Hei,
Olen neljättä viikkoa sairaslomalla tyypillisen raskausoireilun vuoksi: pahoinvointi ja oksentelu. Aika käy vähän pitkäksi, kun ei juurikaan pysty muuta tekemään kuin makoilemaan ja jos vähän jaksaa käydä kaupassa tai koiran kanssa kävelyllä, hyvä niin. En sinänsä halua valittaa, koska olen hyvin, hyvin onnellinen odotuksesta, mutta kun toiminnot ovat menneet sen verran yksipuolisiksi tämän voimakkaan kuvotuksen ja pahanolon myötä, niin aika käy toisinaan pitkäksi.
Olen miettinyt tuttaviani ja työkavereitani, enkä kenelläkään muista olleen pahoinvointia raskauden alussa tai ylipäätään raskauden aikana. Väsymyksestä ovat jutelleet, mutta eivät pahasta olosta. Välillä nimittäin tuntuu, että olisi ihanaa jutella jonkun kanssa, joka tuntee, millaista tämä olo on. Asiantuntijoiden esim. lääkärin tai terveydenhoitajan kanssa on tietenkin aina mukava keskustella, mutta tuntuisi voimavaralta, että saisi jakaa tuntemuksia muidenkin kanssa.
Olen vasta rv 8 4 ja pelko on tietenkin aina vielä läsnä odotuksen tässä vaiheessa, joten olo on paitsi "paha" myös ikäänkuin "ei rentoutunut": varma ei voi olla vielä mistään, elän täysin hetki kerrallaan, tulevaa en halua enkä uskalla ajatella, mutta yritän nauttia tästä hetkestä niin paljon kuin pahalta ololta siihen pystyn. Toisaalta olen onnellinen: nyt ei ole kiire minnekään, ei tarvitse hössöttää työssä pää kolmantena jalkana eikä siten huolehtia muista äidillisellä otteella, kuten työnkuvaani kuuluu. Sillä vaikka pidänkin työstäni, se on välillä hiukan väsyttävää kuten mikä tahansa työ joskus.
Olen aiemmin elämässäni, välillä jopa mustasukkaisesti, vaalinut itsemääräämisoikeuttani ja mahdollisuuttani kontrolloida elämääni, usein aivan pieniäkin vivahteita myöten, mutta nyt kun en hallitse tilaani lainkaan ja olen täysin vointini ja kuvottavan oloni armoilla, tunnen oloni ajoittain, joskus jopa usein, henkisesti rentoutuneelta: nyt en voi kuin kuunnella uuden "käskynhaltijan" eli oloni ohjeita ja toimia sen mukaan, muuta en voi vaikka haluaisin. "Uusi" kokemus elämässäni ja toisaalta tuntuu jopa "mielenkiintoiselta", jos tuollaista ilmaisua asiasta nyt voi käyttää :)
Kotitöitä en juurikaan pysty tekemään ja "pinnallisilla tunteilla" se harmittaa aika usein, kun täällä kotona päivät pitkät näitä sotkuja katsoo, mutta koska syy on tämä, en syvällisillä tunteilla kuitenkaan koe asiaa päällimmäiseksi ongelmaksi elämässäni: kun en nyt pysty, niin ei sitten. Ja tilanne voisi olla paljon pahempikin, pahanolon syynä voisi olla vakava sairaus, nyt syy on aivan toista laitaa. Meillä on talonrakennusprojekti kesken, joten mieheltä en viitsi kauheasti pyytää kotitöihin apua. Olen toisaalta onnellinen, ettei hän valitakaan tätä sekamelskaa ja pölyisyyttä. Ikkunanpesijän tilasin ja voi olla, että jossakin vaiheessa tilaan myös yleissiivoojan, mitä sitä suotta näistä pölypalleroista tässä tilanteessa stressaamaan eli ostan sitten apua ongelmaan.
Mutta alunalkaen toiveeni oli, että voisin kirjoitellen jakaa tuntemuksia tästä tilanteesta ja muustakin, tottakai, eihän elämä ja maailma pelkkää odotusta ole. Olen siis 40 -vuotias, jos sillä nyt jollekulle on jotakin merkitystä. Eli en kaipaa vinkkejä enkä sinänsä lohdutusta pahaan oloon, vaan saada pois ajatuksia muualle tästä olosta, sen vuoksi olisi mukava kirjoitella ihmisten kanssa.
Mukavaa kevättä kaikille ja halauksia ja tsemppiä niille, jotka ovat samanlaisessa tilanteessa kuin minä. Ja ne, joilla odotus edistyy aivan eri tavalla, voin rehellisesti sanoa, että olen sydämestäni onnellinen puolestanne, joten aurinkoista jatkoa teille!
t:tel
Olen neljättä viikkoa sairaslomalla tyypillisen raskausoireilun vuoksi: pahoinvointi ja oksentelu. Aika käy vähän pitkäksi, kun ei juurikaan pysty muuta tekemään kuin makoilemaan ja jos vähän jaksaa käydä kaupassa tai koiran kanssa kävelyllä, hyvä niin. En sinänsä halua valittaa, koska olen hyvin, hyvin onnellinen odotuksesta, mutta kun toiminnot ovat menneet sen verran yksipuolisiksi tämän voimakkaan kuvotuksen ja pahanolon myötä, niin aika käy toisinaan pitkäksi.
Olen miettinyt tuttaviani ja työkavereitani, enkä kenelläkään muista olleen pahoinvointia raskauden alussa tai ylipäätään raskauden aikana. Väsymyksestä ovat jutelleet, mutta eivät pahasta olosta. Välillä nimittäin tuntuu, että olisi ihanaa jutella jonkun kanssa, joka tuntee, millaista tämä olo on. Asiantuntijoiden esim. lääkärin tai terveydenhoitajan kanssa on tietenkin aina mukava keskustella, mutta tuntuisi voimavaralta, että saisi jakaa tuntemuksia muidenkin kanssa.
Olen vasta rv 8 4 ja pelko on tietenkin aina vielä läsnä odotuksen tässä vaiheessa, joten olo on paitsi "paha" myös ikäänkuin "ei rentoutunut": varma ei voi olla vielä mistään, elän täysin hetki kerrallaan, tulevaa en halua enkä uskalla ajatella, mutta yritän nauttia tästä hetkestä niin paljon kuin pahalta ololta siihen pystyn. Toisaalta olen onnellinen: nyt ei ole kiire minnekään, ei tarvitse hössöttää työssä pää kolmantena jalkana eikä siten huolehtia muista äidillisellä otteella, kuten työnkuvaani kuuluu. Sillä vaikka pidänkin työstäni, se on välillä hiukan väsyttävää kuten mikä tahansa työ joskus.
Olen aiemmin elämässäni, välillä jopa mustasukkaisesti, vaalinut itsemääräämisoikeuttani ja mahdollisuuttani kontrolloida elämääni, usein aivan pieniäkin vivahteita myöten, mutta nyt kun en hallitse tilaani lainkaan ja olen täysin vointini ja kuvottavan oloni armoilla, tunnen oloni ajoittain, joskus jopa usein, henkisesti rentoutuneelta: nyt en voi kuin kuunnella uuden "käskynhaltijan" eli oloni ohjeita ja toimia sen mukaan, muuta en voi vaikka haluaisin. "Uusi" kokemus elämässäni ja toisaalta tuntuu jopa "mielenkiintoiselta", jos tuollaista ilmaisua asiasta nyt voi käyttää :)
Kotitöitä en juurikaan pysty tekemään ja "pinnallisilla tunteilla" se harmittaa aika usein, kun täällä kotona päivät pitkät näitä sotkuja katsoo, mutta koska syy on tämä, en syvällisillä tunteilla kuitenkaan koe asiaa päällimmäiseksi ongelmaksi elämässäni: kun en nyt pysty, niin ei sitten. Ja tilanne voisi olla paljon pahempikin, pahanolon syynä voisi olla vakava sairaus, nyt syy on aivan toista laitaa. Meillä on talonrakennusprojekti kesken, joten mieheltä en viitsi kauheasti pyytää kotitöihin apua. Olen toisaalta onnellinen, ettei hän valitakaan tätä sekamelskaa ja pölyisyyttä. Ikkunanpesijän tilasin ja voi olla, että jossakin vaiheessa tilaan myös yleissiivoojan, mitä sitä suotta näistä pölypalleroista tässä tilanteessa stressaamaan eli ostan sitten apua ongelmaan.
Mutta alunalkaen toiveeni oli, että voisin kirjoitellen jakaa tuntemuksia tästä tilanteesta ja muustakin, tottakai, eihän elämä ja maailma pelkkää odotusta ole. Olen siis 40 -vuotias, jos sillä nyt jollekulle on jotakin merkitystä. Eli en kaipaa vinkkejä enkä sinänsä lohdutusta pahaan oloon, vaan saada pois ajatuksia muualle tästä olosta, sen vuoksi olisi mukava kirjoitella ihmisten kanssa.
Mukavaa kevättä kaikille ja halauksia ja tsemppiä niille, jotka ovat samanlaisessa tilanteessa kuin minä. Ja ne, joilla odotus edistyy aivan eri tavalla, voin rehellisesti sanoa, että olen sydämestäni onnellinen puolestanne, joten aurinkoista jatkoa teille!
t:tel
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mäkin olen sairaslomalla ollu jo jonninaikaa ja jatkuu äitiyslomaan asti. viikkoja tosin onkin jo 30. Töissä en juuri ole pystyny koko raskauden aikana olemaan. alussa kauheiden pahoinvointejen takia olin useasti sairaslomalla. silloin ei mikään huvittanut,mikään ruoka ei maistunut,juomisetkin tuli pihalle melko heti kun ne sai alas.
Sitten vielä kun joudun asumaan anoppilassa vielä ainakin 4 kk niin on tuskaa :/
Talon pitäisi valmistua mutta harmikseni ei siihen kunnes synnytän :(
Nyt oon sairaslomalla supistusten ja liian raskaan työntakia ja tämä on todella tylsää kun alkaa olemaan mahaa jo niin paljon et hyvä että kuselle taipuu :D Esikoista odotan ja muutenkin pelottaa ja stressaa että kun se syntyy niin kuinka pärjään pienokaisen kanssa. en koskaan ole oikein lapsista pitänyt,mutta silti kovasti halusin oman :P
Kauhean vähän pystyy ylipäänsä mitään tekemään. imuroiminen ei enää luonnistu kovin hyvin selkäkipujen takia ja muutenkin paljon seisaallaan olo tekee huonoa :( Silti pitäisi yrittää kun muuten tulee kommenttia että "kun sä et koskaan tee mitään" :( yritä nyt siinä sitten olla et sori ku ei pysty. Ei oo ollu missään vaiheessa helppo raskaus ja painostaminen asioihin tekee tästä vielä pahemman. vauva painaa alavatsaan niin paljon että välillä tuntuu että se vaan muljahtaa ulos. nivuset on kipeitä ja selkä tekee kuolemaa :/
Pitää vaan yrittää jaksaa :D Päiväkerrallaan. jos ei huvita niin ei huvita :D Älä liikaa stressaa :P se ei ainakaan auta asiaan...
Hyvää odotusta ja kyllä ne pahat olot kaikkoaa ajanmyöten :)
Hei :)
Kiitos viestistäsi ja hienoa, että raskautesi on jo noin pitkällä. Anteeksi nyt vaan, mutta minua huolestutti lukea, että joku sanoo sinulle esim. kun et tee mitään. Kuka sinulle sellaista kehtaa sanoa??!! Jos minulle joku sanoisi noin, antaisin melkein "lättyyn", no ehkä liioittelen, mutten voi sietää ihmisiä, jotka eivät kykene kuvittelemaan, miltä jatkuva kuvotus ja oksentelu ym. tuntuu ts.joiden empatiakyky ei riitä toisen ihmisen kurjan tilan kohtaamiseen. Tiedän, että kun on itse aivan poikki, väsynyt ja johonkin koskee, ei jaksa välttämättä itseään puolustaa, mutta kunnioitus tuollaisia ihmisiä kohtaan hiiteen ja vähänkin jos kykenet sanansäilällä heittämään, olet siihen oikeutettu. Itse olen tämän lyhyehkön pahaolokauden aikana saanut osakseni todella sydämellistä kohtelua ulkopuolisilta. No, mies nyt on välillä niin MIES eikä oikein ymmärrä, että jos hänellä mahaan sattuu, niin tällä hetkellä se on minulle aivan sama, jos pojalla on vähän maha kipeänä. Tästä olen hänelle sanonutkin, että minulle on nyt turha valittaa ylipäänsä mistään pienistä kirpaisuista. Tai jos välillä toivoisin, kun on oikein p-mäinen olo ja on juuri tullut oksentamasta, että mies tarjoutuisi omatoimisesti antamaan koiralleni ruokaa muttei sitä tee, että on tuokin juntti, mutten sitten jaksa alkaa asiasta nalkuttamaan, itsehän olen mieheni valinnut ja täydellistä ei ole.
Sinun kohdallasi anoppilassa asuminen on varmasti todella tuskaista, vaikka välit olisivat kuinka hyvät. Tässä tilassa oma reviiri on melkein ehdoton vaatimus, ja itsekukin kun ei varmasti ole välillä niin sosiaalisella tuulellakaan, että jaksaisi kommunikoida vieraampien ihmisten kanssa aina silloin kun olisi suotavaa. Mutta, tilanteesi on nyt tuo ja olet jo hienosti jaksanut menneet kuukaudet anoppilassa asustaa, tosin kaikkeahan en tiedä, mutta ne ovat ainakin jo takanapäin. Kuinka paljon olet jutellut asioista miehesi kanssa vai annatko hänen keskittyä rakennushommiin? Tiedän tunteen, kun ei henno miestään kaikella vaivata, sillä ilman häntä talomme tekemisestä ei tulisi mitään ja hän on siitä ottanut suuremman vastuun kuin minä, joten stressitasokin on toisinaan sitten sen mukainen.
Tuohon lapsista pitämiseen. Olet halunnut ottaa "askeleen", et voinut etukäteen aavistaa, mitä raskausaika tuo tullessaan, vaikka ehkä kuvittelitkin jotakin. Etenet tilanteen mukaan, alistut, otat selvää, puolustat itseäsi (toivottavasti jaksat), opit koko ajan itsestäsi ja elämästi lisää. Samanlainen hyppy tuntemattomaan se on lapsen kanssa, ei voi etukäteen tietää, vaikka kuinka tykkäisi lapsista, millainen tuleva lapsi on. Hetket ja aika näyttävät, miten tilanteet etenevät, menet asioiden vaatimalla tavalla, otat selvää jne. tässäkin kuin missä tahansa uudessa asiassa, jonka olet halunnut kokea. Se, että pitää ´yleensä´ lapsista on aivan eri asia kuin että haluaa valmistautua ottamaan täyden kasvatus- ja hoitovastuun jostakin lapsesta, joten älä suotta huolehdi, ettet oikein koskaan ole lapsista pitänyt. Se ei takaa mitään. Halu ottaa selvää oudoista asioista ja olemalla valmis sukeltamaan sinne, mistä ei tiedä mitään, riittää. Niinkuin vanha sanonta kuuluu, kyllä luonto tikanpojan puuhun ajaa, usko pois!
Tsemppiä ja voimia myös sinulle! Oli kiva, kun kirjoitit :)
T:tel
Anoppi kovasti jaksaa hokea kun en tee mitään :/
Noh annan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos koska sillä on "vähän" eli paljon tota alkoholiongelmaa. Koskaan ei oo mikään hyvä,kauhea meteli ja rähinä. Sanoinkin ukolleni että paree olla sen talon valmis hyvin pian lapsen syntymän jälkeen koska ei sitä voi tänne tuoda.
myös sekin että sitten kun tämä pienokainen "vaivautuu" tulemaan maailmaan niin olen ihan 100% varma että se kutsuu koko kylänväen tänne ihmettelemään vaikka olisin kuin väsynyt. Ei sitä kiinnosta tuon taivaallista. Varmasti raahaa väkisin nukkuvan lapsen muiden pällisteltäväksi niinkuin teki meidän uudelle koiranpennulle. tosin ei koira kyllä ole ihan sama asia mutta pisti sekin vituttaan ku toinen tulee väkisin repimään :(
Miehen kanssa olen puhunut ja olen kyllä ihan suoraan sanonut mitä mieltä olen asioista ja välillä ihmisistäkin. Tuntuu ettei saa elää omaa elämäänsä niinkuin ite haluis. kaikki koittaa ohjailla ja määräillä :/
Tässä on sen verran tullu katottua tätä menoa niin tarpeeks kun on ruvennut vituttamaan niin olen kyllä sit ärähtänytkin pahemman kerran ja joku täältä aina on itkien lähteny pois mut se en ole ollut minä :D
Miehellä riittäisi töitä vaikka muille jakaa ja ei se kerkeä paljoa minun kanssa olemaan,mutta se on kestettävä. itse tiesin jo suhteen alussa mihin olin ryhtymässä:D Kyllä se välillä harmittaa kun joutuu melkein kaiken kestämään yksinään mutta tiedän kuitenkin että mies välittää minusta ja tulevasta pienokaisestaan ylikaiken :) Se on onneksi niin lapsirakas ihminen,ettei tule ainakaan yksin sitten kasvatettua toista :)
Onneksi aletaan olemaan jo voiton puolella ja kohta pitäisi pikkuisen tulla ulos niin pääsen minäkin tekemään jotain :D On tää toisinaan aika helvetin tyhmää kököttää vaan mutta minkä sille voi :( aina sitä jotain pientä tekemistä keksii ettei ihan kuole tylsyyteen yksin ollessa :)