miten selität kuoleman lapsellesi, sitten kun sellaisen joskus saat? Kerrotko jonkun oman tarinan, esimerkiksi että "sitten ei enään olla olemassa" vai annatko pienen toivon kipinän, kerrot esimerkiksi, että "on olemassa paikka, jota kutsutaan taivaaksi. Siellä mummu ja vaarikin parhaillaan ovat".
Kumman siis kerrot lapsellesi, tuon ensimmäisen vai jälkimmäisen vaihtoehdon?
Kumman siis kerrot lapsellesi, tuon ensimmäisen vai jälkimmäisen vaihtoehdon?
Vastaukset 20
Vanhimmat
Pomppulet siis etiikan ja valehtelimisen välimaastossa.
Opetan lapselleni ainakin, että valehteleminen on väärin eikä niin saa tehdä. Minkälainen vanhempi olisin jos rikkoisin tietoisesti tätä ohjetta keskustellessani lapseni kanssa?
Lapselle voi tietenkin puhua 'ikuisesta nukkumisesta' tai 'pois lähtemisestä', eikä suoraan töksäyttää, että "koulut mikä kuollut, niin kuin sinäkin joskus."
Kaikista hulluinta olisi alkaa selittämään jostakin taivaasta, joka ei kuitenkaan sijaitse taivaassa, jossa asuu myös jesse, jumala ja pyhähenki. Sitten vielä perään mainita helvetti, joka on yksi mahdollinen päätepysäkki kristillisen mytologian mukaan. "Niin, nythän sitä mummua saatetaan hakata teräsruoskilla helvetissä." Ei kiitos! Mieluummin pitäydyn totuudessa.
Haluaisin vielä kysyä palstan krisseleiltä. Eikö olisi reilua mainita myös helvetti kun keskustellaan lapsen kanssa kuolemasta? Vai opetatteko te lapsenne sellaisiksi rusinapullakristityiksi?
Eikö se lapsen usko ole just parasta uskoa?
yöäsk! Mitä touhua.
yleensä tärkein periaate, jota noudatan lapsieni kasvatuksessa on se, että en koskaan kerro heille mitään valheita.
En siis kerro heille että he elävät ikuisesti, vaan kerron heille että on harhauskoisia ryhmiä, jotka kertovat heille mitä tahansa. Mutta kun pyydät todisteita, määrä putoaa nollaan.
Totuus ei ole koskaan haavoittanut ketään. Kuoleman jälkeen ollaan poissa ja uudet ihmiset, eläimet ja kasvit tulevat kuolevien jälkeen elämään.
Uskovien sadut taas on saanut ja saa koko ajan pahaa jälkea aikaiseksi. Valhe on aina valhe ja totuus tulee ilmi myöhemmin tai valhe saa aikaan mielenrauhan järkkymistä.
Kuolemasta åuhutaan meillä lopullisena. Sitten ei enää ole. En näe mitään järkeä tietoisessa valehtelemisessa lpselle, varsinkin kun jatkokysymyksenä takuuvarmasti olisi "jos mummu on taivaassa niin miksei se koskaan käy kylässä?" tms. Totuuden kertominen on yksikertaisempaa kaikille, ja helpompaa lapsen ymmärtää. Eikä tarvitse myöhemmin kompastella omiin valheisiinsa kun lapsi kasvaa ja alkaa tajuta että puhuit palturia :D
Hiukan kunnioitusta lapsillekin, eivät ne tyhmiä ole. Kuolemna ymmärtäminen on avain elämän ymmärtämiseen, kun tiedämme että elämän sammuttua se todellakin On ohi, annamme elämälle arvoa enemmän. Yksi elämä, ja rajallinen. Se pitää siis käyttää niin hyvin kuin mahdollista :D
***
vaan sanonut, että kuten ei ihminen ole tietoinen mistään ennen syntymäänsä, ei ole sitä myöskään kuolemansa jälkeen. Hän vain kysyi, että mikä kukka hänestä mahtaa kasvaa kun hänet on haudattu. En enää muista mihin kukkaan me päädyimme.
Kyllä hän tajusi mitä kuoleminen merkitsee. Elämä on tässä ja nyt.
hörhöjen paimentolaissatuja, heillä yksi isovanhemmista on kuollut ja loput 3 täysin kunnossa.
ettei kukaan tiedä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Toiveikkaasti vain että ehkä menemme taivaaseen.
Kyllä asioiden oikea laita selviää kun lapsi kasvaa aikuiseksi.
Mitähän nuo lapset sitten sinusta ajattelevat, jos ja kun asia heille paljastuu?
Mistä ihmeestä on tullut käsitys, ettei lapset kestä totuutta. Sehän on esimerkiksi tässä tapauksessa helpompi ymmärtää. Valehtelulla joudut vain syvempään suohon, kun selität, ettei lapsen pikku mustilla tai mirrillä ole asiaa uuteen elämään. Mikähän mahtaa vahingoittaa lasta eniten?
itseni kasvatettiin. Lapsia on erilaisia kanssa, ei kaikille herkemmille sovi heti kova aikuisen todellisuus.
selvinnyt asian oikea laita?
Sen kyllä huomaa ajattelustasi. Lapset kyllä ymmärtävät totuuden, sinulle se on vaikea. Älä siirrä omia tunteitasi muihin.
Totuus ei koskaan haavoita, valhe kyllä tekee sen.
Niin herkkää ihmistä ei ole olemassakaan, ettei hän kestä totuutta elämästä. Piiloudut vain tällaisen ajatuksen taakse.
Jos sinulle on valehdeltu pienenä, oikeuttaako se sinua myös valehtelemaan omille lapsillesi?
helvetti. Minä ja veljeni olemma aika samanlaisia ihmisiä vaikka olemme erossa eläneet. Ajattelu kulkee melko samanlaista rataa.
Lienee syytä olettaa että lapset saattavat periä melko samankaltaiset8myösen persoonallisuuden) aivot, not?
Ei ole tapana piiloutua mihinkään, sulle näkyy vain olevan vaikeata ymmärtää että toiset voivat olla hyvinkin erilaisia.
Miten toiveajatus taivaan mahdollisesta olemassaolosta(kun sanoo ettei kukaan tiedä varmasti) vahingoittaa?
Ei minulle ole valehdeltu asiasta pienenä, sanottu vain ettei voi tietää. Jättää hiukan toivoa pelivaraksi, se ei voi olla pahasta, vai voiko?
Ja olet aika hemmetin väärässä siinä ettei totuus voi vahingoittaa, kyllä se voi, ei kaikkea ole tarkoitettu lasten korville tai silmille.
Sillä setvimisen ja asioiden ikuisen punnitsemisen tiellä ollaan edelleen...onko itsellesi?
että kyllä asian oikea laita selviää, kun lapsi kasvaa aikuiseksi. Onko sinulle selvinnyt?
Minulle on. Tai oli se selvää jo nuorempanakin. Riittää kun lukee biologiaa ja onneksi oppivelvollisuus olemassa. Kun kuolee, niin se on sitten siinä.
varmaa tietoa löytyy. Varmaan olet oikeassakin, mutta ei pieni toivon pilkahdus lapsen tai aikuisenkaan elämää silti pahenna.
Ois pitänyt ilmeisesti kirjoittaa asioiden oikeampi laita kun menee aina pilkunvääntämiseksi.
valehdella lapsilleni taivaista, jeesuksista, helveteistä yms. En yksinkertaisesti kehtaisi. Parempiakin satuja on.
Ei se ole ollenkaan vaikeaa. Lapselle kerrotaan kuolemasta tietysti niinkuiun se on: ihminen kuolee, elintoiminnot loppuu ja sitten ihmistä ei enää fyysisesti ole.Ei ole paikkaa johon kuollut menee odottamaan meitä muita, enkä ymmärrä minkään " toivonkipinän " indikaatioita. Toivonkipinää mihin?.
Kuollut on tietysti meidän kaikkien hänet tuntevien muistoissa, kenen muistoissa enemmän, kenen vähemmän. Olisi aika käsittämätöntä valehtelua uskotella , siis valehdella lapselle, että on joku paikka, tila, jossa on laumoittain ihmisiä odottelemassa jotakin, vaeltelemassa jonnekin. Tuohan olisi varsin ahdistava ajatus.
Jos lapsi kysyy minulta kuolemasta niin tottakai minä kerron asiasta siten kuin itse sen näen.
En minä rupea pelottelemaan taikka valehtelemaan enkä aliarvio lasta sillätavalla että alan mielistelemään taikka jotenkin peittämään sitä tosiseikkaa että jokainen joskus kuolee.
Sanoisin että vaikka jokainen joskus kuolee niin sitä on turha murehtia taikka pohtia kovinkaan paljon. Elämä on se mikä merkitsee ja jokaisen tulisi tehdä niin paljon kuin vain pystyy ja nauttia siitä että on elossa.
Jos taas lapsi esittää sellaisen kysymyksen että:
Näenkö minä vaaria taikka mummoa enään koskaan?
Niin minä kysyn.
Muistatteko te millaisia ihmisiä he olivat? Kun muistelette heitä niin te voitte tavata heidät joka päivä. Muistot on niitä asioita jotka jäävät jäljelle ihmisestä kun hän eivät enään elä.