Ihminen asuu laaksossa, ja elää elämäänsä Pyhän Kirjan mukaan. Hän kylvää
silloin kun Pyhä Kirja kehoittaa niin tekemään, niittää silloin kun Pyhä
Kirja näin ohjaa, laittaa varastoon talven varalle ja pyhittää vielä
lepopäivänkin, kaikki niinkuin Pyhässä Kirjassa seisoo.
Eräänä päivänä ihminen vyöttää miekan kupeelleen ja kiipeää vuorelle.
Vuoren laella hän huutaa Jumalaansa. Pilvet raottuvat, ja Jumala ilmestyy
ihmiselle.
"Mitä haluat?", kysyy Jumala.
"Minä olen kyllästynyt olemaan orjasi ja tekemään kaiken Pyhän Kirjan
mukaan, minä haluan vapauden!", toteaa ihminen uhmakkaana.
"Sinä olet ollut alusta asti vapaa. Sinä olet voinut aina tehdä niinkuin
itse parhaaksi katsot.", vastaa Jumala.
"Mutta jos poikkean Pyhän Kirjan määräyksistä, sinä kostat minulle
kiroamalla minut puuttella ja epäonnella!", ihminen toteaa
kimpaantuneena.
"Minä laadin Pyhän Kirjan sinulle ohjeeksi, jotta voisit elää ja menestyä
tässä maailmassa. Ei se ole kiroukseni, että sinua seuraa puute ja
epäonni, jos jätät keväällä kylvämättä, syksyllä niittämättä, etkä jätä
mitään varastoon talven varalle. Joten mitä haluat?", virkkaa Jumala
rauhallisesti.
"Minä haluan että annat minulle vapauden!", huutaa ihminen, ja vetää
miekkansa huotrastaan.
"En voi antaa sinulle sitä, mikä jo sinun on.", toteaa Jumala.
Ihminen karjaisee: "Vapaus!!!", ja sivaltaa miekallaan Jumalan pään irti.
Verta valuen Jumalan päätön ruumis romahtaa vuoren huipulle.
"Anna minulle vapaus!", ihminen vaatii.
Mutta Jumala on hiljaa.
"Sinä viheliäinen koira, edes kuolemassasi et voi minulle vapautta
antaa!", huutaa ihminen vimmaisena, ja alkaa pistellä ja sivallella
Jumalan ruumista miekallaan. Viimein veren tahrimana ihminen ei jaksa enää
nostaa kättään uuteen iskuun. Miekka valahtaa hänen sormistaan, ja hän
putoaa polvilleen. Hän tarttuu Jumalan silvottuihin kappaleisiin, ja
kuiskaa tärisevällä äänellä: "Anna minulle vapaus". Ihminen purskahtaa
itkuun, ja kyynelten lomasta nyyhkii yhä uudelleen: "vapaus, vapaus,
vapaus..."
Viimein kyynelet loppuvat. Ihminen ryhdistäytyy, nousee seisomaan, ja uusi
päättäväisyys silmissään toteaa vaativaan sävyyn: "Anna minulle vapaus."
Vain tuuli ujeltaa heilutellen ihmisen hiuksia. Ihminen toistaa pyyntönsä.
"Anna minulle vapaus."
Ja siellä ihminen on vielä tänäkin päivänä, vuoren huipulla, Jumalan nyt
jo maatuneiden jäänteiden luona, vaatimassa vapauttaan.
silloin kun Pyhä Kirja kehoittaa niin tekemään, niittää silloin kun Pyhä
Kirja näin ohjaa, laittaa varastoon talven varalle ja pyhittää vielä
lepopäivänkin, kaikki niinkuin Pyhässä Kirjassa seisoo.
Eräänä päivänä ihminen vyöttää miekan kupeelleen ja kiipeää vuorelle.
Vuoren laella hän huutaa Jumalaansa. Pilvet raottuvat, ja Jumala ilmestyy
ihmiselle.
"Mitä haluat?", kysyy Jumala.
"Minä olen kyllästynyt olemaan orjasi ja tekemään kaiken Pyhän Kirjan
mukaan, minä haluan vapauden!", toteaa ihminen uhmakkaana.
"Sinä olet ollut alusta asti vapaa. Sinä olet voinut aina tehdä niinkuin
itse parhaaksi katsot.", vastaa Jumala.
"Mutta jos poikkean Pyhän Kirjan määräyksistä, sinä kostat minulle
kiroamalla minut puuttella ja epäonnella!", ihminen toteaa
kimpaantuneena.
"Minä laadin Pyhän Kirjan sinulle ohjeeksi, jotta voisit elää ja menestyä
tässä maailmassa. Ei se ole kiroukseni, että sinua seuraa puute ja
epäonni, jos jätät keväällä kylvämättä, syksyllä niittämättä, etkä jätä
mitään varastoon talven varalle. Joten mitä haluat?", virkkaa Jumala
rauhallisesti.
"Minä haluan että annat minulle vapauden!", huutaa ihminen, ja vetää
miekkansa huotrastaan.
"En voi antaa sinulle sitä, mikä jo sinun on.", toteaa Jumala.
Ihminen karjaisee: "Vapaus!!!", ja sivaltaa miekallaan Jumalan pään irti.
Verta valuen Jumalan päätön ruumis romahtaa vuoren huipulle.
"Anna minulle vapaus!", ihminen vaatii.
Mutta Jumala on hiljaa.
"Sinä viheliäinen koira, edes kuolemassasi et voi minulle vapautta
antaa!", huutaa ihminen vimmaisena, ja alkaa pistellä ja sivallella
Jumalan ruumista miekallaan. Viimein veren tahrimana ihminen ei jaksa enää
nostaa kättään uuteen iskuun. Miekka valahtaa hänen sormistaan, ja hän
putoaa polvilleen. Hän tarttuu Jumalan silvottuihin kappaleisiin, ja
kuiskaa tärisevällä äänellä: "Anna minulle vapaus". Ihminen purskahtaa
itkuun, ja kyynelten lomasta nyyhkii yhä uudelleen: "vapaus, vapaus,
vapaus..."
Viimein kyynelet loppuvat. Ihminen ryhdistäytyy, nousee seisomaan, ja uusi
päättäväisyys silmissään toteaa vaativaan sävyyn: "Anna minulle vapaus."
Vain tuuli ujeltaa heilutellen ihmisen hiuksia. Ihminen toistaa pyyntönsä.
"Anna minulle vapaus."
Ja siellä ihminen on vielä tänäkin päivänä, vuoren huipulla, Jumalan nyt
jo maatuneiden jäänteiden luona, vaatimassa vapauttaan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kaunista
*applause*