palveluksesta, jos haluamme itsellemme jotain saada.
Kekkonen toimi agenttina, teki neukuille mieliksi, mutta tämän luottamuksen turvin piti meidät itsenäisinä, vaikka hänen perässähiihtäjänsä suomettivatkin koko Suomen.
Nyt ilmeisesti ollaan tuon suomettumisen häpeäheilurin toisessa äärilaidassa, kun joka asiasta pitäisi kovin hurskaasti huutaa ja elämöidä sormi sojossa osoittaen, mikä on meidän mielestämme oikein ja mikä taas väärin.
Jos haluamme johonkin vaikuttaa, niin olisi hyvä suunnitella sellaiset taktiikat, joilla on mahdollistavaikuttaa.
Muuten huudamme tuuleen ja oma sylki lentää takaisin päin pläsiä.
…näet kantani, kun luet vastineeni Mielipidepankille. Käsitykseni Kekkosen toiminnasta on aivan sama kuin avauksessani siteeraamallani Jari Tervolla, ja sen toiminnan merkityksen kiteytti Aarno Laitinen aikanaan näin:
”Jos Fagerholm olisi vuonna 1956 voittanut presidentinvaalit, Suomi olisi nopeasti kulkenut kohti länsimaista demokratiaa, sitoutunut läntisiin instituutioihin ja välttänyt kaiken sen kamaluuden, jonka aasialaisen stalinistikulttuurin kyllästämä Neuvostoliitto salakuljetti KGP:n ja Kekkosen avulla tänne” (IL 25.10.2002).
Jos tavoitteemme on VAIKUTTAA Venäjän tilanteeseen, niin ei kannata käyttää keinoja, jotka EIVÄT VAIKUTA.
Onhan se hienoa ajaa "oikeaa asiaa" vaikkapa vain "periaatteen vuoksi", muttajos sillä ei ole mitään vaikutusta, niin miksi tuhlata aikaa ja voimia turhaan, kun voisi miettiä luovemmin, miten saa aikaan, että asiat todennäköisimmin muuttuisivat meille parempaan suuntaan.
Venäläisistä tiedän hyvin vähän, mutta kai heihin pätee sama kuin muihinkin ihmisiin: ensin molemminpuolinen luottamus, sitten vasta muut asiat.
Huuda sinä tuuleen oma räkä poskellasi, jos haluat välttämättä niin tehdä.
"”Jos Fagerholm olisi vuonna 1956 voittanut presidentinvaalit, Suomi olisi nopeasti kulkenut kohti länsimaista demokratiaa, sitoutunut läntisiin instituutioihin ja välttänyt kaiken sen kamaluuden, jonka aasialaisen stalinistikulttuurin kyllästämä Neuvostoliitto salakuljetti KGP:n ja Kekkosen avulla tänne” (IL 25.10.2002)."
Olisiko Suomelle käynyt yhtä hyvin kuin Unkarille vai olisiko Tsekkoslovakian kohtalo tullut osaksemme? No, olisimme kai me nyt itsenäisiä taasen ja pärjäisimme vain hieman huonommin kuin Viro.
Tunnet kovin huonosti historiaa kytkiessäsi asiat noin.
Suomen joutuminen Unkarin ja Tshekkoslovakina asemaan oli veitsen terällä 1947-48, jolloin noista valtioista tuli "kansandemokratioita" ja Hertta Kuusinen julisti eduskunnan puhujapöntöstä, että "Tshekkoslovakian tie on oleva myös meidän tiemme". Hiljaa sitä kuunteli Kekkonen - joka kai ystävänsä Yrjö Leinon kanssa oli ehkä jo valmistautunutkin tuolle tielle lähtöön.
Mutta ns. asevelisosialistit - demarien Unto Varjonen, Väinö Leskinen, Penna Tervo, SAarre Simonen ja eräät muut - olivat toista mieltä. He käynnistivät kampanjan "jo riittää", joka suisti SKDL:n suurimman puolueen ja hallituksen johtajan asemasta ja suunta kääntyi. Myös nuori Mauno Koivisto tahollaan Turun satamassa oli vahvasti ja menestyksekkäästi mukana tuon tien tulppaamisessa heti alkuunsa.
Vuonna 1956 olimme jo Paasikiven ansiosta "turvallisilla vesillä" ja epäilemättä olisi tpahtunut niin kuin Laitinen sanoo, jos Fagerholm olisi tullut presidentiksi. Tanner olisi noussut todelliseksi vaikuttajaksi ja länttä kohti olisi menty ja lujaa. Mutta tuli Kekkonen ja suunta otettiin itään ja vielä 1962 täytyi Honka-liitto murtamalla varmistaa, että suunta pysyi. Ja sen jälkiseuraamuksista maksamme henkisesti edelleen.
Luettele Euroopan maat, joilla on maarajaa Neuvostoliiton kanssa, joissa ei II maailmansodan jälkeen ollut sosialistinen järjestelmä?
Historian jälkikäteen ennustaminen, jos joku asia olisi mennyt toisin, on äärimmäisen vaikeaa ellei mahdotonta. Suomelle kävi käsittääkseni käsittämättömän hyvin. Tietenkin jotkut jälkiviisaat ovat aina väittämässä, että:
"Väärin sammutettu. Me demarit olisimme hoitaneet asian paljon paremmin."
Mutta. Minun mielestäni on hienoa, ettei Suomi vajonnut sosialismin suohon, vaikka vahva vasemmisto sitä yrittikin Neuvostoliiton myötävaikutuksella.
p.s. Hubaisaa, miten demarit yrittävät kirjoittaa vasemmistolaisten historiankirjoitusperiaatteiden mukaisesti punaisesta sinivalkoista;-)))
...sitä, mitä mielikuvituksesi tuottaa, mutta minä kerron enemmänkin sitä, mitä tapahtuneet tosiasiat osoittavat. Niiden valossa tuollainen pieni spekulointi Laitisen avulla ei ole ainakaan yhtä harhaan ampuvaa kuin sinun nytkin esittämäsi näkemys, jossa lyttäät vasemmistolaiseksi historiankirjoitukseksi mm. kaiken sen, jota käytin lähteinäni Kekkos-tutkielmassani - n. 30 kirjaa tunnetuimmilta historioitsijoiltamme, joukossa mm. Juhani Suomi ja nykyinen Ilkan päätoimittaja Matti Kalliokoski ja pari venäläistäkin. Jos kirjoittaisin tutkielman nyt, minulla olisi monta uutta, hyvää todistajaa.
Opetat väärälle henkilölle värioppia. Olen öljyvärimaalauksen harrastaja, ja taustaltani mm. Suomen armeijan menestynyt sotilas ja talonpoikien omistaman Valion yhtä menestynyt palvelija. Minun näkökentässäni ei ole punasiirtymää eikä muitakaan vääristäviä tekijöitä. Siitä puhuin hieman enemmän tuolle minua tuuliviiriksi arvioineelle.
1948-49 oli "Tsekkoslovakian tie" nostattanut jo niin paljon vastalauseita NL:on entisissä asevelikumppaneissa lännessä, ettei Stalin rohjennut toteuttaa samaa menettelyä Suomessa, vaikka suomalaiset kommunistit, Leino ja Kuusinen etunenässä, sitä odottivat innokkaasti.
Stalin lähti itse asiassa melko halukkaasti neuvottelemaan Suomen kanssa uudenlaisesta ratkaisusta eikä antanut meikäläisille kommunisteille mitään tukea heidän vallankaappauspyrkimyksilleen.
Asevelisosialistien vastarinta oli tietenkin hyvin merkittävä tekijä tässä prosessissa, mikä auttoi Stalinia tajuamaan, etteivät kommunistit olleet Suomessa lähellekään niin vahvoja kuin ne olivat maissa, jotka Saksa oli miehittänyt sodan aikana.
Paasikivi toimi myös erittäin viisasti vetoamalla kaikessa parlmentarismiin ja pitämällä kiinni siitä, ettei Suomi voi sitoutua mihinkään ilman eduskunnan hyväksyntää.
Tämä kaikki sai Stalinin sille kannalle, että Suomen kanssa lähdettiin kehittämään eräänlaista esimerkkitapausta kommunismin ja kapitalismin rauhanomaisesta yhteistyöstä, ossa sotakorvausteollisuuden rakentaminen ja yya-sopimus näyttelivät keskeistä osaa.
Myös Kekkosen surat kgb-yhtydet ohi NKP:n ns. puoluelinjan olivat merkittäviä, koska kgb:n miehet olivat käytännön realisteja ja näkivät jo aikaisessa vaiheessa, ettei Tsekkoslovakian tiellä ole mahdollista toteutua Suomessa ilman NL:on sotilaallista panosta, mitä Stalin taas ei halunnut, koska se olisi saanut lännen sekaantumaan asiaan ja ajanut Ruotsin Naton jäsenksi.
Et sitten edes yrittänyt vastata kyssäriini;-)
Norja ja Suomi olisi ollut oikea vastaus. Norjalla pienen maarajan ja Nato-jäsenyyden avulla on tosin ollut huomattavasti helpompaa. Eikä Norjassa miehittäjiäkään ollut, kuten Suomessa Porkkalassa.
Kapitulantti sai asiallisen vastauksen, jossa Kekkosesta ei tehtykään syyllistä kaikkeen, niin hän jätti arvokkaasti kommentoimatta, mutta kinaa kyllä saittikepuliensa kanssa sitä ahkerammin omista munistaan.
Ujutan tähän kommentin, joka ei millään lailla liity asiaan eli avaukseesi. Otsikossa tarkoitan sen vain sinulle, jottei kukaan muu tarpeettomasti käyttäisi aikaansa viestini lukemiseen.
Asiani koskee Israelin sotilastoimintaa, koska varmaan olet tästä aiheesta kiinnostunut. TV:ssä esitettiin viime keskiviikkona dokumentti nimeltä "Ensimmäinen sotani", missä Israelin armeijan reserviläinen kertoi Libanonin viime sotaan osallistumisesta ja kuvasi tapahtumia dokumentiksi kameralle eli lähinnä omien joukkojen mielialoja. Jos et katsonut ohjelmaa, ja jos se tulee uusintana, kehotan katselemaan.
Ohjelma yllätti minut muutamassa suhteessa. Ensimmäinen yllätys koski sitä, kuinka demokraattiselta Israelin armeijan toiminta vaikutti. Alaiset ja esimiehet keskustelivat ja väittelivät keskenään tehtävistä, vaikka tietysti komentosuhteet olivat olemassa. Tämä saattoi johtua siitä, että sotaan osallistuneet reserviläiset olivat korkeasti koulutettuja lääkäreitä, tuomareita, insinöörejä jne., jolloin heidän mielipiteilleen voitiin antaa arvoa. Joukkojen komentajat tekivät toki sitten lopulliset ratkaisut ja kantoivat niistä vastuuta. Mutta tämä demokraattinen ja rennon oloinen epämuodollinen fiilis ei vaikuttanut kovin suomalaiselta tavalta.
Toinen hienoinen yllätys oli se tapa, millä sotilaat ihan komentajia myöten esittivät kritiikkiä koko sotaretkeä vastaan. Paikoittain tuli kuva, että tässä on jonkinlainen pasifistiarmeija menossa sotaan vastoin tahtoaan.
Kolmas ja suuri yllätys oli se, kuinka heikosti Israelin armeija oli organisoitu ja valmistautunut tehtävään. Tappiot olivat suuria ja turhia. Leiriydyttiin täysin avoimille paikoille, mihin vastapuoli iski välillä rakettihyökkäyksin. Panssivaunut etenenivät välillä muodostelmissa, joissa kymmenestä vaunusta vastusta tuhosi samalla kertaa 7-8 vaunua ja tätä ammattitaidottumuutta sotilaat myös itse ihmettelivät. Israelin tykistö ampui ilmeisen umpimähkään vastustajan puolelle jne. Kuva ei vastannut missään kohdin kuvaa huippuarmeijasta.
Ilmeisesti kaikkien muiden paitsi poliittisen johdon motiivi sotaretkeen oli todella alhainen. Muuten ei kai näin surkeaa kuvaa voi selittää. Tähän ohjelmassa myös viitattiin, kun siinä kuvattiin Tel Avivissa järjestetty Olmertin ja hallituksen vastaista suurmielenosoitusta.
Samana päivänä esitettiin myös dokumentti kuuden päivän sodasta, jolloin ammattitaito ja ennen kaikkea motiivi olivat ihan eri tasolla ja menestys sen mukaista.
Tämä kuvaus antoi yhden todisteen siitä, että minkään valtion on vaikea saada menestystä sellaisessa sodassa, mitä kansalaisten enemmistö ja sotilaat itse eivät motivoidusti tue. Vahva ja teknisesti ylivoimaiseltakin näyttävä armeija on silloin lyötävissä. Israelissa halutaan varmasti unohtaa koko tämä epäonnistunut sota, mutta ottaa siitä sekä poliittisesti että sotilaallisesti opiksi.
Niin vielä yhden yllätyksen ohjelma paljasti. Ilmeisesti sikäläiseen luonteenlaatuun kuuluu avoimuus ja välittömyys. Joukkoja komentanut eversti (?) teki ohjelemassa sen luontoisia inhimillisiä tunnustuksia, jotka eivät ole niin sanotuille kovikselle ihan tavanomaisia.
En huomannut tuota mainitsemaasi tv-ohjelmaa, mutta täytyypä yrittää seurata, tulisiko se uusintana; katsoisin mielelläni. Tosin pian lähden runsaan viikon reissuun Suomen tv:n ulottumattomiin.
Sen sijaan katsoin tuon kuuden päivän sodasta kertovan mainion ohjelman, ja eilen tuli aivan yhtä hyvä Teemalta ”Golda Meir – vahva nainen”. Siinähän vuoden 1974 Jom Kippurin sota oli pääosassa, ja sen sodan jälkeenhän Golda joutui eroamaan pääministerin tehtävästä, koska oli osoittautunut liian hyväuskoiseksi, eikä reagoinut asianmukaisella tavalla, vaan Egypti ja Syyria pääsivät yllättämään. Sädekehänsä menettivät myös vuoden 1969 kuuden päivän sodan sankarit Moshe Dayania myöten, kun nuo olivat taas liian varmoja Israelin sotilaallisesta ylivertaisuudesta. Voittihan Israel sodan, mutta Egypti rauhan, kun YK tuli väliin, jossa suomalainen kenraali Ensio Siilasvuo puolestaan sai sädekehän.
Israelin armeijan olemus on minulle tietysti hyvinkin tuttu. Usein ihmettelin sen sotilaiden ”epäsotilaallisuutta”, avopäisinä, röökit suussa saattoivat mennä puhuttelemaan esimiehiään, ja käyttäytyminen muutenkin oli hyvin huolettoman rentoa päällisin puolin. Mutta olen nähnyt samojen sotilaiden muuttuvan kuin taikaiskusta, kun tulee esteen tilanne, jota varten heitä on koulutettu ensin kaksi vuotta yleistä asevelvollisuutta ja sitten joka vuosi kuukausi reservin kertausta. Hieman sisällekin olen päässyt kurkistamaan systeemiin siksi, että seurustelin kuukausia erään res. luutnantin kanssa. Kepulaisille lienee syytä huomauttaa, että kyseessä oli kyllä naisluutnantti.
Demokraattisuus on kai oikea sana kuvaamaan Israelin armeijaa, ja siksi se on sisäisesti niin vahva, että sen sotilailla on varaa olla epämuodollisia ja upseereilla varaa sallia se silloin, kun kyseessä ei ole sotilaallinen toiminta. Mutta ei se ole samaan tapaan ”demokraattinen” kuin oli puna-armeija, jossa jokaisella upseerilla oli poliittinen neuvonantaja. Onhan Israel valtionakin demokratia, todella sellainen, ainoa niillä alueilla.
Tuota Israelin armeijan heikosta organisoinnista ja tehtäväänsä valmistautumattomuudesta sen mainitsemasi tv-ohjelman perusteella kertomaasi kyllä ihmettelen. Toin juuri tuollaista oli jossain määrin myös ollut sen Jom Kippurin sodan edellä, kun armeija ilmeisesti liiallisessa omahyväisyydessään oli lyönyt laimin monia tärkeitä asioita. Olisiko tuo tv-ohjelmakin liittynyt tuohon aikaan?
Mutta kuitenkin kaikki asiat nähden arvostan Israelin armeijaa suuresti. On sillä sellaisia näyttöjä, joiden perusteella voidaan arvella, että sitä tehokkaampaa armeijaa ei taida toista olla. Mutta onhan Israelin armeijan onni ollut myös se, että sen viholliset miesylivoimastaan huolimatta ovat kyllä olleet harvinaisen avuttomia. Eikä niistä tykeistä ja panssareistakaan ole suurta apua, jos niiden käyttäjät toden tullen lähtevät jalkamiehinä lipettiin ja jättävät tykkinsä ja panssarinsa erämaan hiekkaan, joita vielä aikanani Siinailla, kolme vuotta Jom Kippurin sodan jälkeen oli aivan valtavasti.
Olen muuten jo aikoinani ollut myös Suomen armeijassa sitä mieltä, että se preussilaistyyppinen muodollinen kuri ja pokkurointi ei ole mikään sotilaallisen kyvyn mitta eikä aina ollenkaan tarpeen, pikemmin päinvastoin. Uskon tämän tulleen hyvin ilmi toiminnassani omalla vaatimattomalla tasollani, eivätkä kai esimiehetkään sitä pahana pitäneet, kun niin hyvin menestyin.
Sorry vaan tuo vinoiluni tuolla avauksellasi, joka on siirretty Nato-palstalle, mutta tarjosit siihen niin hyvän mahdollisuuden. Tätä tarkoitan:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=1000000000000009&posting=22000000035023928
Enkä vieläkään näe tarpeelliseksi ruveta kanssasi änkkäämään Natosta, sillä minun kantani siihen on vankkumaton ja mielestäni täysin hyvin perustellen olen sen monta kertaa esittänyt, ja ilmeisesti sinun kantasi toiseen suuntaan on yhtä vankkumaton, jota en kyllä ollenkaan ymmärrä.
Pitkän jorinasi loppupuolella pääset asiaan. Mieli tekisi olla sosialisti, mutta on pakko olla kokoomuslainen, kun demarit ei kannata Natoa. Voi voi, kun ei ole enää Lipponen vallassa.
Danny lauloi joskus kappaleen joka sopii sinun tunnuslauluksesi. Sen kappaleen nimi oli Tuuliviiri ja se kertoi, miten tuuliviiri joutuu yhtenään vaihtamaan suuntaa kun sen on paako tehdä mitä tuuli haluaa.
Tuoko on avauksessani oleellisinta?
Ehkäpä niin sellaiselle, joka ei pysty näkemään mitään ilman kytkentää kotoiseen puoluepolitiikkaan. Mutta sellainen näkökulma näkyy vääristävän pahasti, mm. siten, että minut nähdään samanaikaisesti punikkina ja Nato-kiimaisena!
Olin tiistain kokopäiväreissussa Valioeläkeläisten kanssa; kävimme Kouvolan China-Centerissä ja Jaalassa sijaitsevassa museoidussa Verlan ruukkimiljöössä, joka on Unescon maailman perintö-kohde. Matkalla minulla oli monia mielenkiintoisia keskusteluja vanhojen työkavereitteni kanssa, joukossa myös minut Valioon ottanut entinen esimieheni ja pari entistä alaistani. Vanhoja muistellessa kuulin niin miellyttäviä asioita itsestäni, että niiden voimin kyllä kestän taas kepusaitilla saamiani solvauksia.
Tarkoitin kyllä avaukseni pääpointiksi ihan muun, mielestäni paljon tärkeämmän asian, ja mielestäni esitin sen varsin selvästi, ja tuo puoluepoliittinen kytkös siihen on vain sivujuonne; se tulee vasta sen tärkeän asian perässä.
Mutta olen kyllä mielelläni tuuliviiri, kun suuntaudun aina asian mukaan; teen niin kuin asia vaatii, en niin kuin jokin puolue haluaa. Teillä kepulaisilla suunnan määrää puolue, ei asia.
Ja onhan siinä Dannyn laulussakin ”tuuliviiri yllä talon katon”, ja niin koen minäkin olevani, ja siksi näen kauemmas kuin niistä suomettuneisuuden poteroista, joissa kyllä tosin näkyy olevan muitakin kuin kepulaisia.
ja hullu.
natsit mielessä, liekö "kinitonikilla" asiaan osuutta.
olet kapin munapusseista kotoisin.
…että jääkiekon MM:n loppumatsit jäänevät minulta jälleen näkemättä, kun lähden heti viikonlopun jälkeen matkalle. Nyt tosin Eurooppaan, jossa olisi varmaan mahdollista nähdä matseja tv:sta, mutta matkalla on paljon muuta mielenkiintoista ohjelmaa. Viime keväänähän olin loppumatsien aikana Kiinan matkalla, ja siellä ei kisoista tullut muuta kuin BBC:ltä tuloksia – mm. Suomen sijoittumisen hopealle - näin.
Mutta eipä taida tarvita harmitella. Suomen joukkueen piti nyt olla kaikkien aikojen paras Selänteineen, Koivun veljeksineen, Jokisineen ja muineen. On ollut tosi kankeaa tähän mennessä, ja nyt tuo Latvia-matsi pohjanoteeraus. Vaikka viimeisessä erässä tekisi mitä, kuva joukkueesta ei paljon parane.
On hyvin kaukana niistä 1990-luvun joukkueista, jotka mitaleja napsivat. Kaikkein paras joukkue – jopa vuoden 1995 MM-joukkuetta parempi – meillä varmaan oli Galgaryn olympialaisissa 1988, jolloin koko kisoissa Suomen joukkue ei hävinnyt yhtään erää. Silti jäimme hopealle, kun Kanada rangaistuslaukauskilpailussa sitten meidät voitti.
No – katsotaan nyt se viimeinen erä tästä matsista, ja ehdin kyllä vielä nähdä toisenkin matsin, ja siinähän vastaamme tulee kai joko Kanada tai USA – tämän matsin tuloksesta riippuen – ja ihmeitä täytyy tapahtua jos tällä joukkueella noille pärjäämme.
sinua tuskin kaipaa kukaan.
..tarpeeton se on, sillä toki tiedän muutenkin olevani kepulaisten kauhu täällä.
Mutta siinä olet väärässä, ettei minua kaipaisi kukaan. Jopa tällä saitilla saattaisi joku minua kaivata, ja vielä enemmän oikeassa elämässäni, joka ei ole täällä. Enhän ole saittikepulainen.
Joten en aio reissulle jäädä, vaan palaan siltä taas yhtä kokemusta rikkaampana. Lähteäkseni taas muutaman kuukauden kuluttua uuteen mielenkiintoiseen reissuun, jonka varausmaksu on jo maksettu.
...voinevat nyt eräät saittikepulaiset todeta, kun jo tuon viimeisen matsin (Venäjä-Valko-Venäjä) päättymisen jälkeen jo toista tuntia lueskelin mielenkiinoista kirjaa "Tornionjoel´ta Rajajoelle: Suomen ja Ruotsin salainen yhteistoiminta Neuvostoliiton hyökkäyksen varalle vuosina 1923-1940" (Martti Turtola), mutta ennen nukkumaan menoani tulin vielä vilkaisemaan saittia.
Ensiksi annoin vastineet tähän Ironcurtainin erinomaiseen avaukseen:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000035046306
Mutta muutama huomio tämän oman avaukseni saamista vastineista:
Poikkeuksellisen asiallisia on tullut paljon, ja parhaani mukaan olen niihin vastaillut. Joku näkyy jääneen vastaamattakin, jonka johdosta joku on jo sivusta huomioinut, että "kapitulantti jäi sanattomaksi". En toki jäänyt sanattomaksi, mutta olin jo mielipiteeni tuosta asiasta sanonut, enkä katsonut aiheelliseksi sitä tarkistaa sen johdosta, että vastineeksi esitettiin niin usein toistettuja toisenlaisia näkemyksiä. Varsinkaan, kun kyseessä ei ollut avaukseni ydinsanomaan sisältyvä vastaväite.
Huomautus vain, että kapitulantti sanan yleisemmin ymmärretyssä merkityksessä olin vain kolmasosan tähänastisesta elämästäni, ja vain ajan, joka päättymisestä on kulunut kauemmin kuin koko kapitulanttiaikani. Mutta sanan alkuperäisessä merkityksessä (capitulant = sitoutunut) olen toki edelleen kapitulantti, eli sitoutunut tiettyihin arvoihin, joista korkein on isänmaan paras.
Vielä haluan kiinnittää huomiota seuraavaan Paavo Lipposen toteamaan ja sen perusteella kysymääni:
>> Paavon mielestä ”vanhan Euroopan” maiden ylenkatse Itä- ja Keski-Euroopan turvallisuuspoliittista amerikkalaissuuntausta kohtaan on sekä perusteeton että epäpyhä, kun EU:lla ei ole antaa uusillekaan jäsenilleen todellisia, konkreettisia turvatakuita. Siksi niiden nopea turvautuminen Natoon on täysin luonnollista ja ymmärrettävää.
Mikä muuten Suomen aseman tekee noiden maiden asemaa turvallisemmaksi, kysyn minä? Ja vastaan: ei mikään. Meillä vaan yhä ollaan suomettuneita, ja pitkäaikainen suomettuneisuutemme on tehnyt tehtävänsä: tyhmistänyt suuren osan kansasta kuten johtajistammekin.
"...enkä katsonut aiheelliseksi sitä tarkistaa sen johdosta, että vastineeksi esitettiin niin usein toistettuja toisenlaisia näkemyksiä..."
'''''''''''''''''''''
Näkemys, joka sinulle esitettiin ei ollut toisenlainen eikä usein toistettu, vaikka niin sanot, koska kirjoittaja ei sinun vakiotapasi mukaan syyllistäkään Kekkosta takinkäännöstä ja isänmaanpetturuudesta.
... ja tuleehan se varmasti sitenkin, mutta saisi sitä tarvittavaa hyvää vähän jo kiirehtiäkin. Ja niinhän viisaimmat ja vastuullisimmat poliitikkomme tekevätkin. Häkämiehelle antaa tukensa tasavallan toiseksi korkeimmalta pallilta puhemies Niinistö.
Niinistö ei suinkaan patistele, vaan totea itsestään selvyytenä, että ”EU:n turvatakuut johtavat Nato-ratkaisuun”. Tietenkin asia niin on. EU:n sotilasvoima, joka ainoastaan voi jäsenille turvaa antaa, on Nato.
Meidän kummalliselle poliittiselle haahuilunhalulle Niinistökin antaa hieman periksi ehdottamalla kansanäänestystä Natosta. Niinistö on antanut lausuntonsa Washingtonissa, jossa hän on vierailulla yhdessä oppositiojohtaja Heinäluoman kanssa. Lienee keskustellut asiasta Heinäluoman kanssa, ja Eerokin alkanee olla jo toista mieltä kuin hiljattain, kun ei enää tarvitse olla mielin kielin puoluessaan enemmistönä oleville Nato-vastaisille. Tai sitten myös Eero on huomannut sen tosiasian, josta minäkin avauksessani puhun: Naton kannattajat ratkaisevat, tuleeko seuraavaksi suurimmaksi puolueeksemme sdp vai kokoomus.
Myös Matti Vanhanen antaa tänäisessä Hesarissa ymmärtää, joskin vielä rivien välissä ja hieman vastentahtoisesti, että hän ja ilmeisesti johtamansa puolue on kallistumassa Nato-jäsenyyden kannalle. Juttu on otsikoitu Vanhasen sanoin ”Suomi ei pärjäisi yksin räpeltämällä”. Ei, niin. Ei taloudessakaan, mutta vielä huonommin maan turvallisuudessa, joka sentään on perusasia kaikelle muulle hyvälle. Alkaa muuten tuntua selvältä, että Häkämieskin on puhunut Matin tieten ja siunauksella.
Oiva Härkönen oli nimennyt häiriköksi Ironcurtainin, jolla on aivan erinomaisen viisas ja syvällinen avaus tuossa ylempänä. Kommentoin sitä minäkin, ja vastasin Oivalle tällä:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000035057558
Neuvoa antavan kansanäänestyksen käyttäminen Nato-kysymyksessä ei ole mikään Niinistön irrallinen esitys, vaan useamman vuoden takainen kokoomuksen puoluekokouspäätös. Kokoomus edellyttää puolueena, että mahdollisesta Nato-jäsenyydestä järjestetään kansanäänestys samaan tapaan kuin aikanaan myös EU-jäsenyydestä järjestettiin.
Se, ettei Niinistö tarkentanut, mistä täsmällisesti ottaen äänestettäisiin, johtuu puhtaasti parlmentarismista. On hallituksen asia antaa eduskunnalle lakiesitys kansanäänestyksestä ja siinä yhteydessä vasta täsmentää, mikä on kyllä-vaihtoehdon täsmällinen sananmuoto.
Vanhanen on tietenkin ollut koko ajan tiiviin EU-yhteistyän takana ja ymmärtää varsin hyvin, itä eurooppalainen yhteistyö edellyttää kaikilla politiikan aloilla.
Puolustus- ja turvallisuuspolitiikassa ei ole muita vaihtoehtoja kuin turvautua EU:n Nato-jäsenten asevoimiin, eli eurooppalaisempaan Natoon, niin kuin Niinistö jo presidentinvaalikampanjassaan tiesi ennakoida.
Silloin Vanhanen naureskeli eurooppalaisemmalle Natolle yhdessä Halosen kanssa, mutta on nyt onneksi viisastunut.
Heinäluoma ja muut sosialidemokraatit, etenkin Halonen ja Tuomioja, joutuvat myös tunnustamaan tosiasiat, mitä pikimmin, sen parempi, koska demareiden kannatus laskee, jos SDP:n politiikka on jatkossakin pelkkää kaiken vastustamista ilman ainuttakaan omaa, rakentavaa vaihtoehtoa.
Seppo Kääriäisen taannoinen haastattelu Suomen Kuvalehdessä oli hyvin valaiseva sen suhteen, miten asenteet keskustassa ovat kääntyneet kilpailutalouden ja kansainvälisen yhteistoiminnan hyväksymisen puolelle.
Puhut kuin minun suullani
"marginaali on kyllin leveä tehdäkseen suurimman puolueen kokoomuksesta tai sdp:sta sen mukaan, kumpaa kannatamme. Sdp:sta teimme suurimman 1995, eikä puuttunut paljoa, ettemme olisi tehneet suurinta kokoomuksesta 2007. Kummasta teemme suurimman 2011, jää nähtäväksi"
Tulemme näkemään, että kokoomus on seuraavissa vaaleissa suurin puolue, mutta saako kepu vai sdp kunnian siedä sen kumppanina Suomi Natoon, se jää nähtäväksi.
Mutta jätetään kuitenkin vielä myös sdp:lle mahdollisuus. Jos Jutta Urpilaisesta tulee puolueensa puheenjohtaja niin kyllä hän lupauksellaan pyytää Paavo Lipposta pääministeriksi voi hyvinkin nostaa sdp:n suurimmaksi. Ja Paavohan meidät kyllä sitten Natoon vie!
>Paavohan meidät kyllä sitten Natoon vie!<
Paavo vie minne tahansa ja ketä tahansa, mutta vain rahasta ja prenikoista!
Paavo pakkoruotsittaja Lipponen sai 8000€ Folktingetiltä likaisesta työstään pakkoruotsin ja kielilain puolesta tehdystä työstä.
Folktinget lahjoo Suomen virkamiehiä näiden siiryessä eläkkeelle TAI nimeää lahjuksensa palkinnoksi!
Lisäksi hän sai ensin Folktingetin ansiomitalin ja sitten kaikkien rasistien kantaisän nimeä kantavan Freudenthal -mitalin.
Svenska kulturfonden täyttää tänä vuonna sata vuotta. Tasavuosien kunniaksi rahasto antaa myös viisi 8 000 euron lahjusta, jotka on naamioitu palkintoina jaettaviksi. Eräs lahjottavista oli takavuosien pääministeri Lipponen, jonka ansio pakkorutsin puolesta ovat kiistattomat, 2 mitalia ja 8000€!
Nyt on vuorossa PAKKORUOTSIN PUOLESTA PUHUNUT kansleri Kari Raivio Helsingistä, 8000€
http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Kulturfonden+palkitsee+André+Wickströmin+ja+Sturm+und+Drangin/1135236219047
Lipposen Paavon ymmärtää kun se poloinen on lahjottu moneen kertaan prenikoilla ja rahallakin, aina 8000€ lahjusta myöten.
Paljon on Keskustalaisia mukana? Liian paljon! KePu pettää aina, niin tässäkin asiassa. Suuri joukko suomalaisia luopioita on kontallaan ruotsalaisten edessä.
Suomalainen, haluatko olla 5%:n kielivähemmistön ORJA?
Tässä muutama esimerkki ruotsalaisten tuomasta "sivistyksestä" suomalaisille:
-noitavainot
-teilipyörä
-mestauslava
-jalkapuu
-raipparangaistus
Paavo Lipponen fuck Freudenthal-medalj
09.06.2007
http://www.sfp.fi/start/nyhetsarkiv/artikel-31-396.html
Tidigare statsminister och riksdagens talman Paavo Lipponen mottog sfp:s Axel Olof Freudenthal-medalj under öppningen av sfp:s partidag i Vanda på lördagen. Medaljen utdelas för att hedra personer som arbetat för svenskheten i Finland.
http://www.sfp.fi/images/nyhetsarkiv/lipponen.jpg
RKP palkitsi Paavo Lipposen
STT-JR, 9.6.2007
http://www.verkkouutiset.fi/juttu.php?id=109583
Ruotsalainen kansanpuolue on palkinnut Paavo Lipposen puolueen Axel Olof Freudenthal -mitalilla. Palkinto luovutettiin Lipposelle RKP:n puoluekokouksessa Vantaalla lauantaina.
Lipponen sai palkinnon työstään Suomen kaksikielisyyden puolesta. Hän on viime aikoina ollut mukana Svenska Nu -kampanjassa, joka pyrkii lisäämään kiinnostusta ruotsin opiskeluun.
- Paavo Lipponen on yksi Suomen todellisista valtiomiehistä, joka on antanut vahvan tuen ruotsin kielelle, kiitteli RKP:n puheenjohtaja Stefan Wallin luovuttaessaan mitalin entiselle pääministerille.
Lipponen kiitti puheessaan RKP:tä ja sen puheenjohtajia Ole Norrbackia ja Jan-Erik Enestamia hyvästä yhteistyöstä molemmissa hallituksissaan. Hän onnitteli myös Wallinia hyvästä vaalituloksesta ja pääsystä hallitukseen.
- Sinä ja RKP edustatte hallituksessa tervettä järkeä keskustaa ja kokoomusta vastaan, Lipponen murjaisi.
SDP:n edellinen puheenjohtaja otti kantaa myös ydinvoimaan, joka on esillä RKP:n puoluekokouksessa. Hän painotti, että ydinvoimaa tarvitaan, mutta että siihen ei voida perustaa kaikkea.
- Suomesta ei pidä tulla mitään ydinvoimaparatiisia. Tarvitaan monipuolinen yhdistelmä energiamuotoja, Lipponen sanoi.
Wallin lisäsi, että sekään ei suinkaan ollut palkinnon kannalta haitaksi, että Lipponen tunnetaan Edith Södergranin runojen ihailijana.
- Kuulitte kutsuni - olen nimittäin ajatellut nyt alkaa kerätä mitaleita, Lipponen vitsaili ja päätti puheensa siteeraamalla Södergrania.
http://www.loviisansanomat.net/paauutiset.php?id=329
"Eduskunnan puhemies Paavo Lipponen on saanut Folktingetin eli Suomenruotsalaisten kansankäräjien kultaisen ansiomitalin. Mitalin luovutti Folktingetin puheenjohtaja Henrik Lax Loviisassa 29.04.2003.
Mitalin perusteluissa mainittiin erityisesti Lipposen panos uuden kielilain
valmistelussa.
Folktingetin ansiomitali on jaettu vuodesta 1952 lähtien. Se annetaan vuosittain tunnustuksena merkittävästä henkilökohtaisesta panoksesta Suomen ruotsinkielisen väestön ja kulttuurin hyväksi."
Johannes Virolainen on ainoa suomenkielinen, joka on saanut Freudenthal-mitalin (hopeisena) tuotuaan pakkoruotsin peruskouluun 1968. Ikuinen häpeä!
MIKSI?
5% on olematon vähemistö ja niitä kumarrellaan suotta.
http://www.svenskanu.fi/pdfs/pdf_5_7
ruotsin kielen ja ruotsinkielisen kulttuurin verkosto Suomessa
Valtuuskunnan jäsenet
1. Lipponen Paavo, puheenjohtaja ja Svenska nu -verkoston suojelija
2. Aho Esko, Hanasaaren hallituksen puheenjohtaja
3. Dalborg Hans, hallituksen puheenjohtaja, Nordea
4. Engman Max, professori
5. Erkko Aatos, ministeri
6. Ikäheimo Johanna, johtaja, Lappset Oy
7. Gestrin Christina, kansanedustaja
8. Isohookana-Asunmaa Tytti, VTT, Suomalais-ruotsalainen kulttuurirahasto
9. Klinge Matti, professori
10.Krohn Irina, toimitusjohtaja, Suomen elokuvasäätiö
11.Kumpula-Natri Miapetra, kansanedustaja
12.Lehto-Häggroth Elina, kaupunginjohtaja, Lohja
13.Liksom Rosa, taiteilija ja kirjailija
14.Lindroos Kirsi, pääjohtaja, Opetushallitus
15.Lumio Markku, kaupunginjohtaja, Vaasa
16.Ojala Outi, kansanedustaja
17.Okkonen Jaakko, toimitusjohtaja, Oulun kauppakamari
18.Pukkinen Mikko, kaupunginjohtaja, Turku
19.Raivio Kari, kansleri, Helsingin yliopisto
20.Ryynänen Mirja, FM
21.Sasi Kimmo, kansanedustaja
22.Sauri Pekka, apulaiskaupunginjohtaja, Helsinki
23.Seikku Kai, toimitusjohtaja, HK Ruokatalo
24.Skog Harri, kansliapäällikkö, Opetusministeriö
25.Stenbäck Pär, ministeri, Suomalais-ruotsalaisen kulttuurirahaston puheenjohtaja
26.Takala Sauli, tutkijaprofessori, emeritus
27.Tolppanen Ari, hallituksen puheenjohtaja, Capman
28.Torstila Pertti, valtiosihteeri, UM
29.Walder-Brundin Eva, Ruotsin Suomen suurlähettiläs
30.Varantola Krista, rehtori, Tampereen yliopisto
31.Wetterqvist Fredrik, kanslianeuvos, Ruotsin ulkoasiainministeriö
32.Wästberg Olle, pääjohtaja, Svenska Institutet
Svenska kulturfonden täyttää tänä vuonna sata vuotta. Tasavuosien kunniaksi rahasto antaa myös viisi 8 000 euron lahjusta, jotka on naamioitu palkintoina jaettaviksi. Eräs taannoinen lahjottavista oli takavuosien pääministeri Lipponen, jonka ansio pakkorutsin puolesta ovat kiistattomat, 2 mitalia ja 8000€!
Nyt on vuorossa PAKKORUOTSIN PUOLESTA PUHUNUT kansleri Kari Raivio Helsingistä, 8000€
http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Kulturfonden palkitsee André Wickströmin ja Sturm und Drangin/1135236219047