Kokoomus ja kepu ja NL

Räikkö räähkä
Tuo turilas, Räikkö räähkä,
neuvoi tien viholliselle,
kahden kallion lomasta,
syksy-yönä hiljaisena;
teki sen henkensä hädässä.

Polttivat kylän poroksi,
surmasivat suuren kansan.
Yks on pirtti polttamatta,
se on pirtti Räikön räähkän.

Tuli toisen päivän ilta.
Palasi paennehetkin
yksi sieltä, toinen täältä,
kurkistellen, kuuristellen,
puita, pensaita pälyen
ruumiille veristetyille,
raunioille rakkahille.

Räikkö pirttinsä ovella
katselevi, kuuntelevi.
"Mitä etsit vanha vaimo?"

"Etsin kullaista kotia,
löysin suitsevat kypenet."

Räikkö pirttinsä ovella
kalpeana, kelmeänä.
"Mitä katsot kuoma kulta?"

"Katselen veristä veistä,
liekö veikon, liekö langon."

Räikön poika portahalla
itkeä vetistelevi.
"Mitä itket poika parka?"

"Itken orhia iloista,
löysin tiuvun tien ohesta."

Piili Räikkö pirttihinsä,
telkes ukset, sulki salvat,
istui pankkonsa perälle.
"Mitä tyttöni murehit?"

"Miestä kaunoista murehin,
syytä syntymättömäni."

Kuului jo salainen kuiske,
sisiliskona sihisi,
viikon vierren kyynä kulki,
kuun mennen karhuna mörisi:
"Yks oli pirtti polttamatta,
miksi pirtti Räikön räähkän?"

Räikön vaimo valkeuinen
se sanan sanovi julki:
"Näytti tien viholliselle,
neuvoi Räikkö piilopirtit."

Räikkö röyhkeä ärähti:
"Sen varsin valehtelitkin!
Vai onko näkijä ollut?"

Vaimo valkea todisti:
"On ollut näkijät vankat,
tähdet katsoi, kuuhut kuuli."

Ei evännyt enempi Räikkö,
hartiat alas jysähti,
tunsi ilmi tullehensa;
otti köyden orren päältä,
poikki permannon käveli,
astui raskaasti tuvasta
siltapalkin painuessa.

Kääntyi hän ovessa kerran:
"Vaimo, anna anteheksi,
kun sen tein, sinua muistin."

"Luoja armon antakohon."

Painoi kiinni pirtin uksen. -
Seisahti etehisessä,
siitä siirsihe pihalle,
pihalta veräjän suulle,
veräjältä kaivotielle,
kaivotieltä korpitielle;
silmässänsä yö ikuinen,
mielessänsä murhe mykkä.

Kääntyi mies rajassa metsän. -
Näki hän kullaisen kotinsa,
kuuli hän kesäiset äänet,
savun saunasta sinisen,
karjankellojen kilinän,
kaivonvintin vingahduksen,
tuvan uksen aukeavan,
emon aittahan menevän.

Sydän kiertyi synkän miehen,
elo kaunis kangastihe,
askar autuas inehmon
maan kovalla kannikalla;
seisoi hetken, katsoi kaksi,
metsän korpehen katosi.

Aikansa korpia koluttuaan
synkässä metsässä synkisteltyään
päätti Räikkö ilmoille astua
esiin kaiken kansan
mutta katumusta töistään ei
hän osannut näyttää.

Hän suureen ääneen ilmoitti
nyt olevansa Oiva, ei Räikkö
ja sukukunnakseen ilmoitti
poloinen Härkösten härkäpäät
niin tuli Oivasta
kiusa suuremmoinen
kaiken kansan vaiva.